Beginner's guide to Swedish progressive folk
Hezzu kirjoitti noin 21 vuotta sitten (2 kommenttia)
Folkmusiikki ei ole pelkkää hilipatihippaa ja tanhuamista. Jo 60/70-lukujen taitteessa syntyi esim. Englannissa useita bändejä (mm. Fairport Convention ja Steeleye Span), jotka kaivoivat esiin vanhoja perinteisiä kansanlauluja ja muovasivat niitä uuteen uskoon käyttämällä vaikkapa paremminkin rockin puolelta tuttuja sähköisiä instrumentteja. Pelkkään kansanlaulujen uusiokäyttöönkään ei toki tyydytty, vaan bändit tekivät myös omia perinteeseen nojaavia biisejään. Myös monet progebändit ottivat vaikutteita folkmusiikista, mainittakoon vaikkapa Jethro Tull. Tässä jutussa en kuitenkaan käsittele brittifolkkia vaan tarkoituksena on ottaa jonkinlainen ylimalkainen silmäys ruotsalaiseen progressiiviseen folkkiin.
70-luvun ruotsifolkista minulla on hieman hatarasti tietoa. Toki muutama tärkeä nimi on mainita sieltäkin. Kebnekajse on tuttu nimi monelle progeharrastajallekin. Bändin ensilevy Resa Mot Okänt Mål (1971, Silence SRSCD 3606) on vielä lähinnä psykedeelisen rokin puolelle kallistuvaa materiaalia (ja siitä huolimatta/juuri siksi erittäin hyvä levy!), mutta kakkosalbumiltaan Kebnekaise (1973, Silence SRSCD 3608) lähtien bändi rupesi esittämään sähköistettyjä "progeversioita" vanhoista traditionaalisista sävelmistä. Tietynlaista hengenheimolaisuutta löytyy kotomaiseen Piirpaukkeeseemme, joskin siinä missä Piirpauke oli suht jazzia oli Kebnekajse enemmän rokkia. Bändin kokoonpano oli kasvanut ensilevyn jälkeen kun yhtye ikäänkuin fuusioitui yhteen Homo Sapiens -nimisen bändin kanssa (he olivat avustaneet jo ensilevyllä kuoron ominaisuudessa). Nyt kokoonapanossa oli vähintäänkin kaksi soittajaa niin kitaralle, bassolle kuin rummuillekin. Lisäksi kokoonpanossa oli viulisti ja huuliharpun soittaja. Laulua bändin levyillä kuultiin vain ajoittain. Kolmas levy III (1975, Silence SRSCD 3609) on tyyliltään pitkälti kakkoslevyn kaltainen. Tämän jälkeisiä levyjä en ole kuullut, niitä kun ei ihan helposti vastaan kävele (niistä ei taida olla cd-julkaisujakaan). Neljännellä levyllään Ljus Från Afrika (1976) bändi laajensi horisonttiaan afrikan suuntaan ja tämän jälkeiset levyt Elefanten (1977) ja Vi Drar Vidare (1978) lienevät lähempänä "normaalia" progea. Eräs bändin johtohahmoista, kitaristi Kenny Håkansson oli jättänyt jo bändin ennen tätä viimeistä levyä. Kebnekajsen meriitteihin kuuluu myöskin, että monet sen jäsenistä soittivat progepiireissä arvostetun Bo Hanssonin levyillä.
Vuonna 1978 ilmestyi Kenny Håkanssonin ensimmäinen soololevy Kenny Håkansson Spelar Springlekar Och Gånglåtar (Silence/Resource SRSCD 3620), joka koostuu pääasiassa traditionaalisista sävellyksistä. Otetaanpa tähän pieni tuoteseloste levyn kannesta: "Springlek is a local variant of the dance called polska from the east of the western part of Dalarna. Gånglåt is a kind of marchingtune often used as wedding- or funeral marches. Halling is a solo dance for men - a Scandinavian precurser to breakdance!" Eli semmoista materiaalia. Ainoat levyllä käytetyt instrumentit ovat lukuisat päällekäin äänitetyt kitarat! Mielenkiintoinen levytys kaikin puolin. Vuonna 1981 ilmestyi Kennyn toinen soololevy Benos Ben, mutta siitä en osaa kertoa mitään kun en ole levyä kuullut. Vuonna 1995 ilmestyi viimein kolmas soololevy 2117 M. Above Sea Level (Silence SRSCD 4731), joka on tehty pitkälti samalla kaavalla kuin debyyttisoolokin. Tällä kertaa mukana on kuitenkin myös rumpali ja toteutus on huomattavasti raskaampi. Eräänlaista folkheviähän tämä on. Biisit on lähes tyystin Kennyn omaa tuotantoa, vaikka erittäin traditionaalisilta sävellykset kuulostavatkin.
Arbete Och Fritid oli bändi, joka yhdisteli ilmaisussaan psykedeliaa ja folkkia. Bändin kolmas albumi Arbete Och Fritid (1973, MNWCD 39) on hiljattain julkaistu remasteroituna cd:nä ja on meikäläisen ainoa kosketus yhtyeeseen. Musiikki levyllä on pääosin traditionaalisesta lähteestä. Ilmaisu on paikoitellen melkoisen akustista ja hyvinkin folk-henkistä, paikoitellen sitten taas säröisen kitaran johdolla jammailtua hapokasta psykedeliaa. Instrumenteista löytyy viulua, selloa, huilua, saksofonia ja lyömäsoittimia, mutta toisaalta sitten myös rummut, bassot ja sähkökitarat. Laulu hoidetaan ruotsinkielellä. Toivottavasti bändin levyjä julkaistaan joskus lisääkin cd-muodossa, on tämä sen verran mielenkiintoinen tapaus. Bändin voisi tämän yhden levyn perusteella ainaskin jossain määrin laskea samaan sarjaan kuin Älgarnas Trädgårdin, jonka hippipsykedeliasta löytyy hieman myös folk-sävyjä (psykediggareitten kannattaa tsekata bändin levy Framtiden Är Ett Svävande Skepp, Förankrat I Forntiden (1972, Silence SRSCD 3611)).
