Jake kirjoitti noin 19 vuotta sitten (0 kommenttia)

Palasokerin kaksimiehinen pyhiinvaellusretkikunta suuntasi heinäkuun puolivälissä kompanssinsa kohti Skotlantia, epämääräisenä tavoitteenaan perehtyä viskinvalmistamiseen ja lopputuotteisiin. Muun kulttuurin ohessa tietenkin. Matkareitiksi valikoitui avojatsi-menetelmällä Tampere-Lontoo-Edinburgh-Fort William-Oban-Kennacraig-Isle of Islay-Glasgow-Lontoo, ei mitenkään ennalta määrätysti. Seuraavassa kokemuksia ja kuva-aarteita raskaasta retkestä. Tässä ensimmäisessä osassa käsitellään Lontoon kokemuksia.

Alkuvalmistelut

Alkuvalmistelut olivat siitä merkilliset ettei niitä ollut. Matkareittiä ei suunniteltu kovinkaan kattavasti ennen matkalle lähtöä, hieman haarukoitiin työryhmän mielenkiinnon kohteita. Matkaan päätettiin lähteä backpacker-meiningillä, eli kokolailla budjettiluokan matkailuun oli ainakin tavoitteena pyrkiä. Tarkimmillaan etukäteissuunnitelmat olivat siinä vaiheessa kun halpalento oli varattu Ryanairilta kohtuulliseksi hinnoitelluilta päiviltä, lähtö lauantaina 16. heinäkuuta ja paluu 29. päivä perjantaina. Perjantaina ainoastaan siksi että lauantaiksi piti ehtiä Kotkan meripäiville nauttimaan tuliaisia, lauantai olisi ollut parikymppiä edullisempi matkapäivä. Kokonaishinnaksi per naama lentolipuille tuli 161 euroa veroineen ja muine läpikävelymaksuineen. Ryanair lentää Stanstediin, joka ei aivan kävelymatkan päässä ole Lontoon ydinkeskustasta, mutta tähänkin löytyi matkailufoorumeilta vinkkiä, Terravisionin bussilla pääsee 8,5 euron hintaan kentältä keskustaan. Etukäteen ostettuna siis. Kun halpalennoissa päädyttiin lentämään Lontooseen, kypsyi samalla ajatus hidastaa pariksi päiväksi kyseistä kaupunkia ihmettelemään ja jatkaa sitten matkaa pohjoiseen. Lennot varattiin kuukausi ennen lähtöä, pari kuukautta aiemmin varaamalla olisi voinut säästää muutaman kympin. Kun Lontoon pysähdykseen oli päädytty muutama päivä ennen lähtöä, päätettiin vielä varata hostellimajoitus pariksi yöksi kun alkoi näyttämään siltä että Lontoossa saattaisi olla ruuhkaa viikonloppuna. Samaan aikaan hostellia varatessa tuli ensimmäiset uutiset Lontoon pommi-iskuja koskien, jostakin syystä ainakaan itselle tällainen tragedia ja epävarmuustekijä ei tullut yllätyksenä, jotain luonnonkatastrofia tai terrori-iskua sitä vanhana fatalistina osasi kai odottaakin. Hostellin valinta siirtyi King's Crossin lähettyviltä hieman etäämmälle ihan kulkuyhteyksien turvaamiseksi (metroasema siis ymmärrettävästi oli suljettu). Pienen haarukoinnin jälkeen hostel-valinnaksi osui The Village eteläisessä Lontoossa, kävelymatkan päässä London Bridgen ja Southwarkin metroasemilta. Ennakojärjestelyt oli hoidettu, tiedettiin siis lähtöpäivä ja -paikka, matka lentokentältä Liverpool Streetille ja parin ensimmäisen yön majapaikka. Sekä paluupäivä, pari viikkoa saapumisesta.

