Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Cthulhun myytti Suomessa

Sunkka kirjoitti noin 18 vuotta sitten (1 kommenttia)
Hyvä Portti-lehden toimitus. Lähetin tämän käsikirjoituksen ystäväni Markon puolesta. Olen itse pidellyt näitä saastaisia sivuja kädessäni vain niin vähän kuin suinkin, ja pyydänkin Teitä toimituksessa korjaamaan mahdolliset kirjoitusvirheet ystäväni tekstissä. En ehkä ole harkinnut riittävän tarkkaan, kun tarjoan tekstiä julkaistavaksi, mutta toisaalta, vaikka joidenkin kertomusten ei koskaan soisi näkevän päivänvaloa, haluaisin silti, että Markon käsikirjoitus julkaistaan, sillä ehkä siten voidaan ehkäistä uusien uhrien syntyminen. Päätös on kuitenkin täysin Teidän vallassanne.




On onni, että Marko kirjoitti koko tarinan ylös juuri ennen syksyn viimeistä leirimatkaansa, sillä muuten emme saisi tietää Kirjan löytämisestä ja sitä seuranneista huolestuttavista tapahtumista. Toisaalta niin olisikin ollut parempi.

Luulen, että tämä käsikirjoitus on oikeassa paikassa kun Te saatte sen. Te Portti-lehdessä osaatte suhtautua tähän asiallisella vakavuudella. Missä tahansa muussa lehdessä tämä kuitattaisiin omituisena höpötyksenä, mutta Teidän kauttanne olisi mahdollisuus saavuttaa oikea lukijapiiri.
Käsikirjoituksessa puhutaan hyvän ystäväni Markon parhaasta kaverista Saulista ja sen toimitti minulle Markon äiti.

Yritän kirjoittaa kaiken rauhallisesti ja asiallisesti tarinamuotoon, sillä hajanaisia muistiinpanojahan on ikävä lukea.

Kaikki alkoi pahaa aavistamattoman kauniina kevätpäivänä, kuten kaikki synkät tarinat. Olimme ystäväni Saulin kanssa hänen isoäitinsä maatilalla Haminan itäpuolella ensimmäistä lämmintä ja lumetonta viikonloppua viettämässä. Tästä on kulunut neljä kuukautta, olimme molemmat juuri täyttäneet 21 vuotta.

Lähdimme maatilan taakse metsään kävelemään sillä meillä oli puhuttavaa aiheista, joita emme välttämättä halunneet muiden kuulevan. Tietenkin enimmäkseen naisista. Takametsät olivat laajoja ja koskemattomia, mutta kaverini oli usein lapsena samonnut verraten syvällekin metsään. Olimme kävelleet jo hyvän aikaa kun Sauli yhtäkkiä alkoi osoittaa rauhattomuuden merkkejä. Hän vilkuili ympärilleen ja puhui katkonaisesti. Sitten hän sanoi, että olimme vahingossa kävelleet väärään paikkaan. Hän kertoi, että oli kerran seitsenvuotiaana käynyt täällä, eikä olisi halunnut eksyä tänne uudestaan. Paikka herätti hänessä outoa pelkoa. Jatkoimme kuitenkin etenemistä läpi tiheäksi muuttuneen kasvuston ja yllättäen putkahdimme pienelle aukiolle. Aurinko paistoi iloisesti ja linnut lauloivat, mutta tunnelma aukiolla oli epämääräisen ahdistava. Aukio oli korkeiden puiden ympäröimä ja kasvusto sen ympärillä oli niin tiheää, että tunsimme olevamme kuin korkeassa huoneessa. Sauli seisoi ääneti vieressäni kun katselimme aukiota. Pian hän kuitenkin totesi hiljaa:
- Tässä on ollut joskus kirkko. Tai muinainen palvontapaikka. Isoäiti kertoi. Ja kielsi tulemasta tänne.

Siirryimme keskemmälle aukiota, missä oli pieniä pensaita ja omituisia, isoja kiviä. Päättelimme niiden olevan kauan sitten sortuneen kiviseinän jäännöksiä. Istuimme lohkareiden päälle ja Sauli kaivoi tupakan askistaan. Hän sytytti sen ja me molemmat käänsimme kasvomme kohti lämmintä kevätaurinkoa. Metsä ympärillämme oli painostavan synkkä.