70-luvun lopulla toimi ajoittain bändi nimeltään Ramlösa Kvällar, joka oli progebändi Samla Mammas Mannan eräänlainen sivujuonne. Bändissä vaikuttivat Coste Apetrea (kitarat, bouzouki), Lars Hollmer (haitari), Kalle Eriksson (trumpetti, huilu), Ulf Wallander (saxofonit) ja Bill Öhrström (lyömäsoittimet, huuliharppu). Kyseessä oli ennen kaikkea livebändi, mutta saivat he aikaiseksi yhden levynkin, Nights Without Frames (1978, Resourse RESCD 507), jonka musiikki on eräänlaista maailmanmusiikkia, aineksia on ruotsalaisfolkin lisäksi ammennettu balkkanilta ja sekaan on sotkettu myös jazzillista ilmaisua. Muistuttaa kieltämättä hieman Piirpauketta. Levyllä on paikoitellen varsin muikeaakin menoa, mutta hieman hajanaisen oloinen vaikutelma levystä jää. Mukana on myös liveäänityksiä, joiden soundit eivät ole ihan huippuluokkaa. Lars Hollmer on tehnyt paljon myös soololevyjä, joista osa lähestyy hyvinkin paljon folk-ilmaisua ja sisältävät komeaa haitarin soittoa.
Pohjoisesta Perämeren rannikolta on kotoisin Norrlåtar, joka perustettiin joskus 70-luvun alussa. Ensimmäinen levy ilmestyi vuonna 1974 ja ilmeisesti viimeisin vuonna 1994 (tai ainaskaan ei ole havaintoa että tuon jälkeen olisi jotain tullut). Bändin ohjelmisto koostuu sekä traditionaalisista että omista sävellyksistä. Instrumenttivalikoima on melkoisen laaja sisältäen esim. haitarin, viulun, kitaroita, basson, rummut, pasuunan ja saksofonin. Laulupuoli hoidetaan sekä ruotsiksi että suomeksi, bändin vokalisti Hans-Erik Alatalo omaakin mitä ilmeisemmin suomalaisjuuria. Laulu on joskus suht hmmm... persoonallista, ihan kuin humalaisen hoilotusta ;-) Bändin musiikillinen skaala on suht laaja perinteisestä viulunvingutuksesta ja haitarihumpasta itämaisten ja shamanististen sävyjen kautta suht rokkaavaan ilmaisuun. Bändiltä kannattaa hommata ainaskin kokoelmalevy Sign Of The Raven (1993, Resourse RESCD 506), joka kartoittaa bändin tuotantoa vuosilta 1974-1990, sekä ilmeisesti viimeiseksi jäänyt studiolevy Ravn (1994, Xource XOUCD 105).
Groupa on perustettu 80-luvun alussa ja on voimissaan edelleenkin. Kokoonpano on kuitenkin muuttunut melkoisesti vuosien varrella, alkuperäisjäseniin kuului mm. tuleva Hendingarna-mies Totte Mattsson. Bändin johtohahmona on läpi vuosien säilynyt viulisti/haitaristi Mats Edén ja muut nykyjäsenet ovat lyömäsoittaja Terje Isungset, huilisti Jonas Simonson, kosketinsoittaja Richard Åström sekä laulaja Sofia Karlsson. En ole bändin varhaisia levyjä (eli viittä ensimmäistä) valitettavasti kuullut, mutta pari uusinta ovat kyllä melkoisen hyviä. Lavalek (1999, Xource XOUCD 125) ja Fjalar (2002, Xource XOUCD 134) esittelevät bändin, joka nojaa vahvasti perinteeseen, mutta tekee silti varsin modernin oloista musiikkia, paikoitellen suht rokkaavaakin.
Mynta on perustettu 70/80-lukujen taitteessa ja heidän viimeisin levynsä ilmestyi tänä vuonna. Bändi yhdistelee ilmaisussaan ruotsalaista kansanmusiikkia sekä perinteistä intialaista musiikkia ottaen vaikutteita myös jazzin puolelta. Bändin ensimmäinen albumi ilmestyi vuonna 1983, mutta vanhin mihin minä olen tutustunut on bändin viides albumi Nandu's Dance (Xourse XOUCD 107) vuodelta 1994. Oikein mukavaa menoa tablojen ja muiden itämaisten lyömäsoittimien sekä intialaistyylisen laulun keralla. Instrumenttivalikoimasta löytyy myös huilua, saksofonia, kitaraa sekä basso. Samantyylisiä ovat myös bändin seuraavat levyt First Summer (1997, Xource XOUCD 117) ja Live (1999, Prova PPS 1003), mutta uusimmalla levyllään Teabreak (2003, Riverside RRCD 113) he heittäytyvät hieman modernimpaan sävelmaailmaan, mukana on jonkin verran myös koneita. Oikein hieno ja mukavasti groovaava bändi, joka fuusioi monenmoisia vaikutteita.
