Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä

Parhaat levyt 1983

Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten (4 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin 15. vuosi.

1. Yes: 90125
2. Eskaton: Fiction
3. Pink Floyd: The Final Cut
4. Mike Oldfield: Crises
5. Philip Glass: Koyaanisqatsi
6. David Bowie: Let's Dance
7. Peter Gabriel: Plays Live

1983 on varsin karu musiikki vuosi. Pari edellistä vuotta on mennyt vielä 70-luvun krapulassa. Vanhat progebändit ovat jatkaneet joten kuten monimutkaisen musiikin parissa ja kuka mitenkin sopeutuen yrittäen. Myös new wave -bändit loivat kiinnostavaa kuultavaa ja vaikuttivat vahvasti myös useisiin omiin suosikkiartisteihini. Mutta nyt alkaa popin aikakausi. Ulkonäkö, videot, raha ja homogeeniset soundit jotka tulevat kaikilla artisteilla samoista purkeista alkaa olla tärkeämpiä asioita kuin itse musiikki. Toki näissäkin melko jäätävissä olosuhteissa syntyy myös hienoa musiikkia. Osa artisteista ignoroi pelisäännöt (ja päätyy marginaaliin) ja osa onnistuu toimimaan menestyksekkäästi jopa tuon pelin puitteissa. 1983 synnytti vain yhden levyn jonka itse lasken mestariteokseksi. Listalleni pääsi tällä kertaa vain seitsemän albumia. Jotta listat pysyisivät vuosikymmenestä toiseen edes suurin piirtein yhteismitallisina olen päättänyt päästää ”top kymppiin” vain albumeita jotka ovat suurin piirtein neljän tähden arvoisia. Tällä kertaa listani levyt ovat varsin pop/rock-osastoa poikkeuksena Eskatonin zeuhl ja Philip Glassin minimalistinen taidemusiikki. Levykokoelmassani on vain 15 vuoden 1983 albumia eli pudotusta peri puolet edelliseen vuoteen nähden.

90125
Draman jälkeen Yesin pistetyä pillit pussiin rytmiryhmä Chris Squire ja Alan White olivat tuuliajolla. Jonkin aikaa he yrittivät saada bändiä kasaan Jimmy Pagen ja Robert Plantin kanssa, mutta se ei lopulta kantanut muutamia demoja pidemmälle kun Plant vetäytyi hommasta. Levy-yhtiö yhytti tämän jälkeen Squiren ja Whiten Etelä-Afrikassa jo suht menestyksekästä uraa tehneen lauluntekijän ja multi-instrumentalisti Trevor Rabinin kanssa. Rabinilla oli läjä AOR:lle haiskahtavia lupaavia biisejä ja niitä kolmikko sitten alkoi työstämään nimellä Cinema. Jossain vaiheessa mukaan värvättiin vielä Tony Kaye ja tuottajaksi vanha Yes-tuttu Trevor Horn joka tässä vaiheessa oli jo hyvässä nousussa tuottajana. Trevor Hornin avulla Rabinin biiseistä muovautui puisevan arenarokin (Horn vihaa genreä) sijasta napakoita ja nerokkaasti sovitettuja moderneja rokkibiisejä joissa oli mukana häivähdys poppia. Jotain puuttui kuitenkin vielä. Todella hyvä ja personaallinen vokalisti. Rabin on taitava laulaja, mutta hänen äänensä yksinään jää aika puisevaksi joten lopulta Jon Anderson päätettiin pyytää mukaan. Tässä vaiheessa olikin sitten loogista (ja kaupallisesti viisasta) ottaa vanhan sotaratsun nimi takaisin käyttöön. Yes oli palannut. 90125:n menestys koostuu Rabinin hittipotentiaalia uhkuvista biisiaihioista, Trevor Hornin mestarillisesta tuotannosta, siitä kuinka hienosti Jon Anderson omin takaiselle äänellään biisit laulaa ja lopulta muun bändi hienoista soittosuorituksista.
Vokaaliosuudet ovatkin kautta levyn mahtavia. Jon Andersonin, Trevor Rabinin ja Chris Squiren ääniä käytetään todella taidokkaasti. Välillä Anderson ja Rabin vuorottelevat päävokalistina välillä laulavat yhdessä ja Squire antaa taustatukea. Biisit ovat tasavahvoja (jättihitti Owner Of A Lonely Heart ei ole mielestäni ihan parhaimmistoa) ovat täynnä pieniä yksityiskohtia ja jippoja. Välillä soitannollisia, välillä tuotannollisia. Levyn soundit kuulostavat yhä todella huikeilta. Trevor Horn ylitti itsensä. Levy kuulostaa uskomattoman hienolta yhä. 90125 on yksi kaikkien aikojen hienoimmista rock-levyistä (ja rokkiahan tämä tosiaan on vaikka popmainen tuotanto saattaa aluksi hämätä). Yes ei enää koskaan yltänyt kokonaisen levyn mittakaavassa yhtä mestarilliseen laatuun. Parhaat biisit: Changes ja It Can Happen.