-Omituinen paikka rakentaa kirkko, ystäväni sanoi ja potkaisi maata. Ääni oli odottamaton, ontto. Kumarruimme molemmat tutkimaan syytä. Paljastimme maasta kivilaatan, jonka pintaan oli kaiverrettu erittäin säännöllinen pentagrammi. Kuvotuksen aalto pyyhkäisi ylitsemme ja meidät valtasi hirvittävä halu juosta kauas pois, mutta kumpikin yritti näytellä rohkeaa ja tyydyimme vain vilkuilemaan olkamme yli metsään. Tuo viisikulmainen tähti edusti minulle klassista noitamerkkiä, saatanan ja ihmissuden ja kaiken okkultismin ja salatieteiden perussymbolia. Ja nyt yhtäkkiä se oli silmiemme edessä tuossa ikivanhassa kivilaatassa, johon ihmiskäsi ei ollut pitkiin aikoihin koskenut. Ja vielä näin lähellä omaa kotiseutuani, jonka luulin olevan puhdas tällaisestä. Inhon ja kauhun väristykset vuorottelivat kehossani.

Päättäväisesti etsimme laatan reunat, se ei ollut kovin iso. Revimme laatan päältä ikivanhan katajan juurakkoa, ja lopuksi koko katajankin, sillä se haittasi kaivamista. Kaksistaan pystyimme sitten nostamaan laatan paikaltaan. Kunpa emme olisi pystyneet.

Laatan alla oli pieni muurattu syvennys johon katajan juuret olivat hieman työntyneet, mutta surkastuneet oudosti. Keskellä syvennystä oli pieni yksinkertainen, puinen laatikko. Kannessa koreili sama kirottu symboli kuin laatassakin. Sauli koppasi laatikon syliinsä ja mursi sen auki. Sisällä oli paksuun tervakankaaseen kääritty esine. Aloimme molemmat varovasti, mutta kuumeisesti avata kääröä ja ehdimme nähdä vilaukselta tummanruskean, nahkakantisen kirjan kun lintujen laulu kävi niin sietämättömän kovaksi ja selittämätön ryske alkoi kuulua metsästä, että otimme jalat allemme ja juoksimme taaksemme katsomatta ja ilmeisesti jonkinlaista kiertotietä varmasti ainakin 4 kilometriä Saulin isoäidin maatilalle.

Sulkeuduimme aittaan, minne meille oli tehty makuusijat, ja aloimme uudestaan availla kääröä. Huohotimme molemmat raskaasti juoksun jäljiltä ja vapisimme rasituksesta. Kumpikaan tuskin huomasi sateen hiljaista ropinaa.

Istuimme lattialla kuin pikkupojat mutta ponnahdimme molemmat pystyyn kun kaverini käänsi kirjan kannen esiin. Nahkakannet. Ihmiskasvojen nahasta levitetty kansi oli niin kuvottava, että olin vähällä antaa ylen.

Varovasti lähestyimme kirjaa ja käänsimme sen auki. Sivut olivat todella pahoin turmeltuneet, mutta sekään ei estänyt meitä näkemästä sairaita piirroksia, joiden rinnalla H.R. Gigerin maalaukset näyttävät herttaiselta pyhäkoulukirjojen kuvitukselta. Teksti oli hyvin koukeroista ja erittäin vaikeaa lukea, sillä sivut olivat pahoin haurastuneet ja vaurioituneet.

Yritimme tapailla tuttuja sanoja vanhanaikaisen tekstin lomassa.
- "Ansastaja varjoista kohoaa, kuolematon.
Mataava kammo, maanalainen,
Kultti kutsui...
Järkes valon sammuttaa,
Kohtaa tuo, jota oleman ei pitäisi."
Mikähän helvetin musta raamattu tää on? ähkäisin.
- Entäs tämä: " Wgah´nagl fhtagn". Eihän tästä saa mitään tolkkua. Tällästä vanhaa kirjotusta on tosi vaikea lukea, Sauli tuskasteli.

Kääntelimme varovasti sivuja ja yritimme hämärässä lukea epäselviä kirjaimia, kunnes löysimme melko hyvin säilyneen sivun. Kaverini kumartui lukemaan, kalpeni ja ryntäsi ulos. Kuulin hänen oksentavan.

