Tunnelmia Elojazz & Blues Festivaaleilta Oulusta 6.8.2004
Hezzu kirjoitti noin 20 vuotta sitten (0 kommenttia)
Oulun Kuusisaaressa järjestettävä tapahtuma oli jo kuudestoista lajissaan, mutta eipä ole näilläkään festareilla tullut aiemmin vierailtua. Nyt on. Paikalle houkutteli lähinnä paluun tehnyt Elonkorjuu, tuo legendaarinen proge- & fuusiobändi kaukaiselta 70-luvulta. Ja tokihan myös Omar And The Howlersin ulvontaa piti päästä näkemään kun samalla rahalla moinen onnistui. Kaupan päälle tuli sitten pari tylsempääkin esitystä.
Festivaalit olivat todellisuudessa kolmipäiväiset, mutta koskapa pelkkä perjantain lippu maksoi jo 30 euroa, niin oli pakko tyytyä yhteen päivään. Tapahtuman jazzillisempi puoli jäi siis minimiin ja keskityimme enemmän sinisiin säveliin.
Illan aloitti oululainen Chicago Bar -yhtye, jonka esikuviin lukeutuvat esim. Albert, B.B. ja Freddie King sekä Otis Rush. Ja melko perinteistä meininkiä he esittivätkin, minkäänlaisia yllätyksiä ei tarjottu. Vaikka yhtye olikin kaikin puolin osaava ja esittämässään materiaalissakaan ei tietenkään vikaa ollut, niin melko pliisuksi heidän esityksensä silti jäi. Esityksestä puuttui särmää ja munaa. Tylsää. Eipä heitä siis juurikaan jaksanut seurata, vaan esityksensä jäikin lähinnä taustamusiikiksi.
Onneksi seuraava bändi olikin jo sitten ihan eri luokkaa: Elonkorjuu! Taisipa olla viime vuonna kun oikein televisiossa uutisoitiin bändin uudelleen kasautumisesta, joten ei siis mikään turha bändi! 1970-luvulla Elonkorjuu teki vain kaksi levyä ("Harvest Time" vuonna 1972 ja "Flyin' High, Runnin' Fast" vuonna 1978), joista tuskin kumpikaan oli mitään jymymenestyksiä aikanaan, mutta joista ensimmäinen on sittemmin muodostunut varsinaiksi keräilyharvinaisuudeksi, taitaapa olla Kalevalan ensilevyn keralla arvokkaimmaksi rankattu suomalainen progelevy, hinta-arvioitten pyöriessä jossain 450 euron tietämillä. Onneksi laihemmallakin lompakolla varustetut keräilijät pääsivät tätä herkkua viimein nauttimaan kun Suomen EMI lopulta julkaisi levyn cd:nä pari vuotta sitten. Bändin toista (Harvest-nimellä tehtyä) levyä ei valitettavasti mikään taho ole vielä cd:nä julkaissut.
70-luvulla Elonkorjuun kokoonpano muuttui moneen otteeseen ja musiikkityylikin hivuttautui vuosien vieriessä hevimmästä lauletusta kamasta instrumentaalisen jazzillisemman ilmaisun suuntaan. Uusi Elonkorjuu sijoittuu musiikillisesti jonnekin tuonne välimaastoon, se on pääosin instrumentaalista fuusion sukuista kamaa pienin blues-vivahtein varustettuna, mutta meno on silti selvästi repäisempää ja progempaa kuin 70-luvun lopulla. Tänä päivänä bändin muodostavat Jukka Syrenius (kitara, laulu), Veli-Pekka Pessi (basso), Pertti Hannus (rummut) ja Jussi Reunamäki (urut). Bändiltä on ihan parin viikon sisällä ilmestymässä uusi levy ja tuon uuden levyn materiaalia bändi pääosin esittikin. Itse asiassa bändi ei soittanut ollenkaan vanhojen levyjensä biisejä. Ensimmäinen kappale oli urkuri Reunamäen sävellys (liekö tulevalta levyllä vai jostain hänen aikaisemmista projekteistaan peräisin?) ja kolme seuraavaa olivat kai sitten Syreniuksen soolotuotannosta poimittuja (eräs niistä löytyikin paikan päällä myynnissä olleelta "Song For My Lady" (2000) -levyltä, joka tuli tietenkin ostettua ja nimmaritkin siihen uskaltauduin pyytämään!), mutta loput olivatkin sitten tuolta uudelta levyltä peräisin. Oikein maittavan tuntuista materiaalia olivat nuo uudet biisit, odotan levyä innolla! Syrenius ei ehkä ulkoisesti vaikuta miltään kitarasankarilta, mutta hienoa oli hänen revittelynsä. Reunamäen urut tukivat hommaa maukkaasti ja annettiin hänenkin paikoin sooloilla. Oikein hyvä keikka!