Lähtö - Tampere, Pirkkala lauantaina 16.7. klo 20 jotain

Ryanairin ainoa lento Lontooseen lähtee päivittäin klo 22.35 Pirkkalasta. Kentän parkkialue oli aivan täynnä, myös sen "ylivuotoalueet" eli nurmikentät. Aikamme ympyrää ajeltuamme auto saatiin kuitenkin suht luvalliselle paikalle, pysäköinti pariksi viikoksi maksoi hataran muistikuvan mukaan reilut 20 euroa. Matkalla lähtöselvitykseen huomasin että karma seuraa mukana, silmälasit kotelossaan olivat kadottaneet sankaa pitelevän ruuvin. Vaihtoehdoksi jäi rock-tähtityyliin verhoutua aurinkolaseihin, Lontoon yössä vaihtoehto ei kuitenkaan tuntunut kovin järkevältä ja ripauksella MacGyverin verta lasit oli korjattu paperiliittimellä. Lähtöselvitys oli hikinen urakka, Ryanairilla on oma terminaalinsa Pirkkalassa, enemmän tai vähemmän äkkiä kyhätyn näköinen ja ilmastoinnista ei ainakaan voi puhua. Kuuman kostea heinäkuun ilta ja selvityksessä seisoskeltiin tunnin verran. Tai lähinnä passintarkastuksessa, terminaalissa passintarkastuksen hoitivat paikalle karauttaneet poliisit, jostain kumman syystä heitä piti istua kaksin kappalein yhdessä kopissa. Turhaan hikoiluun oli kyllä syynä ensikertalaisen turha hötkyilykin, paikalle olisi kai kannattanut ampaista viime tingassa ja katsella vierestä kun kiireisimmät rynnivät koneeseen. Ryanairin 747 lähti Pirkkalasta aivan ajallaan, yllätykseksi koneeseen mahtui istumaan tällainen hieman reilumman kokoinen matkustajakin suht mukavasti, varsinaisesti halpailusta ei näkynyt oikeastaan mitään negatiivisiä merkkejä.

Lontoo, Stansted klo 00.20 jotain

Itse lento Tampereelta Lontooseen kesti arviolta kaksi ja puoli tuntia, samalla lennetään pari tuntia aikavyöhykkeitä kiinni, virallisen saapumisaika on 23.30. Kaikkine saapumismuodollisuuksineen aikaa palaa sen verran että terminaalista on tallaamassa ulos rinkka selässään puolen yön jälkeen. Sukkulabussit Lontoon keskustaan lähtevät aivan terminaalin ulkopuolelta, kesäaikaan vuoroja lähtee vielä puolen yön jälkeenkin mutta talvella Ryanairin saapumisaika voi olla ongelmallisempi. Keskustaan pääsee myös junalla, lentokentän pohjakerroksesta lähtee Stansted Express juna vieden keskustaan 45 minuutissa, tosin hinta ei houkutellut budjettimatkustajaa, yhdensuuntainen lippu kustansi 24 puntaa. Bussikyytiä ei välttämättä olisi tarvinnut etukäteen varata, "sisäänheittäjiä" oli asemalaiturit täynnä, ennakkovarauksella säästi punnan tai pari.

Lontoo, Liverpool Street klo 01.55 jotain

Bussi jätti meidän Liverpool Streetille, osa Terravisionin busseista jatkaa myös Victorian asemalle. Matkalla taksitolpalle pari turkkilaista käy tarjoamassa kyydityspalvelujaan, päätämme luottaa viralliseen taksin kyytiin. Tolpalla on jonoa, turkkilainen käy nykimässä hihasta ja kertoo kyyditsevänsä meidät määränpäähän parilla kymmenellä punnalla. Kuulostaa kalliilta, päätämme luottaa viralliseen taksikyytiin. Viimein saadaan oikea taksi alle, kuski kyyditsee meidän Thamesin ylitse parin kolmen mailin päähän hintaan £8.70. Tervetuloa Lontooseen, "vien teidät sinne parilla kympillä (idiootit turistit".