Fiction
Ranskalainen zeuhl-bändi Eskaton jatkaa tasavahvallla laatutasollaan tällä kolmannella ja viimeisellä studioalbumillaan. Soundi on muuttunut hieman keveämmäksi ja tavallaan popimmaksi (tai ehkä funkimmaksi?) mutta erittäin oudolla tavalla. Uutena elementtinä tässä on lähes puhelauluksi menevää vokalisointia (ranskankielellä) mikä yllättäen kuulostaa todella hyvältä. Zeuhl-räppiä? Nerokasta! Eskatonin trademark retrofuturistisia syntsapörinöitä on edelleen tarjolla ja tietenkin myös tyydyttävästi murisevaa bassoa kuten zeuhlissa pitääkin. Todella mainio levy joka ei kalpena muun Eskaton-tuotannon rinnalla. Paras biisi: Automute.

Crises
Mike Oldfield siirtyy kahdeksannella levyllään toden teolla 80-luvulle. Crises on ensimmäinen Oldfieldin 80-luvun levyistä joka kuulostaa kunnolla kasarimaiselta. Soundit ovat aiempaa kiilotetummat ja aikakaudelle tyypilliset Fairlightit ja DMX:t saa tlaa. Överiksi soundipolitiikassa ei kuitenkaan mennä ja Crises on siltäkin osin kestänyt aikaa ihan mukavasti. Ja itse musiikki on laadukasta. Crises noudattaa jo parilta aiemmalta Oldfieldin levyltä tuttua kaavaa: a-puolella pitkä progressiivinen teos ja b-puolella lyhyempiä kappaleita. Levyn pitkä nimieepos onkin hieno ja kuullaan mm. paljon mainiota kitarointia upeilla soundeilla sekä Simon Phillipsin vakuuttava finaalin rumpumysky. B-puolen lyhyemmät biisitkin ovat pääosin kelpo tavaraa. Jon Anderson vierailee vokalistina maagisen kuuloisessa In High Places Places -biisissä. Andersonin ääntä on käytetty harvoin yhtä tehokkaasti. Maggie Reillyn laulama Foreign Affair on parhaimmillaan hypnoottinen leijailu, mutta käy ehkä hieman tylsäksi. Taurus III on flamencosta vaikutteita hakeva lyhyt instumentaaliralli jossa kuullaan virtuoosimaista kitarointia. Shadow On The Wall on hardrockista innoitusta hakenut biisi jossa vierailee Familyn legendaarinen Roger Chapman. Myös hänen ääntä Oldfield käyttää taitavasti. Niin ja onhan levyllä myös Moonlight Shadow. Kaikkien tuntema jättihitti (kai Euroopan eniten myydyin single vuonna 1983?). Tuon luokan megahitteihin on enää vaikea suhtautua neutraalisti, mutta kyllähän se ihan miellyttävä renkutus on. Crises on hyvä muttei loistava levy ja tämän jälkeen Oldfieldin musiikin taso lähteekin sitten useamman vuoden kestävään laskukierteeseen.

The Final Cut

Pink Floyd oli The Wallin jälkeen sekaannuksen tilassa. Rick Wright oli potkittu ulos bändistä, Nick Mason lähes soittokyvytön ja David Gilmour kulki voimattomana mukana Roger Watersin johtaessa rikkoutunutta laivaa diktaattorin ottein. The Final Cutin suurin ongelma onkin että se ei oikeastaan edes ole Pink Floydin levy vaan se olisi pitänyt julkaista Roger Watersin oman nimen alla aivan kuten olisi ollut kohtuullista että A Momentary Lapse Of Reason ja Division Bell olisi julkaistu Gilmourin nimellä. The Final Cut on hyvä albumi joka on vahvempi kokonaisuutena kuin sen yksittäiset kappaleet. Tyylillisesti tämä on jossain määrin jatkoa The Wallille, mutta paljon sisäänkääntyneempää ja osittain vähäeleisempää. Waters suuntaa oikeastaan hieman bobdylanimaisille singersongwriter-vesille tässä, mutta hänen versionsa on äärimmilleen hiottu hifi-versio siinä missä Dylanille riitti kitara, huuliharppu ja hieman taustabändiä. Sanoitukset ovat kitkeriä, poliittisia, mutta myös henkilökohtaisia. Ja erittäin hyviä. Ei tule montaa rock-levyä mieleen jonka lyriikat päihittäisivät The Final Cutin. Musiikki on toteutettu studiomuusikkoarmeijan kera David Gilmourin päästessä lähinnä soittamaan joitakin sooloja. Vokaalitkin hoitaa Roger Waters itse komeasti 90%. Nick Mason ei välttämättä soita levyllä yhtään mitään. Äänitehosteita käytetään taitavasti ja soundit ovat aivan huippuluokkaa. Dynamiikkaa käytetään paitsi soundillisena kikkailuna niin myös hienosti draamaa rakentamaan. Kuten pitääkin. Levyn ainoa todellinen harhalyönti on Not Now John joka on aika väkinäinen rokkibiisi eikä sovi levyn muuten niin hienostuneeseen tyyliin. Kohokohta taas on tyrmäävän upea ja koskettava päätösraita Two Suns In The Sunset jossa perheenisä ajaa autolla kohti horisontissa kohoavaa sienipilveä. Mahtava lopetus!