Seuraavaksi oli sitten taas vuorossa tylsää, kliinistä ja munatonta suomibluesia. Eli lauteille asteli SF Blues Special etunenässään Heikki Silvennoinen ja Pepe Ahlqvist. Tällä kertaa kolmantena pyöränä ei ollut Erja Lyytistä (kuten hieman aiemmin Haapavedellä) eikä myöskään Dave Lindholmia vaan vierailevana tähtenä oli Eero Raittinen. Okei, Eero voisi olla ihan hyväkin, mutta kun tuo taustabändi oli niin munaton ja tylsä niin eipä häntäkään oikein jaksanut jäädä seuraamaan. Suurin osa yleisöstä oli kuitenkin tullut paikalle ilmeisesti juuri tämän bändin takia ja nostivatkin nyt ahterinsa penkeistään ja jättivät kaljan kittaamisen hetkeksi vähemmälle ja kansoittivat lavan edustan (vertailun vuoksi mainittakoon, että Elonkorjuun soittaessa lavan edustalla oli ehkä kourallinen porukkaa, muiden seuratessa hommaa hieman etäämpää). Eero oli ilmeisesti saanut jostain hieman osumaa ja hänen toinen kätensä oli kipsattuna, mutta onnistuuhan se laulaminen niinkin kun ei rumpuja tarvitse soittaa.
Illan jo pimetessä oli illan viimeisen esiintyjän vuoro ja lavalle asteli Omar And The Howlers. Hän näyttikin heti kättelyssä mistä se kana pissii ja edellisen bändin aiheuttama apaattisuus oli tipotiessään. Omarilla oli sitä mitä niin monelta suomalaiselta bluesin veivaajalta puuttuu: karismaa! Musiikkinsahan on varsin yksinkertaista ränttätänttää ja boogiebluesia, mutta kun miehestä lähtee ääntä kuin gorillasta ja kun kitaransoittonsa ei ole mitään siloiteltua hypistelyä niin eipähän pääse mielenkiinto herpaantumaan. Mikään varsinainen virtuoosihan hän ei ole, mutta soitossa on särmää ja rupisuutta ja sen lisäksi mies kurittaa kitaraansa välistä oikein olan takaa. Montakohan nyrkiniskua hänen armaansa sai tuona iltanakin kokea? Lisäksi kitaran kaulaa taivuteltiin ties kuinka monasti siihen malliin, että ihme että soitin pysyi yleensä ottaen edes vireessä! Tämän esityksen nähtyään hänen levyjään kuuntelee ihan eri korvilla. Yllättävän paljon soittivat tutun kuuloista materiaalia, vaikken edes kovin montaa Omarin levyä ole tullut hankkineeksi. Soittivatpa myöskin varsin omaperäisen sovituksen "Hey Joe":sta, sitä hädin tuskin tunnisti samaksi biisiksi. Omar oli liikenteessä ihan trio-pohjalta basistinaan Barry Bihm ja rumpalinaan Kevin Hall ja oivallisen ammattitaitoinen rytmiryhmä he olivatkin, erityisesti kiinnitin huomiota siihen, ettei rumpali ollut mikään tasainen tallaaja vaan soitti varsin monipuolisesti, vaikka näinkin yksinkertaisesta musiikista oli kyse. Mainio keikka, Omar todella osaa ottaa yleisönsä eikä varmasti jätä ketään kylmäksi.