Hedningarna lienee tunnetuimpia ruotsalaisfolkbändejä täällä Suomessakin. Osasyynä on varmasti se, että bändissä on lähes jatkuvasti ollut myös suomalaisvahvistuksia mukana. Bändi aloitti uransa 80-luvun lopulla akustisena triona, jossa soittivat Anders Stake (nyk. Norudde), Björn Tollin sekä Hållbus Totte Mattsson. Ensimmäinen albumi Hedningarna ilmestyi vuonna 1989. Vuonna 1992 seurasi jatkoa levyllä Kaksi! (Silence SRSCD 4717). Tällä levyllä oli bändin suunta muuttunut ratkaisevasti. Mukana olivat nyt laulajaneitoset Sanna Kurki-Suonio ja Tellu Paulasto (nyk. Turkka). Bändi siis esitti laulunsa pääosin suomeksi, toki muutamia ruotsinkielisiäkin kappaleita löytyy miesten itsensä esittäminä. Lisäksi bändi oli keksinyt mikittää vanhat perinnesoittimensa ties millä tavalla ja yhdistellä niitä vahvistimiin. He rupesivat myös käyttämään hieman modernimpaakin tekniikkaa rytmien luomisessa. Seuraavalla levyllä Trä (1994, Silence SRSCD 4721) meno jatkuu samaan suuntaan ja meininki on paikoitellen suhteellisen heviä. Vuonna 1997 ilmestyneellä levyllä Hippjokk (Silence SRSCDD 4737) bändi toimii jälleen trio-muodossa kun yhtyeen naisvahvistuksilla oli ilmeisesti tuohon aikaan jotain muuta puuhaa. Suomalaisvahvistuksista ei ole kuitenkaan täysin luovuttu, sillä Wimme käy joikaamassa levylle kolme biisiä. Levy on kuitenkin pääosin instrumentaalinen ja suhteellisen moderni, jonkinlaista etnoteknoa ;-) Vuonna 1999 ilmestyi Karelia Visa (Silence SRSCD 4744), jolla ovat taas naispuoliset laulajavahvistukset mukana, Tellu on tosin vaihtunut Anita Lehtolaan. Levy on edeltäjiään hieman vaisumpi. Melko pian tämän jälkeen Sannakin jätti bändin ja hänen tilalleen tuli Liisa Matveinen. Tämä kokoonpano tuli bongattua Haapavesi Folkeilla ja meno oli kyllä oikein mainiota. Nyt sitten on ollut vähän aikaa hiljaista, mutta tänä vuonna ilmestyi kokoelmalevy 1989-2003, joka sisältää myös pari uutta biisiä. Bändin kokoonpanokin on kokenut muutoksia ja nykyisin yhtyeessä soittavat Anders Norudde, Hållbus Totte Mattsson, Liisa Matveinen, paluun tehnyt Tellu Turkka sekä uusina tyyppeinä Christian Svensson ja Magnus Stinnerbom. Bändin uusi linja on kuulemma suhteellisen raju ja hevi. Hedningarnaan liittyen mainittakoon vielä sivujuonne nimeltään Boot, jossa vaikuttivat Björn Tollin ja Hållbus Totte Mattsson sekä Swåp-nimisen yhtyeen viulisti Ola Bäckström. Heiltä ilmestyi vuonna 1999 instrumentaalinen levy Virvla (Silence SRSCD 4747), jonka musiikki vaihtelee flamencosta itämaisten sävyjen kautta polskaan ja valssiin.
Melkoisen rokkaava bändi on myöskin Den Fule. Heiltä on ilmestynyt kaksi albumia, mutta bändi on ilmeisesti sittemmin hajonnut. Vuonna 1993 ilmestynyt Lugumleik (Xource XOUCD 104) oli pääosin instrumentaalinen, mutta vuoden 1995 Skalv (Xource XOUCD 109) on sitten lähes kokonaan laulettua matskua. Bändin kokoonpano oli suhteellisen laaja, sillä bändissä vaikutti 6-7 tyyppiä. Instrumentteina olivat kitaroiden, rumpujen ja bassojen lisäksi saksofonit ja huilut sekä viulu. Miehistöstä löytyy tuttujakin nimiä, aiemmin mainitun Groupan Jonas Simonson (huilu, saksofoni) soitti nimittäin tässäkin bänsissä ja jälkimmäisellä levyllä on viulistina äsken mainitun Bootin Ola Bäckström. Oikein mainio bändi oli tämä ja levyistä varsinkin Skalv on hieno.
Vieläkin rokkaavampaa linjaa edustaa Hoven Droven, joka on kasassa edelleenkin. Kaksi ensimmäistä levyä (vuoden 1994 Hia Hia (Xource XOUCD 110) ja vuoden 1996 Grov (Xource XOUCD 114) esittelevät bändin, joka ei häpeile käyttää kitaroissaan säröä ja ilmaisussaan rock-asennetta. Kokoonpanoon kuuluu kitaristin, basistin ja rumpalin lisäksi saksofonisti, viulisti ja trumpetisti. Varsinkin Grov-levyllä pistää bändi tulemaan paikoitellen semmoista jöötiä ja kaahausta että heikkohermoisempia hirvittää. Melkoista heviä olematta kuitenkaan heviä ;-) Kolmannella levyllä More Happy Moments With Hoven Droven (1999, Home Records Home 013) linja jatkuu suhteellisen samana, mutta kokoonpano on muuttunut sen verran että trumpetti on vaihtunut Hammond-urkuihin ja haitariin. Trumpetisti Gustav Hylén ei ole kuitenkaan tyystin jättäytynyt sivuun vaan toimii levyllä tuottajana (ja toki hän hieman trumpettiaankin puhaltelee). Levyllä käytetään myös vierailevia laulajia useammassakin biisissä. Viimeisimmällä levyllään Hippa (2001, Home Records Home 20) bändi päätti ottaa hieman rauhallisemmin ja levyllä ei aijempien levyjen tapaan rokatakaan henkihieverissä, vaan meininki on suht iisiä. Kokoonpano on tällä levyllä tiivistynyt viisihenkiseksi, joskin entiset jäsenet Hylén (joka jälleen kerran toimi tuottajana) ja urkuri Jan Strömstedtin vierailevat levyllä.
Garmarna on perustettu 90-luvun alussa ja on kerennyt nauttimaan suhteellisen suurta suosiota uransa aikana. Bändin vetovoimaisena keulahahmona on toiminut melkein alusta asti laulajatar Emma Härdelin. Bändin musiikillinen linja on vuosi vuodelta muuttunut yhä modernimpaan suuntaan ja looppien ja samplejen käyttöä ei ole häpeilty. Bändin ensimmäinen levy oli vuonna 1993 ilmestynyt ep Garmarna, jonka jälkeen ovat ilmestyneet albumit Vittrad (1994, Xource XOUCD 111), Guds Spelemän (1996, Massproduktion MASS CD-69), Vedergällningen (1999, Massproduktion/MNW MNWCD-337) ja Hildegard von Bingen (2001, Massproduktion/MNW MNWCD 365). Guds Spelemänillä ja Vedergällningenillä soundin modernisointi toimi vielä loistavasti, mutta Hildegard von Bingenillä koneet saivat valitettavasti yliotteen ja bändi menetti rutkasti viehättävyyttään. Nyt ei ole sitten kuulunut vähään aikaan mitään, mutta uskoisin että bändi on edelleen kasassa.