Katsoin peloissani yksin sivua, siinä luki järkyttävän todellisin kirjaimin:
" Se kuollut ei oo,
mi voi iäti maata.
Aikojen myötä voi
Kuolokin laata."


Isoäiti

Illalla istuimme tuvassa tv:n ääressä ja yritimme olla rauhallisia. Saulin lähes satavuotias isoäiti keinui hitaasti kiikkutuolissa ja hyräili hiljaa. Sauli kävi vähänväliä tupakalla. Olimme tutkineet kirjaa lähes kolme tuntia aitassa ja inhottava epäilyksemme oli, että pahimmassa tapauksessa kyseessä oli aito, todella noin 500 vuotta sitten käsinkirjoitettu kirja, kuten teksteistä ja paiväyksistä kävi ilmi ja joka siten saattoi olla suomalainen käännös 700 jKr. kirjoitetusta, hullun arabin Abdul Al-hazredin kirjoittamasta pelätystä Necronomiconista, olihan siinä jopa tuo Necronomiconin kuuluisin lause, jossa ennustettiin kuolemankaltaisessa unessaan uinuvan Suuren Muinaisen, Cthulhun paluu.

Olimme tietenkin aivan pyörällä päästämme, eihän kirjaa edes pitänyt olla olemassa. Sehän oli H.P. Lovecraftin luomus. 1900-luvun alussa keksitty satu. Senhän kaikki tiesivät. Miksi tässä metsästä löytyneessä, ikivanhassa kirjassa puhuttiin samoista asioista, samoista jumalista ja kauhuista? Koko Cthulhun myyttihän on tarua, mutta kieltämättä mielikuvitusrikkaan kirjailijan keksintöä. Vai onko? Niinkö vain pitää kaikkien luulla? Oliko Lovecraft sittenkin vain historioitsija kirjoittaessaan ikiaikaisista hirvityksistä? Vai tiesikö hän jotain, minkä puki tarinamuotoon ja syötti kaikille fiktiona? Vai yrittikö hän salaa varoittaa? Oliko hän itsekin sotkeutunut kiellettyihin asioihin? Kaikki luulivat, että hänellä oli vilkas mielikuvitus, mutta kirjoittiko hän sittenkin varmemmasta (ja vanhemmasta) tiedosta. Kuka tämän kirjan oli suomentanut, ja kuinka kauan tämä suomennettu kappale oli ollut maahan haudattuna? Se ei ollut maatunut, mutta kaikesta päätellen oli kyllä ollut maassa vuosia. Mikä oli suojellut kirjaa? Saulin mielestä kirja pitäisi näyttää kunnon asiantuntijalle todellisen iän määrittämiseksi, voisiko kirjan iän mitata radiohiilestä?

-Kävitte Kirkolla... Vanha isoäiti puhui kiikkutuolistaan.
-Joo, käytiin samalla tankkaamassa ja ostettiin tupakkaa, vastasi Sauli.
-Ei kylällä vaan metsässä! Isoäiti yhtäkkiä suorastaan huusi. Hänen silmänsä leimusivat. -Sinne ei saa mennä! Miä olen sanonu! Se paikka on kirottu! Ihankuin en olisi ollut jo tarpeeksi hermostunut muutenkin. Mistä isoäiti tiesi? Emme olleet hiiskuneet hänelle sanaakaan.

Onneksi kaverini osasi jututtaa vanhusta. Heillä oli jonkinlainen vahva side välillään. Nainen tyyntyi ja alkoi kertoa omasta vaaristaan, jonka isoisä oli lapsena käynyt salaa Kirkolla. Hän oli joutunut todistamaan jonkinlaisen kultin verisiä uhrimenoja sekä jotakin vielä kammottavampaa, jota hän ei koskaan paljastanut, mutta johon oli myöhemmin juovuspäissään viitannut useasti. Menojen päätteeksi koko kirkko oli räjähtänyt kappaleiksi. Lapsesta oli kasvanut sairaalloinen aikuinen, mutta ehti panna alulle lapsen, ennenkuin kuoli kirkuen hullujenhuoneella. Tieto kirkosta ja sen sijainnista unohtui sukupolvien aikana, sillä kukaan ei halunnut puhua siitä lapsilleen. Asutus vetäytyi kauemmaksi ja ennenpitkää muutenkin syrjässä ollut kirkko olikin jo umpikorvessa.
Kirkko oli siis ollut jonkinlainen saatanallinen palvontapaikka ja ilmeisesti vieläkin riivattu, ja minä päätin vakaasti, että ikinä en enää sinne jalallani astu.