Lontoo, Southwark klo 02.24 tai jotain

Löydämme hostellin suht vilkkaasti liikennöidyn kadun varrelta, vastaanotossa musiikki pauhaa ja virkailijan puheesta ei saa mitään selviää. Lopulta selviää että majoituksemme on 50 m päämajasta takaisinpäin, virkailija syynää passit ja vinguttaa kortilta parin yön hinnan miinus varausmaksu, yön hinta oli hatarien muistikuvien perusteella parinkymmenen punnan tienoilla neljän hengen huoneessa. Raahaudumme majapaikkaan ja kolistelemme huoneeseen, jossa kerrossänkyjen alapedit ovat vallanneet aikaisemmin majoituksensa löytäneet ihmiset. Huoneessa on arviolta +35C lämmintä, ilmankosteus 99%, avoimen ikkunan takana vilkkuu neonmainos ja alakerran yökerhosta pauhaa musiikki 100dB voimakkuudella. Ei välttämättä aivan paras alku reissulle, aavistuksen tyrmistyneinä päätämme lähteä alakerran pubiin turruttamaan aisteja. Ennakkoon oli kyllä tiedossa että Englannissa pubit sulkevat yleensä klo 23 illalla, mutta lauantai on ilmeisesti poikkeuspäivä, jolloin ainakin Southwarkin pubit olivat avoinna klo 03 asti. Myöhästyimme kuitenkin sen verran että ensimmäistäkään olutta ei suostuttu enää tarjoilemaan ja päädyimmekin kävelemään lähimpään 24h kauppaan ostamaan juomavettä ja iltapalaa. Vesipulloin aseistautuneina uskaltauduimme takaisin majoitustehtävän pariin ja onneksi alakerran diskoteekki oli suljettu samaan aikaan pubin kanssa. Varsinaista hiljaisuutta ei laskeutunut kaupungin ylle, siitä piti huolen kaupunginosaa halkova runkotie 30 m päässä sekä muutaman minuutin välein ohittavat hälytysajoneuvot. Kyllä matkanteko sen verran oli kuitenkin uuvuttanut että viimein aamuyön viilentäessä edes aavistuksen verran asumusta alkoi unikin tulemaan silmään.



Pala Berliinin muuria Imperial War Museumin pihalla
Lontoo, sunnuntai 17.7.

Heräämme sunnuntaihin joten kuten levänneinä, huonetta jakavat kanssamme pariskunta, joka ei tahdo uskaltautua puheisiin parin reilunkokoisen suomalaisen kanssa, jotka ovat yöllä könynneet yläpedeille putkirungot huojuen, mutta aikansa kyräiltyään keskustelemme sen verran että selviää että pariskunta on USA:sta, tyttö on opiskellut Espanjassa ja miesystävä on matkannut Eurooppaa kiertämään. Läpäläpälää, könyämme hostellin päämajaan ihmettelemään aamiaista ja päätämme ruokailla "jossain muualla". Sunnuntain ohjelmaksi oli jossain vaiheessa alettu kaavailemaan vierailua Imperial War Museumissa, joka on varsin kohtuullisen kävelymatkan päässä hostellilta, joten suuntaamme sinne samantien. Lontoossa on keli jotain aivan päinvastaista kuin mitä saattaisi odottaa, helleaalto piinaa ja aamusta on lämpötila jo reilut parikymmentä astetta. Museo löytyy suhteellisen helposti, näky tosin on jossain määrin epätodellinen kun kävellessään puistossa satavuotiaiden lehmusten varjossa alkaa runkojen takaa pilkistämään aivan järjettömän kokoinen kanuuna (kts. kuva). Ei ainakaan jää epäselväksi että ollaanko oikeassa paikassa.