Kaksi loistavaa esitystä ja kaksi tylsää, siinä illan saldo. Eli ihan hyvät festarit :-)
(Kuvat Big E)
Festivaalit olivat todellisuudessa kolmipäiväiset, mutta koskapa pelkkä perjantain lippu maksoi jo 30 euroa, niin oli pakko tyytyä yhteen päivään. Tapahtuman jazzillisempi puoli jäi siis minimiin ja keskityimme enemmän sinisiin säveliin.
Illan aloitti oululainen Chicago Bar -yhtye, jonka esikuviin lukeutuvat esim. Albert, B.B. ja Freddie King sekä Otis Rush. Ja melko perinteistä meininkiä he esittivätkin, minkäänlaisia yllätyksiä ei tarjottu. Vaikka yhtye olikin kaikin puolin osaava ja esittämässään materiaalissakaan ei tietenkään vikaa ollut, niin melko pliisuksi heidän esityksensä silti jäi. Esityksestä puuttui särmää ja munaa. Tylsää. Eipä heitä siis juurikaan jaksanut seurata, vaan esityksensä jäikin lähinnä taustamusiikiksi.
Onneksi seuraava bändi olikin jo sitten ihan eri luokkaa: Elonkorjuu! Taisipa olla viime vuonna kun oikein televisiossa uutisoitiin bändin uudelleen kasautumisesta, joten ei siis mikään turha bändi! 1970-luvulla Elonkorjuu teki vain kaksi levyä ("Harvest Time" vuonna 1972 ja "Flyin' High, Runnin' Fast" vuonna 1978), joista tuskin kumpikaan oli mitään jymymenestyksiä aikanaan, mutta joista ensimmäinen on sittemmin muodostunut varsinaiksi keräilyharvinaisuudeksi, taitaapa olla Kalevalan ensilevyn keralla arvokkaimmaksi rankattu suomalainen progelevy, hinta-arvioitten pyöriessä jossain 450 euron tietämillä. Onneksi laihemmallakin lompakolla varustetut keräilijät pääsivät tätä herkkua viimein nauttimaan kun Suomen EMI lopulta julkaisi levyn cd:nä pari vuotta sitten. Bändin toista (Harvest-nimellä tehtyä) levyä ei valitettavasti mikään taho ole vielä cd:nä julkaissut.
70-luvulla Elonkorjuun kokoonpano muuttui moneen otteeseen ja musiikkityylikin hivuttautui vuosien vieriessä hevimmästä lauletusta kamasta instrumentaalisen jazzillisemman ilmaisun suuntaan. Uusi Elonkorjuu sijoittuu musiikillisesti jonnekin tuonne välimaastoon, se on pääosin instrumentaalista fuusion sukuista kamaa pienin blues-vivahtein varustettuna, mutta meno on silti selvästi repäisempää ja progempaa kuin 70-luvun lopulla. Tänä päivänä bändin muodostavat Jukka Syrenius (kitara, laulu), Veli-Pekka Pessi (basso), Pertti Hannus (rummut) ja Jussi Reunamäki (urut). Bändiltä on ihan parin viikon sisällä ilmestymässä uusi levy ja tuon uuden levyn materiaalia bändi pääosin esittikin. Itse asiassa bändi ei soittanut ollenkaan vanhojen levyjensä biisejä. Ensimmäinen kappale oli urkuri Reunamäen sävellys (liekö tulevalta levyllä vai jostain hänen aikaisemmista projekteistaan peräisin?) ja kolme seuraavaa olivat kai sitten Syreniuksen soolotuotannosta poimittuja (eräs niistä löytyikin paikan päällä myynnissä olleelta "Song For My Lady" (2000) -levyltä, joka tuli tietenkin ostettua ja nimmaritkin siihen uskaltauduin pyytämään!), mutta loput olivatkin sitten tuolta uudelta levyltä peräisin. Oikein maittavan tuntuista materiaalia olivat nuo uudet biisit, odotan levyä innolla! Syrenius ei ehkä ulkoisesti vaikuta miltään kitarasankarilta, mutta hienoa oli hänen revittelynsä. Reunamäen urut tukivat hommaa maukkaasti ja annettiin hänenkin paikoin sooloilla. Oikein hyvä keikka!