Maanantaina palasimme kaupunkiin. Sauli otti Kirjan mukaansa ja alkoi tutkiskella sitä kotonaan. Minun ei juuri tarvinnut käydä Saulin luona, sillä hän vieraili kotonani lähes päivittäin. Hän oli löytänyt huolestuttavia viittauksia Suomen suuntaan, Ikaalisiin ja Orimattilaan ja ennustuksia, jotka tuntuivat sijoittuvan nykypäivään. Suurten muinaisten heräämiseen. Avaruuden kauhuihin. Hiuksia nostattava oli myös kirjan ote, jonka huolestuttavin lause kuului jokseenkin tähän tapaan, vanhojen suomennosvirheiden siivittämänä: "Lemmentaito Kutunluun tiettäväksi tekee, akkuna on hän toiselle puolen, profeetta tuleville." Tämä asetti koko maailmamme jälleen uuteen valoon. Tiesikö Howard tästä itsekään? Luuliko hän itsekin keksineensä tarinat, vai ymmärsikö hän totuuden? Automaattikirjoitusta? Profeetta? Mitä kaikkea hänen olisi vielä pitänyt profetoida? Kuoliko hän liian aikaisin? Sulkeutuiko ikkuna toiseen ulottuvuuteen liian pian, saimmeko tietää tarpeeksi? Otimmeko oppia? Uskoiko häneen kukaan? Emmekö me kaikki pitäneet häntä hulluna tai nerona, mutta ei nyt sentään profeettana?

Olimme molemmat mahdottoman kiinnostuneita Kirjasta, olimmehan tienneet Necronomiconista jo kauan, mutta luulleet ettei sitä tietysti oikeasti ole edes olemassa. Nyt se oli muuttumassa todeksi aivan silmiemme alla. Aloimme olla yhä varmempia siitä, että kirja todellakin oli aito, eikä mikään pila, kuten ensin toivoimme. Kirja oli kuitenkin huolella tehty, todellakin vuosien ja taitavien käsien tulos.

Yksin piirrosten ja maalausten tekemiseen oli varmasti kulunut silmittömästi aikaa. Olisiko joku voinut jossakin luostarissa salaa kirjoittaa tällaistä? Ja missä? Missä muualla kirjoja on siihen aikaan tehty? Miksi vielä suomeksi?

Cthulhun kultti oli meille tuttu. Olimme vuosia sitten pelanneet Call of Cthulhu-roolipeliä, jonka ohjekirjoissa ja oheismateriaalissa Suurista Muinaisista ja heidän palvelijoistaan puhuttiin varsin seikkaperäisesti. Sitä kautta kiinnostuimme Lovecraftin novelleista ja tietysti ahmimme ne kaikki, ensin englanniksi ja kun kirjoja alkoi ilmestyä suomeksi, luimme ne uudestaan.
Tampereen Science Fiction Seuran Portti-lehti oli meille tuttu, olimme lukeneet kaikki Hurtan, Kivisen ja muiden Cthulhu-kertomukset ja Lovecraft-artikkelit. Kuinka monet kerrat olimmekaan laskeneet Cthulhusta leikkiä. Inhottavaa ajatellakaan.

Nyt kun luimme kirjaa, edessämme vilahtelivat tutut nimet; Nyarlathotep, Tsathoggua, Shub-niggurath ja tietenkin Suuri Cthulhu. Kaikki mielipuoliset tarinat, ennustukset ja näyt kiemurtelivat inhottavasti kirjan sivuilla, piirrosten havainnollistamina. Ikiaikaiset, hullut ja vihamieliset jumalat ja niiden palvelijat, tuntemattomat rodut ja kaukaiset sivilisaatiot oli selvitetty asiantuntevasti ja kuivasti. Avaruuden kauhut ja maanalaiset yllätykset, tuhat uhkaa planeettamme tuhoksi ulkoa ja sisältä, kaikki pahuus ja ylimielinen kauhu, joka meitä ympäröi maailmankaikkeudessa... Tuntui käsittämättömältä kirjaa lukiessa, että hauras planeettamme oli saanut olla rauhassa näinkin kauan. Vaikka Lovecraftin novellien mukaan, joita aloin jo pitää dokumentteina, tuho on ollut hilkulla muutamaan otteeseen ja kauhun siemeniä itää nytkin maan sisässä. En voinut kuvitellakaan enää lukevani kirjaa yksin.