Imperial War Museum
Imperial War Museum on varmasti näkemisen arvoinen pyhiinvaelluspaikka kaikille sotahistoriasta tai ylipäätään historiasta kiinnostuneille ja tarjoaa tuo nähtävää ja koettavaa vaikka vähemmänkin asiaan vihkiytyneille. Ehkei kuitenkaan oiva paikka viettää romanttista kaupunkilomaa paremman puoliskonsa kanssa, kävijäkunnasta nopeasti suoritetun arvion perusteella kävijöistä on 95% miehiä, ainakin tuona kyseisenä sunnuntaina. Liekkö yllätys kenellekään. Museossa on nähtävää varmasti pariksi päiväksi yhtään liioittelematta, varsinkin jos haluaa yhtään huolella perehtyä esityksiin ja installaatioihin. Retkikuntamme vierailu muodostui lopulta lähinnä läpikävelyksi. Perusnäyttely pitää sisällään sodankäynnin peruskalustoa, tankkeja, ohjuksia, raketteja, sukellusveneitä ja muita tuhon tykötarpeita, näiden lisäksi on sokkeloinen labyrintti kaikista sodista, joissa Englanti on ollut tavalla tai toisella mukana. Perusnäyttelyiden lisäksi museosta löytyy yksi tai useampia vaihtuvia näyttelyitä, vaihteluväli ei tosin taida olla kovin tiheä koska esim. nyt erikoisuutena mainostettu Holocaust-näyttely oli ainakin yli vuoden ollut esillä. Toisaalta laadullisesti kaikki näyttelyt ovat niin vaativia, ettei kai olisi edes teoriassa mahdollista kovin usein vaihtuvia näyttelyitäkään muuttaa. Kokonaisuutena erinomaisen vaikuttava vierailukohde, oikeastaan negatiivisinta museossa on se että se asettaa vähän liiankin kovat standardit muille näyttelyille mitä käy Imperial War Museumin jälkeen katsomassa.



Imperial War Museum sisältä

War Museumilta lähdettiin käppäilemään kohti Thamesin rantaa, tarkoituksena käydä vilkaisemassa London Eye maailmanpyörää ja talsia sitten takaisin hostellille. Kävelyretki vähän riistäytyi, Thamesin rannassa oltiinkin yllättävän nopeasti joten päätettiin siitä jatkaa kiertuetta niin että lopulta kiersimme keskustan perusturistirysät lävitse iltapäivän aikana. Downing Streetin läheisyydessä oli epäilyttävän paljon luotiliivein ja rynnäkkökiväärein varustautuneita poliiseja partioimassa, myöhemmin jostain kuulimme että valmiutta oli nostettu lähettyviltä löytyneen pommein varustellun auton takia. Turisteja oli joka paikka aivan turvoksissa eikä Lontoon sunnuntaipäivä juurikaan tuntunut poikkeavan muista päivistä. Pitkäksi riistäytyneen patikoinnin jälkeen raahauduimme uupuneina helteessä hostellille hetkeksi elpymään. Illalla oli ohjelmassa vapaamuotoista pub-kiertuetta lähimaastossa. Southwarkissa oli aika useita legendaarisiakin pubeja, joten valinnanvaraa riitti.





Lontoota "piinasi" helleaalto lyhyen vierailumme ajan



Lontoo, maanantai 18.7.