Yksi mielenkiintoisimmista uusista bändeistä on ehdottomasti Urban Turban. Jotain bändistä kertonee sekin, että he ovat esiintyneet niin proge-, folk- kuin bluesfestivaaleillakin. Bändin ensilevytys Urban Turban (Silence SRSCD 4722) vuodelta 1994 esittelee 12-henkisen bändin, joka pistää vanhoja blueskappaleita uuteen uskoon sotkemalla sekaan ruotsalaista folk-ilmaisua ja itämaisia sävyjä. Toteutus on kieltämättä erikoinen, mutta se toimii. Käsittelyyn ovat joutuneet esim. sellaiset kappaleet kuten "Rollin' And Tumblin'", "Let's Work Together", "Hoochie Coochie Man" ja vaikkapa "Voodoo Child". Bändin keulahahmoina toimivat monenmoisia kielisoittimia soittava Peter Bryngelsson (joka 70-luvulla vaikutti progebändissä Ragnarök, joka myöskin otti vaikutteita folk-musiikista) ja laulaja-huuliharpisti Pelle Lindström (joka puolestaan oli tuttu mies Kebnekajsen miehistöstä). Lindströmin karhea vokalisointi tuo levylle mukaan runsaasti Captain Beefheart -sävyjä. Toisella levyllä Overtime (1996, Silence SRSCD 4733) ruotsifolk-vaikutteet ovat karisseet minimiin ja tilalle on tullut entistä enemmän itämaisia sävyjä. Bändi on myöskin säveltänyt melkein puolet levyn materiaalista toisen puolen ollessa suurimmaksi osaksi John Mayallin tuotannosta peräisin. Bändin kokoonpano on myöskin tiivistynyt 8-henkiseksi. Kolmannella levyllä Codes Of Love (2001, DOS Records DR 004) on kokoonpano tiitistynyt entisestään ja nyt bändissä on enään viisi jäsentä. Itämaisuus-aste on ehkä hieman taas lisääntynyt ja tällä kertaa levy koostuu pelkästään bändin omista sävellyksistä. Pelle Lindström on valitettavasti jättänyt bändin, mutta oikein hyvinhän nuo tulevat toimeen ilmankin. Levy on yleisilmeeltään aiempia rauhallisempi, mutta laadusta ei ole tingitty tippaakaan. Aivan mahtava bändi.
Itämaille johdattelee myös Bazar Blå, mutta on ilmaisussaan huomattavasti minimalistisempi. Kokoonpano on trio-muotoinen ja siihen kuuluvat basisti, lyömäsoittaja ja avainviulisti. Bändiltä on ilmestynyt tähän mennessä kaksi levyä, Nordic City (Xource XOUCD 122) vuonna 1998 ja Tripfolk (Xource XOUCD 130) vuonna 2000. Mainioita levyjä molemmat.
Hieman samantapaista äänimaisemaa tarjoilee Väsen, ollen ilmaisussaan kuitenkin hieman vauhdikkaammilla linjoilla ja enemmän ruotsalaiseen perinteeseen nojaava. Bändin ensilevy ilmestyi jo vuonna 1990, mutta en ole heidän varhaisia levyjään kuullut. Kolme ensimmäistä albumia ilmestyivät trio-muotoisella kokoonpanolla, jossa soittivat viulisti, kitaristi/mandolisti/bouzoukisti ja avainviulisti. 90-luvun puolivälin jälkeen mukaan liittyi lyömäsoittaja ja tyylin voisi olettaa hieman muuttuneen sen jälkeen. Tällä kokoonpanolla tehdyistä studiolevyistä ainaskin Världens Väsen (1997, Xource XOUCD 118) ja Gront (1999, Xource XOUCD 126) ovat ihan mainioita, vaikka toisaalta ovatkin ehkä hieman yksipuolisia. Näiden jälkeen on ilmestynyt vielä livelevy Live At The Nordic Roots Festival (Xource XOUCD 135) vuonna 2002.
Erittäin hieno uusi bändi on myöskin Urga. He yhdistelevät musiikkiinsa kaikkia mahdollisia etnisiä vaikutteita maailman eri kolkilta, mutta ovat silti asenteeltaan ennen kaikkea rockbändi. Kokoonpanoon kuuluu peräti seitsemän henkilöä ja näistä valovoimaisimpana vahva ääninen vokalisti Irya Gmeyner. Muu kokoonpano muodostuu basistista, kitaristista, viulistista, saksofonistista ja kahdesta rumpalista. Bändi on mennyt jopa niin pitkälle, että on kehittänyt ihan oman kielensä laulujensa tulkiksi. Bändin ensilevy Etanol (1998, Silence SRSCD 4742) onkin kokonaan laulettu tällä omalla eksoottisella kielellä. Toisella levyllään Urgasm (2000, Silence SRSCD 4752) bändi hieman laajensi skaalaansa ja esittää noin puolet levyn biiseistä englanniksi. Bändi on antanut ehkä aavistuksen verran myönnytyksiä kaupallisemman popin suuntaan, mutta siitä huolimatta tämä kakkoslevy on jopa edeltäjäänsä parempi. Aivan upeaa kamaa.