Sauli kuitenkin luki. Kesä alkoi lähestyä loppua ja Saulin vierailut alkoivat harventua. Toisaalta se ei minua häirinnyt, sillä "Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää" (Saarn. 1:18 ). Ystäväni degeneroitui silmissä ja hän alkoi muuttua yöolennoksi, minä taas etsin tukea Raamatusta, mutta hirvittävän epäuskon vallassa. Mikään ei enää tuntunut miltään, nyt kun asioita katsoi liian laajasti. Mitä me oikeastaan olemme Suurten Muinaisten rinnalla? Mitä Ne ajattelevat meistä, mitä tunnontuskia me saisimme kellarin muurahaispesien hävittämisestä?

Veistos

Eräänä iltana, todella myöhään, asiaankuuluvasti ukkosella, Sauli tuli luokseni pitkästä aikaa. Panin merkille hänen lommoiset poskensa ja vaalentuneen tukan ( vai oliko se harmaantunut, oli pimeää ). Minua suorastaan pelotti tavata Saulia, vaikka hän oli vuosia ollut paras kaverini. Tilannetta tunnelmoitti kotistereoistani tulvinut Metallican Master of Puppets-levyn musiikki, jota en ollut soittanut pitkään aikaan. Juuri oli alkanut "The thing that should not be", Cthulhun myytistä kertova painostavan synkkä kappale.

"Not dead which eternal lie
stranger eons death may die.
Drain you of your sanity,
Face the thing that should not be." lauloi Hetfield.

Mitä muuta Metallican miehet tiesivät aiheesta? Tiesivätkö hekin jotakin kiellettyä? Miksi Ride the lightning-levyn viimeinen, sanaton kappale on kirjoitettu The call of Ktulu, vaikka se selvästi tarkoitti Cthulhua? Miksi he ylipäätään tekivät musiikkia Cthulhusta? Oliko se hauskaa tai hienoa? Minusta se ei enää ollut.

"Hunter of the shadows is rising
Immortal
In madness you dwell"

Laitoin koko soittimen pois päältä. Painostava hiljaisuus sopi minulle paremmin.

Sauli kävi huoneeni lattialle lankeavaan kuun valoon istumaan ja avasi kassinsa. Hän otti kassista siivekästä olentoa kuvaavan, groteskin veistoksen. Ajoitus oli mainio. Veistos näytti vieläkin vastenmielisemmältä salamoiden välkkeessä, lähes elävältä.