Heräämme maanantaiaamuun hieman inhimillisemmän yön jälkeen, ei disco pauhannut ja lämmintäkin oli ehkä siedettävämmät +33C. Aamulla ensimmäiseksi optikolle korjauttamaan silmälaseja, korjaus kesti pari minuuttia ja maksoi punnan. Seuraavaksi aamiaiselle kahvilaan, edellisenä päivänä syötiin Imperial War Museumissa varsin perussetti kahvilla ja sämpylällä. Nyt erehdyimme ottamaan jotkin kanatäytteiset chiapatat, brittityyliin rasvassa ja majoneesissä ei oltu säästelty. Ähkyä halveksuen jatkoimme matkaa seuraavaan kortteliin josta ostimme kioskista päiväliput metroon zoneille 1 ja 2. Käytännössä tuo riittää, kakkoszonen ulkopuolella ei ole ainakaan perusturistille mitään oleellista (paitsi Heathrowin lentokenttä, sinne tarvitsee zone extensionin), päivätiketti maksoi 7,5 puntaa per naama. Southwarkin metroasemalla emmimme muutaman minuutin kartan äärellä ja siitä eteenpäin jutun juoni oli jokseenkin selvä. Pommi-iskujen takia muutamia asemia oli suljettu ja Central line ei liikennöinyt ollenkaan, näiden ennakkoon tiedettyjen lisäksi päivän aikana muutama asema oli suljettuna terroriepäilyjen takia, tarkistivat kai jotain laukkuja. Onneksi edellisenä päivänä olimme varsinaisen turistikiertueen tehneet kävellen, metrolla pääsee kyllä kätevästi paikasta toiseen, mutta kävelykierroksen aikana ehti näkemään ja aistimaan kaupunkia aivan eri tavalla, suosittelen lämpimästi, lämpimästä ja rakkuloista huolimatta. Metrolla oli toisena päivänä näppärä singahdella sellaisiin kohteisiin, johon ei edellisenä päivänä oltu uskaltauduttu patikoimaan. Käytiin ensin Victorian asemalla, josta hostellin vastaanottotytön mielestä pitäisi pystyä ostamaan junaliput Edinburghiin, johon olimme päättäneet jatkaa seuraavana päivänä matkaamme. Victorian asemalle lähdimme jostain syystä kävelemään Green Parkin kulmalta, matkalle sattui Buckingham Palace jossa oli juuri sopivasti jonkinasteinen vahdinvaihto meneillään. Victorialla hetken harhailtuamme selvisi että Edinburghiin pääsee King's Crossin asemalta, joka sijaitsee pohjois-Lontoossa, olimme nyt siis lännessä. Neuvoa-antavien jälkeen hyppäsimme metroon ja muutamalla väistöliikkeellä selvisimme suljetuista linjoista ja asemista. King's Crossilta saimme lunastettua junaliput Edinburghiin seuraavaksi päiväksi, muistaakseni maksoivat noin 67 euroa per naama. Tämän jälkeen suuntasimme Covent Gardeniin, joka tuntui olevan jonkinasteinen shoppailuharrastajien keskittymä (näitä voi tietysti Lontoossa olla useampia veikkaisin). Muutama kirpputorintapainen käveltiin läpi, varsin mystistä kamaa oli myynnissä. Kun varsinaisesti ei kuitenkaan oltu ostosmatkalla, etsiydyimme lempiharrastuksen pariin. Aivan sattumalta osuimme Punch & Judy nimiseen pubiin, jossa törmäsimme reissun ainoaan suomalaiseen. Tai toisinpäin, pubissa oli duunissa joku turkulainen jamppa, joka ehti jo pilailemaan kustannuksellamme ennenkuin selvisi että olimme törmänneet maanmieheen.



Katuteatteria
Covent Gardenista suuntasimme vilkaisemaan yhtä Lontoon vanhimmista pubeista (ainakin erään oppaan mukaan), Lamb & Flagia, mutta oli varsin nuivan oloinen paikka, joten emme jääneet olemaan. Lisää suositeltuja pubeja löytyisi Fleet Streetiltä, joten suuntasimme metrolla sinne. Pubi tai parikin löytyi, joita allekirjoittaneelle tuntemattomaksi jäänyt opus suositteli, mutta näissä jatkui sama nuiva linja, eipä juurikaan toivotettu tervetulleeksi ja tarjoilija mulkoili muutaman kerran siihen sävyyn että päätimme poistua. Kuuluu kai sitten asiaan ylpistyä sietämättömäksi kun jossain oppaassa kehutaan. Samasta korttelista löytyi varsin mukava pubi, The Old Bell, paikka johon latojat ovat Fleet Streetin painotaloista raahautuneet työvuoron jälkeen ja paikassa on kuultu uutiset tuoreeltaan ennen kuin lehdet ovat kerenneet jakeluun. Oli kai väistämätöntä että tässä vaiheessa matkaa oli jo korkea aika syödä Fish & Chips -tyyppinen päivällisratkaisu, hyvin toimi parilla oluella.



Lamb & Flag

Fleet Streetiltä jatkoimme matkaa takaisinpäin kohti Thamesia ja Tower Bridgeä, sieltä ohi HMS Belfastin takaisin hostellille. Tuli vähän kävelyä tällekin päivälle vaikka aamulla rakkulaisin jaloin vannottiin että ei enää kävelyä. Matkalla pysähdyttiin sen verran kahville että varattiin Edinburghista majoitusta seuraavaksi päiväksi. Varaustilanne tuntui hostelleissa kiristyvän, varsinainen ruuhka-aika olisi pitänyt alkaa vasta elokuun puolella, mutta heinäkuun loppukin vaati jo vähän ennakointia jos halusi itsensä johonkin majoittaa. Illalla löysimme koko reissun rennoimman pubin, Southwark Tavernin aivan hostellin läheisyydestä, paikasta löytyi kiitettävä valikoima oluita (yllätys!), dj, mukavat istuimet ja rentoa porukkaa. Lähinnä tuo dj oli paikan suola, tyyppi soitteli Jimi Hendrixit ja Led Zeppelinit vinyyliltä pieteetillä, useimmiten jonakin sellaisena versiointina ettei musiikkia silloin tällöin kuunteleva retkikuntamme ainakaan tunnistanut aikaisemmin kuulleensa. Todella leppoisa meininki, ottaen huomioon että kyseessä oli maanantai-ilta.






