Jukez kirjoitti noin 7 vuotta sitten (0 kommenttia)

Milesin viimeinen 70-luvun studiojulkaisu pitää sisällään ällistyttävän hyvin toimivaa improvisoitua musiikkia. Motown-basisti Michael Henderson näyttää funktaituruutensa ja rytmisen tajunsa loistavilla kuvioilla ja miten aina ei tarvitse tilaa täyttää, vaan tauotkin ovat musiikkia. Rytmiryhmä Al Foster ja Mtume/Airto Moreira antavat alati laukkaavalle rytmiselle vuolle mainiota lisäväriä. Liekkö Milesin kokoonpano saanut huojennusta kokonaishinnassa hankkiessaan hurjan määrän wahwah-pedaaleja arsenaaliinsa? Kitarat, koskettimet ja Milesin trumpetti ovat vahvasti kyseisen pedaalin värittämiä.
Milesin nojailevasta kosketinsoitintyöskentelystä voi olla useaa mieltä, mutta käy kokonaisuuteen ihmeen hyvin.
Orkesterin johtajana Miles varmasti oli alansa huippua! Olisi mielenkiintoista nähdä liikkuvaa kuvaa näistä sessioista. Biisejä ei mitenkään harjoiteltu etukäteen, vaan soitto aloitettiin johtajan merkistä. Ilmeisestikin sävellaji kait kuitenkin ilmoitettiin? Soitto oli jatkuvaa, eikä varsinaisesti mitään erikoisemmin suunniteltu. Milesilla oli ilmeisestikin joitain bassokuvioita ja lyhykäisiä melodiapätkiä etukäteen, en usko, että ihan hatusta kaikkea tehtiin.

Teo Maceron osuus lopputulokseen on ollut merkittävä. Mieshän koosti näitä kyseisen aikakauden Davis-tuotoksia editoimalla eri jamipätkiä yhteen ja varmasti usein myös puoli kahteen.
Tuplaälppäriksi hurjan pitkä! Levypuoliskojen pituudet kautta linjan 30-minuutin molemmin puolin.


Tämä cd-formaatti taatusti remasterointeineen yms toimii näin mittavien pituuksien osalta ja äänenlaadullisesti paremmin kuin aikanaan.

Huippuhetkiksi voisi nimetä millään tavalla muuta materiaalia väheksymättä 32-minuuttiset He Loved Him Madly ja Calypso Frelimo.
Ainoastaan levyn päättävät Mtume, joka ei oikein pysy kasassa ja Billy Preston kuulostavat väsähtäneiltä ja päämäärättömiltä.

Klassikko siinä, missä Bitches Brewkin on.