-Muistatko "Cthulhun kutsun"? Sauli sanoi ylpeänä ja minä tuijotin patsasta. Samanlainen patsas oli kuvattu tuossa Lovecraftin kuuluisimmassa novellissa. Koko kuvaus tuntui puistattavan osuvalta, Mestarin sanoin: "Veistos ... oli 7 - 8 tuumaa korkea ja huomattavan taiteellista tekoa. Se esitti hirviötä, jolla oli hämärästi ihmistä muistuttavasta ruumiinrakenteestaan huolimatta mustekalan pää, tuntosarvien peittämät kasvot, suomuinen, kumimainen ruumis, suunnattomat kynnet sekä etu- että takajaloissa, ja selässä pitkät kapeat siivet. Tämä olento, joka tutui uhkuvan pelottavaa ja luonnotonta pahuutta, vaikutti pöhöttyneen pyylevältä, ja se istui kyyristyneessä asennossa suorakulmion muotoisella kivilaatalla tai jalustalla, joka oli täynnä käsittämättömiä kirjoitusmerkkejä. Siipien kärjet koskettivat jalustan takareunaa, istuin täytti keskustan ja koukistuneiden takajalkojen pitkät kaarevat kynnet koskettivat etureunaa jatkuen sen yli noin neljäsosan matkasta kohti kivilaatan pohjaa. Kokonaisilme oli epänormaalin elävä, ja veistoksen täysin tuntematon alkuperä teki olennon entistäkin pelottavammaksi. " Veistos oli valmistettu jostakin omituisesta kivilajista, joka tuntui lähes liskonnahalta ja se näytti silmittömän vanhalta. En saanut sanaa suustani, Sauli ehti aloittaa ensin.
-Menin kirkolle uudestaan ja löysin tämän. Mitäs sanot?
En oikeastaan yllättynyt mutta en myöskään sanonut mitään. Hän jatkoi nopeasti:
-Taitaa "Cthulhun Kutsu" olla tosijuttu. Tai hyvä yhteensattuma. Tää patsas on ainakin tasan tarkkaan kuvattu tuossa novellissa.
-Uh.
-Siellä kirkolla on harrastettu Suuren Cthulhun palvontaa, tää patsas on varma todiste siitä. Cthulhun Kutsussahan Lovecraft kuvasi niiden menoja ja tämmönen patsas oli aika keskeisessä asemassa. Mutta ketkä tai kuka siellä piti menoja? Missä ne tyypit nyt on? Mitä niille on tapahtunut kun tälläiset aarteet on jääny metsään. Vai oliko nää vain odottamassa jotain? Onko sinne joku tai jokin palaamassa ja miksi? Minä en halunnut vastata kysymyksiin, pyörittelin vain päätäni. Sauli jatkoi yksinpuheluaan.
-Jouduin etsimään patsasta aika kauan, mutta olin melkein varma että löytäisin sen. Tää patsas oli jotenkin joutunu ihan siihen aukion laitaan, yhden kiven ja puun väliin. Se puu oli sillee kivasti niinku vältelly sitä patsasta, se ei ollu kasvanu siihen kiinni, vaikka tää patsas oli varmaan ollu siinä jo ennen sitä puuta. Siinä puussa oli nimittäin patsasta myötäilevä syvennys. Ihan luonnon, tai luonnottomuuden, tekemä. Make, tässä patsaassa on voimaa!
-Siellä kirkolla oli myös sellanen Guardian Demoni, tiedäthän, suojelija. Se siellä ryskyi kun me löydettiin se kirja. Onneksi päästiin silloin pakoon. Silloin miä en olis tienny mitä sellaselle tehdä, mutta Kirjassa oli ohjeet ja loitsut ja kaikki. Kun se ilmestyi, sain sen hetkeksi valtaani loitsulla, mutta kiiruusti piti paeta. Se oli hilkulla. Onneksi olin opetellut sen loitsun ulkoa ja osasin varoa Vartijaa. Se oli Paikan Vartija, se ei seuraa patsasta. Onneksi.

Tätä en osannut Saulilta odottaa alkuunkaan. Hän oli toimissaan pikemminkin harkitseva varovainen, eikä minun tuntemani Sauli aivan heti opettelisi Vartijademonin hallintaloitsua ja menisi uhmaamaan jotain niin hirvittävää. Saulin harkintakyky oli pahasti sumentunut, mutta tilalle oli ilmestynyt selvä hullunrohkeus.
-Tein ison virheen kun kävin näyttämässä tätä patsasta siellä pimeessä antikvariaatissa, missä ei koskaan ole ketään asiakkaita, se vanha patu vaan myymässä. Muistatko sen? Ajattelin että se osaisi sanoa siitä jotain. Sen silmät alko loistaa tosi omituisesti kun se näki tämän. Otin patsaan ja lähdin vauhdilla pois. Joko se on hullu tai se tietää jotain mitä mun, meidän pitäisi tietää.
Sauli näytti minulle myös, kuinka hän oli isoon vihkoon kopioinut käsin koko Necronomiconin tekstit. Hän ei uskaltanut ottaa Kirjasta valokopioita, koska pelkäsi kirkkaan valon vahingoittavan sitä. Kuitenkin hän oli ottanut myös muutaman (alivalottuneen) valokuvan piirustuksista. Saulilla oli myös paksu nippu muistiinpanoja Kirjasta, mutta minä en halunnut nähdä niitä, sillä en halunnut tietää yhtään enempää.