Lontoo, tiistaiaamu 19.7.

Hostellista piti uloskirjautua klo 10 mennessä, ei sinänsä varsinaisesti ongelma, mutta rinkan kantaminen muutaman tunnin ajan Lontoon katuvilinässä ei oikein houkuttanut. Hostellia ei voi varsinaisesti kehua kovinkaan viihtyisäksi, itse The Villagen puoli, eli pääkallon paikka näytti hieman paremmin hoidetulta ja kunnostetulta, mutta karvalakkipuoli, jossa majoituimme, toi mieleen lähinnä jonkin rekkamiesten parakkiasuntolan. Ei sillä että olisin sellaista ikinä kokenut. Paria kymmentä asukkia kohden oli yksi toimiva suihku, jota käyttämällä varasi myös toisen kerroksen wc-istuimista. Ehkä oma vuorokausirytmimme oli sen verran eksoottinen ettei varsinaisesti joutunut kuitenkaan omaa vuoroaan odottelemaan pakollisten saniteettitarpeiden hoitamiseksi, mutta välillä käytävällä oli puolialastomia ihmisiä jonoksi asti suihkun oven takana. Muutoinkin paikat olivat kovin huonokuntoiset ja nurkat täynnä romua. Ilman kokemusta Lontoon muista hostelleista ei uskalla tätä majapaikkaa moittia muita huonommaksi, kyllä tuolla kuitenkin sai yönsä nukuttua ainakin muutaman oluen jälkeen ja perustarpeet tulivat tavalla tai toisella hoidetuksi. Tämän ensikokemuksen saattelemana starttasimme matkan kohti Skotlantia. Toisen ultra-rasvaisen kahvila-aamiaisen jälkeen vyöryimme metroasemalle ja ostimme kertalipun, muistaakseni hinnaltaan pari puntaa. Hyppy oikeaan suuntaan menevään metroon ja muutaman pysäkin päästä olimme pohjoisessa, King's Crossin asemalla. Aikaa oli pari tuntia junan lähtöön, hetken aseman ympärillä harhailtuamme lähdimme katsomaan lähimaastosta mahdollisia ajanviettopaikkoja. King'S Crossin ympäristö on jo jonkinlaista esikaupunkialuetta, joten varsinaiset turistirysät uupuivat tyystin ja pian päädyimme pienehköön puistoon odottelemaan junan lähtöä.

Flying Scotsman, joka on siis juna, tiistaina iltapäivästä

Juna lähti asemalta minuutilleen, super advance liput oikeuttivat meidät normaalia edullisemmasta hinnastaan huolimatta aivan normaaleille paikoille varsin mukavassa junassa, matkustusmukavuudeltaan vastaisi kai kotimaisen Pendolinon ykkösluokkaa. Yksinkertainen mutta nerokas idea oli että ennakkoon varatut paikat oli merkitty pahvilätkällä penkin yläpuolelta, joten omilta paikoiltaan ei tarvinnut hätistellä ketään istumasta eikä junaan ilman paikkavarausta singahtanut matkustaja joutunut arvuuttelemaan että mikähän paikka mahtaisi olla vapaana loppumatkan. Eteläinen Englanti on varsin alavaa maata, tasaista peltoaukeaa näkyy horisonttiin asti ja varsinaisesti tuossa maisemassa ei ole ihasteltavaa kovinkaan pitkäksi aikaa. Pohjoisessa olisi odotettavissa jotain aivan muuta.

Tarina jatkuu matkaraportin toisessa osassa, matka jatkuu Edinburghiin, Fort Williamiin ja Obaniin.

Kirjoitettu ulkomuistista 1,5 kk kotiutumisen jälkeen.