Koyaanisqatsi
Philip Glassin Koyaanisqatsi on score Godfrey Reggion saman nimiseen kokeelliseen dokumenttielokuvaan (visuaalinen runo?). Koyaanisqatsin pitkälti minimalistiseen toistoon perustuva orkestraalinen musiikki on melko aavemaista ja se sopisi soundtrackiksi myös johonkin hieman laadukkaampaan ja taiteellisempaan kauhuelokuvaan. Ihmisäänet (kuoro) on tärkeässä roolissa levyllä ja ovat erityisen tehokkaassa käytössä nimiraidalla. Levyn uruilla soitettu itsepintaisesti toistuva ja hieman varioituva pääteema on upea ja koukuttava.

Let’s Dance
Bowie goes kasari. Ja eipä se haittaa kun biisit ovat pääosin loistavia ja pahimmat tuotannolliset kliseetkin vältetään. Itse asiassa soundit kuulostaa varsin hyvältä ja jopa aika lämpimiltä mikä ei tässä vaiheessa 80-lukua pop-levyllä ole mikään itsestään selvyys. Jopa saksofoni-osuuksissa on riittävästi särmää että vältetään täpärästi ”kasari-saksofonin” kirous (nimibiisin saksofoniosuudet jopa oikein hyviä!). Levyn kohokohtia ovat nimibiisi joka jopa yllättävän hienostunut (ja pitkä!) biisi siihen nähden miten iso hitti se oli sekä levyn kokeellisin raita Ricochet. Ainoastaan levyn päättävä Shake It on aika nolo ja sen olisi voinut oikeastaan ravistaa kokonaan hiiteen levyltä. Bowie laulaa kautta levyn todella hienosti. Tämän levyn jälkeen alkoikin sitten Bowien uran surkein kausi kun hän lähti seuraavilla levyillä tavoittelemaan uudestaan Let’s Dancen menestystä surkein taiteellisin tuloksin. Parhaat biisit: Let’s Dance, Ricochet ja Cat People.

Plays Live
On niin karu vuosi että pakko ottaa tueksi yksi livelevy. No toki tämä on oikein hyvä livelevy. Plays Live on hyvä läpileikkaus Gabrielin neljän ensimmäisen soololevyn materiaalista. Biisivalinnat ovat hyviä ja bändi (Jerry Marotta, Tony Levin, David Rhodes) soittaa energisesti, mutta kovasti tulee silti ikävä etenkin kolmannen ja neljännen studiolevyn nerokkaita äänimaisemia. Soundit ja tuotanto on niin elimellinen osa niiden kappaleiden voimaa. Mukana on myös yksi biisi jota ei löydy miltään studiolevyltä nimeltä I Go Swimming, mutte se ei kyllä ole kovin kummoinen raita. (Huom. Jostain perverssistä syystä tästä on olemassa myös typistetty yhden cd:n versio, mutta kannattaa toki hankkia alkuperäinen kahden levyn julkaisu. Enemmän on enemmän.)


+/- saldo : 0 |

    Janus kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
    1. Tom Waits: Swordfishtrombones
    2. Philip Glass: The Photographer
    3. U2: War
    4. News From Babel: Sirens and Silences/Work Resumed on the Tower
    5. Stevie Ray Vaughan & Double Trouble: Texas Flood
    6. Mike Oldfield: Crises
    7. Carlos Santana: Havana Moon
    8. The Police: Synchronicity
    9. Womack & Womack: Love Wars
    10. David Bowie: Let's Dance

    Jammo kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Univers Zero : Crawling Wind
    Bacamarte : Depois Do Fim
    Philip Glass: The Photographer
    Popol Vuh : Agape-Agape, Love-Love

    R2-D2 kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Tästä alkaen mulla ei ole 10:tä levyä per vuosi ennen kuin 2010. 2010 vuosikymmen tuntuu taas siltä että hyvää musiikkia tehdään. CD aikoina ehkä oli.. mutta se oli silloin. Ehkä seuraan sivusta nyt.

    Iron Maiden: Piece of Mind
    Juice Leskinen: Boogieteorian alkeet peruskoulun ala-astetta varten..
    Manfred Manns Earth Band : Budapest (Live)
    Roxy Music : Musique
    Stevie Ray Vaughan : Texas Flood

    JarkkoH kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Kymmeneen ei yllä pitkään aikaan itsekään.

    Bacamarte: Depois Do Fim
    Eskaton: Fiction
    Art Zoyd: Les Espaces Inquiets
    Pablo El Enterrador: Pablo El Enterrador