Tietoni lisääntyivät kuitenkin liiaksi sen tunnin aikana, jonka ystäväni vietti luonani. Kuulin kauheuksia ja puistattavuuksia, joista lupasimme toisillemme olla vaiti, kuolemaan saakka. Vaikka Sauli lähti kotiin vasta kahdelta yöllä, en saanut unta kahteen piinalliseen tuntiin. Mielessäni pyörivät kaikki hirveydet ja uhkat, joista mielummin olisin autuaan tietämätön. Uni kuitenkin tuli, mutta ei armollisesti. Heräsin tuon tuostakin saatanallisiin painajaisiin.

Turkuun

Viikon päästä Sauli soitti minulle sekavan puhelun, jonka punainen lanka oli kuitenkin se, että hän tarvitsi lainaksi riittävän isoa kassia matkustusta varten. Minulla oli suuri urheilukassi, jonka lainasin hänelle. Hakiessaan kassia Sauli sanoi lähtevänsä Turkuun kauhukirjailija Boris Hurtan luo. Hurttahan on oikeasti poliisi ja varmasti osaisi suhtautua asiaankuuluvasti häneen. Sauli oli alkanut epäillä, että häntä seurattiin. Hurtta jos kuka olisi Se ihminen, joka nyt voisi auttaa, porkkanaksi ja todisteeksi Sauli oli päättänyt viedä sekä Necronomiconin, että Patsaan Hurtan nähtäväksi.

Kahden päivän päästä Sauli lähti. Vein hänet itse asemalle ja huolestuneena katsoin junan perään kun se lähti asemalta.

Hurtta ei koskaan tavannut Saulia. Minulle palautettiin Valtionrautateiden löytötavaratoimistosta urheilukassini, johon olin tietysti joskus viisaasti kirjoittanut nimeni ja osoitteeni. Kassissa oli Saulin keskeneräiseksi jäänyt kirje minulle. Hän oli kirjoittanut oudon sekavia niitä näitä aikansa kuluksi ja alkanut ihmetellä jokaisella rautatieasemalla seisovaa tummapukuista miestä, joka odotti jotain, mutta ei koskaan tavannut ketään. Henkilö vaihtui aseman myötä, mutta vaatetus oli aina sama: musta pitkä takki ja musta lierihattu, joka lähes peitti kasvot. Yhdellä asemalla se olisi vielä mennyt, mutta kun ilmiö oli toistunut useamman kerran, hiipi epäily mieleen. Yhtä Sauli oli kirjeen mukaan tuijottanut silmiin junan ikkunasta lähes kaksi minuuttia. Tuijotus oli mennyt pokkakisaksi, jonka Sauli oli hävinnyt kääntämällä katseensa. Hänen mielestään ei ollut epäilystäkään, keitä nämä miehet olivat. Luulisin hänen tarkoittavan kultisteja, sillä enempää Sauli ei valota kirjeessään. Kirjeen Sauli oli kirjoittanut ajatuksenvirtana, jota hän suosi ja se päättyi hälyttävällä, kammottavalla tavalla: "Kävin äsken ravintolavaunussa, juna hiljentää muuten, taitaa jarruttaa, ja join pari kaljaa. Nyt juna pysähtyy, eikä tässä ole edes asemaa, jotain umpimetsää. Mitähän on käynyt. Tiedäthän niitä kunnon tasoristeysonnettomuuksia kun on tullut ruumiita oikein kunnolla. Taidan mennä katsomaan. Piru kun ei tullut kameraa mukaan, voisi saada kunnon kuvia."

Kirjeen lisäksi kassissa oli Saulin vaatteita ja yöpymisvälineet, sekä päätytaskussa päiväkirja ja vihko, johon Sauli oli Necronomiconin kopioinut, kuvien ja muistiinpanojen kera. Vain Necronomicon ja Patsas puuttuivat.

Minulla on omat päätelmäni siitä, miten Sauli hävisi. Hän ei lähtenyt omasta tahdostaan, sillä muuten koko kassi kopioineen ja muistiinpanoineen olisi ollut mukana. Katoamisilmoitus on tehty ja olen käynyt selittämässä asioita hymyileville poliiseille, epäuskoisille virkamiehille, jotka luulevat, että asioille on jokin luonnollinen selitys.