Siinäpä oli pääpiireittäin selostettuna ruotsalaisfolkin ehkä tärkeimmät uudet bändit ja hieman sivuttiin vanhojakin mestareita. Kuten huomasitte on 90-luku ollut erittäin hedelmällistä tällä rintamalla ja levymerkeistä Silence, Xource ja MNW ovat olleet erittäin oleellisessa asemassa uuden ruotsalaisfolkin esille tuomisessa. Emme voi kuin jännittyneinä odotella mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
70-luvun ruotsifolkista minulla on hieman hatarasti tietoa. Toki muutama tärkeä nimi on mainita sieltäkin. Kebnekajse on tuttu nimi monelle progeharrastajallekin. Bändin ensilevy Resa Mot Okänt Mål (1971, Silence SRSCD 3606) on vielä lähinnä psykedeelisen rokin puolelle kallistuvaa materiaalia (ja siitä huolimatta/juuri siksi erittäin hyvä levy!), mutta kakkosalbumiltaan Kebnekaise (1973, Silence SRSCD 3608) lähtien bändi rupesi esittämään sähköistettyjä "progeversioita" vanhoista traditionaalisista sävelmistä. Tietynlaista hengenheimolaisuutta löytyy kotomaiseen Piirpaukkeeseemme, joskin siinä missä Piirpauke oli suht jazzia oli Kebnekajse enemmän rokkia. Bändin kokoonpano oli kasvanut ensilevyn jälkeen kun yhtye ikäänkuin fuusioitui yhteen Homo Sapiens -nimisen bändin kanssa (he olivat avustaneet jo ensilevyllä kuoron ominaisuudessa). Nyt kokoonapanossa oli vähintäänkin kaksi soittajaa niin kitaralle, bassolle kuin rummuillekin. Lisäksi kokoonpanossa oli viulisti ja huuliharpun soittaja. Laulua bändin levyillä kuultiin vain ajoittain. Kolmas levy III (1975, Silence SRSCD 3609) on tyyliltään pitkälti kakkoslevyn kaltainen. Tämän jälkeisiä levyjä en ole kuullut, niitä kun ei ihan helposti vastaan kävele (niistä ei taida olla cd-julkaisujakaan). Neljännellä levyllään Ljus Från Afrika (1976) bändi laajensi horisonttiaan afrikan suuntaan ja tämän jälkeiset levyt Elefanten (1977) ja Vi Drar Vidare (1978) lienevät lähempänä "normaalia" progea. Eräs bändin johtohahmoista, kitaristi Kenny Håkansson oli jättänyt jo bändin ennen tätä viimeistä levyä. Kebnekajsen meriitteihin kuuluu myöskin, että monet sen jäsenistä soittivat progepiireissä arvostetun Bo Hanssonin levyillä.
Vuonna 1978 ilmestyi Kenny Håkanssonin ensimmäinen soololevy Kenny Håkansson Spelar Springlekar Och Gånglåtar (Silence/Resource SRSCD 3620), joka koostuu pääasiassa traditionaalisista sävellyksistä. Otetaanpa tähän pieni tuoteseloste levyn kannesta: "Springlek is a local variant of the dance called polska from the east of the western part of Dalarna. Gånglåt is a kind of marchingtune often used as wedding- or funeral marches. Halling is a solo dance for men - a Scandinavian precurser to breakdance!" Eli semmoista materiaalia. Ainoat levyllä käytetyt instrumentit ovat lukuisat päällekäin äänitetyt kitarat! Mielenkiintoinen levytys kaikin puolin. Vuonna 1981 ilmestyi Kennyn toinen soololevy Benos Ben, mutta siitä en osaa kertoa mitään kun en ole levyä kuullut. Vuonna 1995 ilmestyi viimein kolmas soololevy 2117 M. Above Sea Level (Silence SRSCD 4731), joka on tehty pitkälti samalla kaavalla kuin debyyttisoolokin. Tällä kertaa mukana on kuitenkin myös rumpali ja toteutus on huomattavasti raskaampi. Eräänlaista folkheviähän tämä on. Biisit on lähes tyystin Kennyn omaa tuotantoa, vaikka erittäin traditionaalisilta sävellykset kuulostavatkin.
Arbete Och Fritid oli bändi, joka yhdisteli ilmaisussaan psykedeliaa ja folkkia. Bändin kolmas albumi Arbete Och Fritid (1973, MNWCD 39) on hiljattain julkaistu remasteroituna cd:nä ja on meikäläisen ainoa kosketus yhtyeeseen. Musiikki levyllä on pääosin traditionaalisesta lähteestä. Ilmaisu on paikoitellen melkoisen akustista ja hyvinkin folk-henkistä, paikoitellen sitten taas säröisen kitaran johdolla jammailtua hapokasta psykedeliaa. Instrumenteista löytyy viulua, selloa, huilua, saksofonia ja lyömäsoittimia, mutta toisaalta sitten myös rummut, bassot ja sähkökitarat. Laulu hoidetaan ruotsinkielellä. Toivottavasti bändin levyjä julkaistaan joskus lisääkin cd-muodossa, on tämä sen verran mielenkiintoinen tapaus. Bändin voisi tämän yhden levyn perusteella ainaskin jossain määrin laskea samaan sarjaan kuin Älgarnas Trädgårdin, jonka hippipsykedeliasta löytyy hieman myös folk-sävyjä (psykediggareitten kannattaa tsekata bändin levy Framtiden Är Ett Svävande Skepp, Förankrat I Forntiden (1972, Silence SRSCD 3611)).
70-luvun lopulla toimi ajoittain bändi nimeltään Ramlösa Kvällar, joka oli progebändi Samla Mammas Mannan eräänlainen sivujuonne. Bändissä vaikuttivat Coste Apetrea (kitarat, bouzouki), Lars Hollmer (haitari), Kalle Eriksson (trumpetti, huilu), Ulf Wallander (saxofonit) ja Bill Öhrström (lyömäsoittimet, huuliharppu). Kyseessä oli ennen kaikkea livebändi, mutta saivat he aikaiseksi yhden levynkin, Nights Without Frames (1978, Resourse RESCD 507), jonka musiikki on eräänlaista maailmanmusiikkia, aineksia on ruotsalaisfolkin lisäksi ammennettu balkkanilta ja sekaan on sotkettu myös jazzillista ilmaisua. Muistuttaa kieltämättä hieman Piirpauketta. Levyllä on paikoitellen varsin muikeaakin menoa, mutta hieman hajanaisen oloinen vaikutelma levystä jää. Mukana on myös liveäänityksiä, joiden soundit eivät ole ihan huippuluokkaa. Lars Hollmer on tehnyt paljon myös soololevyjä, joista osa lähestyy hyvinkin paljon folk-ilmaisua ja sisältävät komeaa haitarin soittoa.