Seuraavaksi oli sitten taas vuorossa tylsää, kliinistä ja munatonta suomibluesia. Eli lauteille asteli SF Blues Special etunenässään Heikki Silvennoinen ja Pepe Ahlqvist. Tällä kertaa kolmantena pyöränä ei ollut Erja Lyytistä (kuten hieman aiemmin Haapavedellä) eikä myöskään Dave Lindholmia vaan vierailevana tähtenä oli Eero Raittinen. Okei, Eero voisi olla ihan hyväkin, mutta kun tuo taustabändi oli niin munaton ja tylsä niin eipä häntäkään oikein jaksanut jäädä seuraamaan. Suurin osa yleisöstä oli kuitenkin tullut paikalle ilmeisesti juuri tämän bändin takia ja nostivatkin nyt ahterinsa penkeistään ja jättivät kaljan kittaamisen hetkeksi vähemmälle ja kansoittivat lavan edustan (vertailun vuoksi mainittakoon, että Elonkorjuun soittaessa lavan edustalla oli ehkä kourallinen porukkaa, muiden seuratessa hommaa hieman etäämpää). Eero oli ilmeisesti saanut jostain hieman osumaa ja hänen toinen kätensä oli kipsattuna, mutta onnistuuhan se laulaminen niinkin kun ei rumpuja tarvitse soittaa.
Illan jo pimetessä oli illan viimeisen esiintyjän vuoro ja lavalle asteli Omar And The Howlers. Hän näyttikin heti kättelyssä mistä se kana pissii ja edellisen bändin aiheuttama apaattisuus oli tipotiessään. Omarilla oli sitä mitä niin monelta suomalaiselta bluesin veivaajalta puuttuu: karismaa! Musiikkinsahan on varsin yksinkertaista ränttätänttää ja boogiebluesia, mutta kun miehestä lähtee ääntä kuin gorillasta ja kun kitaransoittonsa ei ole mitään siloiteltua hypistelyä niin eipähän pääse mielenkiinto herpaantumaan. Mikään varsinainen virtuoosihan hän ei ole, mutta soitossa on särmää ja rupisuutta ja sen lisäksi mies kurittaa kitaraansa välistä oikein olan takaa. Montakohan nyrkiniskua hänen armaansa sai tuona iltanakin kokea? Lisäksi kitaran kaulaa taivuteltiin ties kuinka monasti siihen malliin, että ihme että soitin pysyi yleensä ottaen edes vireessä! Tämän esityksen nähtyään hänen levyjään kuuntelee ihan eri korvilla. Yllättävän paljon soittivat tutun kuuloista materiaalia, vaikken edes kovin montaa Omarin levyä ole tullut hankkineeksi. Soittivatpa myöskin varsin omaperäisen sovituksen "Hey Joe":sta, sitä hädin tuskin tunnisti samaksi biisiksi. Omar oli liikenteessä ihan trio-pohjalta basistinaan Barry Bihm ja rumpalinaan Kevin Hall ja oivallisen ammattitaitoinen rytmiryhmä he olivatkin, erityisesti kiinnitin huomiota siihen, ettei rumpali ollut mikään tasainen tallaaja vaan soitti varsin monipuolisesti, vaikka näinkin yksinkertaisesta musiikista oli kyse. Mainio keikka, Omar todella osaa ottaa yleisönsä eikä varmasti jätä ketään kylmäksi.
Kaksi loistavaa esitystä ja kaksi tylsää, siinä illan saldo. Eli ihan hyvät festarit :-)
(Kuvat Big E)
+/- saldo : 0 | Tweet