Olen selaillut Saulin Cthulhu-päiväkirjaa, kuten hän sitä nimitti, ja se on saanut minut pitämään sormeni irti vihkosta, johon Necronomicon on kopioitu. Saulin alussa tyylikäs ja järkevä teksti puuroutuu päiväkirjan loppua kohti sekavaksi höpinäksi ja paikoin jopa ennusteluksi, joka viestii Saulin saaneen luonnottomia visioita tai jopa kiellettyjä yhteyksiä. Päiväkirjasta voi hirvittävällä tavalla lukea Saulin mielen rappeutumisen päivä päivältä. Loitsut ja rituaalit, joita kirjassa kuvattiin, alkoivat kiinnostaa häntä erilaisella tavalla kuin aluksi, jolloin olimme molemmat pelänneet suunnattomasti koko kirjaa. Kauhu on haihtunut ja muuttunut piinaavaksi pakkomielteeksi, paloksi ja haluksi mennä yhä pidemmälle, kirja sekä karttana, että matkalippuna. Päiväkirjassa oli pitkä, voitonriemuinen selostus Vartijademonin peittoamisesta, loitsusta ja valmisteluista.

Se paljasti piirteitä, joita en osannut aavistaakaan Saulista, ne eivät olleet ollenkaan hänen laisiaan. Hän kirjoitti päiväkirjassaan Syväläisistä, vesikansasta, omituisen ihailevaan sävyyn, hän kyseli minulta mustia rituaalikynttilöitä kun ei Euromarketista löytänyt, hän kirjoitti päiväkirjaansa korvaavia järjestelyjä erilaisten rituaalien suorittamiseen ja pohdiskeli muutamien demonien luonteita. Kurja myöntää parhaasta ystävästä, mutta melkein toivon, että hän on kuollut. Omaksi parhaakseen. Olen piilottanut Saulin kauhun materiaalit hyvin, niitä ei kukaan löydä ilman minun apuani, mutta silti pelkään itseni puolesta. Minut on varmasti yhdistetty Necronomiconiin enkä voi koskaan elää rauhassa ilman alituista pelkoa. Voinko nähdä tuntiakaan, jolloin ei hetkeksikään mieleeni tulisi nuo kirjassa kerrotut hirvittävät uhkakuvat. Kuinka haurasta onkaan elämä maapallolla.

Pidän kuitenkin huolta siitä, että kukaan ei koskaan saa nähdä Saulin kopiota, kuvia eikä muistiinpanoja, ja tämän kertomuksenkin kirjoitan vain itseäni varten ja lukitsen sen kirjoituspöytäni laatikkoon, jottei kukaan sitä koskaan lukisi. Saulin julma kohtalo on osoitus siitä, etteivät nämä asiat kuulu kenenkään tietoisuuteen. Seuraavan kerran, jos vielä joskus luen Lovecraftia, luen sen uusin silmin, sillä [b]tiedän, että se on totta.


Sain käsikirjoituksen Maken äidiltä kaksi viikkoa sen jälkeen kun Make oli hukkunut Hangon saaristossa Dagonsundin edustalla. Silminnäkijöiden mukaan Make oli mennyt rannalla sekaisin ja alkanut huutaa Saulia, niinkuin olisi nähnyt tämän kaukaisella luodolla. Ennenkuin kukaan oli ehtinyt hätiin, Make oli lähtenyt uimaan kohti luotoa, mutta vajonnut pinnan alle äkkiä kesken matkan. Hänen ruumistaan ei ole vielä löytynyt, mutta kyllähän meri usein palauttaa minkä vie.

Maken äiti oli löytänyt tämän "mielikuvitusnovellin" Maken pöytälaatikosta, luuli, että Make oli kirjoittanut sen surun murtamana Saulin poismenosta, ja arveli, että se olisi hyvä vaikka lähettää novellikilpailuunne, mistä Make oli aina puhunut. Maken kunniaksi.
Voi olla että teidän kannattaa harkita aika tarkkaan jutun julkaisemista, sillä Sauli näytti minullekin Necronomiconiaan.


+/- saldo : 0 |

    koprofiili kirjoitti noin 15 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Pistäs mulle joku kuva aidosta necronomiconista joint21@luukku.com ;)