Pohjoisesta Perämeren rannikolta on kotoisin Norrlåtar, joka perustettiin joskus 70-luvun alussa. Ensimmäinen levy ilmestyi vuonna 1974 ja ilmeisesti viimeisin vuonna 1994 (tai ainaskaan ei ole havaintoa että tuon jälkeen olisi jotain tullut). Bändin ohjelmisto koostuu sekä traditionaalisista että omista sävellyksistä. Instrumenttivalikoima on melkoisen laaja sisältäen esim. haitarin, viulun, kitaroita, basson, rummut, pasuunan ja saksofonin. Laulupuoli hoidetaan sekä ruotsiksi että suomeksi, bändin vokalisti Hans-Erik Alatalo omaakin mitä ilmeisemmin suomalaisjuuria. Laulu on joskus suht hmmm... persoonallista, ihan kuin humalaisen hoilotusta ;-) Bändin musiikillinen skaala on suht laaja perinteisestä viulunvingutuksesta ja haitarihumpasta itämaisten ja shamanististen sävyjen kautta suht rokkaavaan ilmaisuun. Bändiltä kannattaa hommata ainaskin kokoelmalevy Sign Of The Raven (1993, Resourse RESCD 506), joka kartoittaa bändin tuotantoa vuosilta 1974-1990, sekä ilmeisesti viimeiseksi jäänyt studiolevy Ravn (1994, Xource XOUCD 105).
Groupa on perustettu 80-luvun alussa ja on voimissaan edelleenkin. Kokoonpano on kuitenkin muuttunut melkoisesti vuosien varrella, alkuperäisjäseniin kuului mm. tuleva Hendingarna-mies Totte Mattsson. Bändin johtohahmona on läpi vuosien säilynyt viulisti/haitaristi Mats Edén ja muut nykyjäsenet ovat lyömäsoittaja Terje Isungset, huilisti Jonas Simonson, kosketinsoittaja Richard Åström sekä laulaja Sofia Karlsson. En ole bändin varhaisia levyjä (eli viittä ensimmäistä) valitettavasti kuullut, mutta pari uusinta ovat kyllä melkoisen hyviä. Lavalek (1999, Xource XOUCD 125) ja Fjalar (2002, Xource XOUCD 134) esittelevät bändin, joka nojaa vahvasti perinteeseen, mutta tekee silti varsin modernin oloista musiikkia, paikoitellen suht rokkaavaakin.
Mynta on perustettu 70/80-lukujen taitteessa ja heidän viimeisin levynsä ilmestyi tänä vuonna. Bändi yhdistelee ilmaisussaan ruotsalaista kansanmusiikkia sekä perinteistä intialaista musiikkia ottaen vaikutteita myös jazzin puolelta. Bändin ensimmäinen albumi ilmestyi vuonna 1983, mutta vanhin mihin minä olen tutustunut on bändin viides albumi Nandu's Dance (Xourse XOUCD 107) vuodelta 1994. Oikein mukavaa menoa tablojen ja muiden itämaisten lyömäsoittimien sekä intialaistyylisen laulun keralla. Instrumenttivalikoimasta löytyy myös huilua, saksofonia, kitaraa sekä basso. Samantyylisiä ovat myös bändin seuraavat levyt First Summer (1997, Xource XOUCD 117) ja Live (1999, Prova PPS 1003), mutta uusimmalla levyllään Teabreak (2003, Riverside RRCD 113) he heittäytyvät hieman modernimpaan sävelmaailmaan, mukana on jonkin verran myös koneita. Oikein hieno ja mukavasti groovaava bändi, joka fuusioi monenmoisia vaikutteita.
Hedningarna lienee tunnetuimpia ruotsalaisfolkbändejä täällä Suomessakin. Osasyynä on varmasti se, että bändissä on lähes jatkuvasti ollut myös suomalaisvahvistuksia mukana. Bändi aloitti uransa 80-luvun lopulla akustisena triona, jossa soittivat Anders Stake (nyk. Norudde), Björn Tollin sekä Hållbus Totte Mattsson. Ensimmäinen albumi Hedningarna ilmestyi vuonna 1989. Vuonna 1992 seurasi jatkoa levyllä Kaksi! (Silence SRSCD 4717). Tällä levyllä oli bändin suunta muuttunut ratkaisevasti. Mukana olivat nyt laulajaneitoset Sanna Kurki-Suonio ja Tellu Paulasto (nyk. Turkka). Bändi siis esitti laulunsa pääosin suomeksi, toki muutamia ruotsinkielisiäkin kappaleita löytyy miesten itsensä esittäminä. Lisäksi bändi oli keksinyt mikittää vanhat perinnesoittimensa ties millä tavalla ja yhdistellä niitä vahvistimiin. He rupesivat myös käyttämään hieman modernimpaakin tekniikkaa rytmien luomisessa. Seuraavalla levyllä Trä (1994, Silence SRSCD 4721) meno jatkuu samaan suuntaan ja meininki on paikoitellen suhteellisen heviä. Vuonna 1997 ilmestyneellä levyllä Hippjokk (Silence SRSCDD 4737) bändi toimii jälleen trio-muodossa kun yhtyeen naisvahvistuksilla oli ilmeisesti tuohon aikaan jotain muuta puuhaa. Suomalaisvahvistuksista ei ole kuitenkaan täysin luovuttu, sillä Wimme käy joikaamassa levylle kolme biisiä. Levy on kuitenkin pääosin instrumentaalinen ja suhteellisen moderni, jonkinlaista etnoteknoa ;-) Vuonna 1999 ilmestyi Karelia Visa (Silence SRSCD 4744), jolla ovat taas naispuoliset laulajavahvistukset mukana, Tellu on tosin vaihtunut Anita Lehtolaan. Levy on edeltäjiään hieman vaisumpi. Melko pian tämän jälkeen Sannakin jätti bändin ja hänen tilalleen tuli Liisa Matveinen. Tämä kokoonpano tuli bongattua Haapavesi Folkeilla ja meno oli kyllä oikein mainiota. Nyt sitten on ollut vähän aikaa hiljaista, mutta tänä vuonna ilmestyi kokoelmalevy 1989-2003, joka sisältää myös pari uutta biisiä. Bändin kokoonpanokin on kokenut muutoksia ja nykyisin yhtyeessä soittavat Anders Norudde, Hållbus Totte Mattsson, Liisa Matveinen, paluun tehnyt Tellu Turkka sekä uusina tyyppeinä Christian Svensson ja Magnus Stinnerbom. Bändin uusi linja on kuulemma suhteellisen raju ja hevi. Hedningarnaan liittyen mainittakoon vielä sivujuonne nimeltään Boot, jossa vaikuttivat Björn Tollin ja Hållbus Totte Mattsson sekä Swåp-nimisen yhtyeen viulisti Ola Bäckström. Heiltä ilmestyi vuonna 1999 instrumentaalinen levy Virvla (Silence SRSCD 4747), jonka musiikki vaihtelee flamencosta itämaisten sävyjen kautta polskaan ja valssiin.
Melkoisen rokkaava bändi on myöskin Den Fule. Heiltä on ilmestynyt kaksi albumia, mutta bändi on ilmeisesti sittemmin hajonnut. Vuonna 1993 ilmestynyt Lugumleik (Xource XOUCD 104) oli pääosin instrumentaalinen, mutta vuoden 1995 Skalv (Xource XOUCD 109) on sitten lähes kokonaan laulettua matskua. Bändin kokoonpano oli suhteellisen laaja, sillä bändissä vaikutti 6-7 tyyppiä. Instrumentteina olivat kitaroiden, rumpujen ja bassojen lisäksi saksofonit ja huilut sekä viulu. Miehistöstä löytyy tuttujakin nimiä, aiemmin mainitun Groupan Jonas Simonson (huilu, saksofoni) soitti nimittäin tässäkin bänsissä ja jälkimmäisellä levyllä on viulistina äsken mainitun Bootin Ola Bäckström. Oikein mainio bändi oli tämä ja levyistä varsinkin Skalv on hieno.
Vieläkin rokkaavampaa linjaa edustaa Hoven Droven, joka on kasassa edelleenkin. Kaksi ensimmäistä levyä (vuoden 1994 Hia Hia (Xource XOUCD 110) ja vuoden 1996 Grov (Xource XOUCD 114) esittelevät bändin, joka ei häpeile käyttää kitaroissaan säröä ja ilmaisussaan rock-asennetta. Kokoonpanoon kuuluu kitaristin, basistin ja rumpalin lisäksi saksofonisti, viulisti ja trumpetisti. Varsinkin Grov-levyllä pistää bändi tulemaan paikoitellen semmoista jöötiä ja kaahausta että heikkohermoisempia hirvittää. Melkoista heviä olematta kuitenkaan heviä ;-) Kolmannella levyllä More Happy Moments With Hoven Droven (1999, Home Records Home 013) linja jatkuu suhteellisen samana, mutta kokoonpano on muuttunut sen verran että trumpetti on vaihtunut Hammond-urkuihin ja haitariin. Trumpetisti Gustav Hylén ei ole kuitenkaan tyystin jättäytynyt sivuun vaan toimii levyllä tuottajana (ja toki hän hieman trumpettiaankin puhaltelee). Levyllä käytetään myös vierailevia laulajia useammassakin biisissä. Viimeisimmällä levyllään Hippa (2001, Home Records Home 20) bändi päätti ottaa hieman rauhallisemmin ja levyllä ei aijempien levyjen tapaan rokatakaan henkihieverissä, vaan meininki on suht iisiä. Kokoonpano on tällä levyllä tiivistynyt viisihenkiseksi, joskin entiset jäsenet Hylén (joka jälleen kerran toimi tuottajana) ja urkuri Jan Strömstedtin vierailevat levyllä.
Garmarna on perustettu 90-luvun alussa ja on kerennyt nauttimaan suhteellisen suurta suosiota uransa aikana. Bändin vetovoimaisena keulahahmona on toiminut melkein alusta asti laulajatar Emma Härdelin. Bändin musiikillinen linja on vuosi vuodelta muuttunut yhä modernimpaan suuntaan ja looppien ja samplejen käyttöä ei ole häpeilty. Bändin ensimmäinen levy oli vuonna 1993 ilmestynyt ep Garmarna, jonka jälkeen ovat ilmestyneet albumit Vittrad (1994, Xource XOUCD 111), Guds Spelemän (1996, Massproduktion MASS CD-69), Vedergällningen (1999, Massproduktion/MNW MNWCD-337) ja Hildegard von Bingen (2001, Massproduktion/MNW MNWCD 365). Guds Spelemänillä ja Vedergällningenillä soundin modernisointi toimi vielä loistavasti, mutta Hildegard von Bingenillä koneet saivat valitettavasti yliotteen ja bändi menetti rutkasti viehättävyyttään. Nyt ei ole sitten kuulunut vähään aikaan mitään, mutta uskoisin että bändi on edelleen kasassa.
Yksi mielenkiintoisimmista uusista bändeistä on ehdottomasti Urban Turban. Jotain bändistä kertonee sekin, että he ovat esiintyneet niin proge-, folk- kuin bluesfestivaaleillakin. Bändin ensilevytys Urban Turban (Silence SRSCD 4722) vuodelta 1994 esittelee 12-henkisen bändin, joka pistää vanhoja blueskappaleita uuteen uskoon sotkemalla sekaan ruotsalaista folk-ilmaisua ja itämaisia sävyjä. Toteutus on kieltämättä erikoinen, mutta se toimii. Käsittelyyn ovat joutuneet esim. sellaiset kappaleet kuten "Rollin' And Tumblin'", "Let's Work Together", "Hoochie Coochie Man" ja vaikkapa "Voodoo Child". Bändin keulahahmoina toimivat monenmoisia kielisoittimia soittava Peter Bryngelsson (joka 70-luvulla vaikutti progebändissä Ragnarök, joka myöskin otti vaikutteita folk-musiikista) ja laulaja-huuliharpisti Pelle Lindström (joka puolestaan oli tuttu mies Kebnekajsen miehistöstä). Lindströmin karhea vokalisointi tuo levylle mukaan runsaasti Captain Beefheart -sävyjä. Toisella levyllä Overtime (1996, Silence SRSCD 4733) ruotsifolk-vaikutteet ovat karisseet minimiin ja tilalle on tullut entistä enemmän itämaisia sävyjä. Bändi on myöskin säveltänyt melkein puolet levyn materiaalista toisen puolen ollessa suurimmaksi osaksi John Mayallin tuotannosta peräisin. Bändin kokoonpano on myöskin tiivistynyt 8-henkiseksi. Kolmannella levyllä Codes Of Love (2001, DOS Records DR 004) on kokoonpano tiitistynyt entisestään ja nyt bändissä on enään viisi jäsentä. Itämaisuus-aste on ehkä hieman taas lisääntynyt ja tällä kertaa levy koostuu pelkästään bändin omista sävellyksistä. Pelle Lindström on valitettavasti jättänyt bändin, mutta oikein hyvinhän nuo tulevat toimeen ilmankin. Levy on yleisilmeeltään aiempia rauhallisempi, mutta laadusta ei ole tingitty tippaakaan. Aivan mahtava bändi.
Itämaille johdattelee myös Bazar Blå, mutta on ilmaisussaan huomattavasti minimalistisempi. Kokoonpano on trio-muotoinen ja siihen kuuluvat basisti, lyömäsoittaja ja avainviulisti. Bändiltä on ilmestynyt tähän mennessä kaksi levyä, Nordic City (Xource XOUCD 122) vuonna 1998 ja Tripfolk (Xource XOUCD 130) vuonna 2000. Mainioita levyjä molemmat.
Hieman samantapaista äänimaisemaa tarjoilee Väsen, ollen ilmaisussaan kuitenkin hieman vauhdikkaammilla linjoilla ja enemmän ruotsalaiseen perinteeseen nojaava. Bändin ensilevy ilmestyi jo vuonna 1990, mutta en ole heidän varhaisia levyjään kuullut. Kolme ensimmäistä albumia ilmestyivät trio-muotoisella kokoonpanolla, jossa soittivat viulisti, kitaristi/mandolisti/bouzoukisti ja avainviulisti. 90-luvun puolivälin jälkeen mukaan liittyi lyömäsoittaja ja tyylin voisi olettaa hieman muuttuneen sen jälkeen. Tällä kokoonpanolla tehdyistä studiolevyistä ainaskin Världens Väsen (1997, Xource XOUCD 118) ja Gront (1999, Xource XOUCD 126) ovat ihan mainioita, vaikka toisaalta ovatkin ehkä hieman yksipuolisia. Näiden jälkeen on ilmestynyt vielä livelevy Live At The Nordic Roots Festival (Xource XOUCD 135) vuonna 2002.
Erittäin hieno uusi bändi on myöskin Urga. He yhdistelevät musiikkiinsa kaikkia mahdollisia etnisiä vaikutteita maailman eri kolkilta, mutta ovat silti asenteeltaan ennen kaikkea rockbändi. Kokoonpanoon kuuluu peräti seitsemän henkilöä ja näistä valovoimaisimpana vahva ääninen vokalisti Irya Gmeyner. Muu kokoonpano muodostuu basistista, kitaristista, viulistista, saksofonistista ja kahdesta rumpalista. Bändi on mennyt jopa niin pitkälle, että on kehittänyt ihan oman kielensä laulujensa tulkiksi. Bändin ensilevy Etanol (1998, Silence SRSCD 4742) onkin kokonaan laulettu tällä omalla eksoottisella kielellä. Toisella levyllään Urgasm (2000, Silence SRSCD 4752) bändi hieman laajensi skaalaansa ja esittää noin puolet levyn biiseistä englanniksi. Bändi on antanut ehkä aavistuksen verran myönnytyksiä kaupallisemman popin suuntaan, mutta siitä huolimatta tämä kakkoslevy on jopa edeltäjäänsä parempi. Aivan upeaa kamaa.
Siinäpä oli pääpiireittäin selostettuna ruotsalaisfolkin ehkä tärkeimmät uudet bändit ja hieman sivuttiin vanhojakin mestareita. Kuten huomasitte on 90-luku ollut erittäin hedelmällistä tällä rintamalla ja levymerkeistä Silence, Xource ja MNW ovat olleet erittäin oleellisessa asemassa uuden ruotsalaisfolkin esille tuomisessa. Emme voi kuin jännittyneinä odotella mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
+/- saldo : 0 | Tweet
Suurin osa tuttuja. Arbete ja Fritid bändin biiseissä hauskin se jossa David Frost haastattelee Pyhää Henkeä. Nykysvenskit aika tylsiä, jopa Hedningarna. Tai se jotenkin vaivaa kuunnella, kun taas Värttinä ei vaivaa sillee. Den Fule oli paras uusista.
Tuosta Vissyvesi-Illoista muistui mieleeni tuo, että kun joskus kaukaisella 70-luvulla onnistuin näkemään Samla Mammas Mannan livenä parikin kertaa, niin kokonaisuuteen kuului erilaisia osa-settejä, joista joku oli hyvin folk-musiikkipitoinen.... Ja kuuluuhan tuo läpi joskus niiden levyilläkin.