Parhaat levyt 1974
Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten (8 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin kuudes vuosi.
1974 on laadullisesti ja määrällisesti (omassa hyllyssä jälleen noin kuutisenkymmentä vuoden levyä) suurin piirtein samaa kaliiberia kuin 1973, mutta ehkä keskimäärin pientä stagnaatiota alkaa olla jo havaittavissa mitä tulee proge-skeneen. Tarjolla ei ole ehkä enää ihan niin uljaita uusia aluevaltauksia tai kokeiluja. Toisaalta ei niinkään isojen bändien kuin Yesin ja Genesiksen vuoden levyjä voi oikein minään varovaisina omien asemien varmisteluna pitää.
1. King Crimson: Red
2. Robert Wyatt: Rock Bottom
3. Yes: Relayer
4. Mike Oldfield: Hergest Ridge
5. Henry Cow: Unrest
6. Genesis: The Lamb Lies Down on Broadway
7. Magma: Köhntarkösz
8. Gong: You
9. Peter Hammill: In Camera
10. Wigwam: Being
Red on King Crimsonin viimeinen levy 70-luvulla ja erittäin tasokas kokonaisuus. Klassikon maineeseen on noussut paitsi viiltävän kaunis Starless niin myös levyn vauhdilla aloittava rankka runttaus eli nimibiisi Red. Jälkimmäinen ei kuulu itselleni ihan kirkkaimpaan Crimsonin kärkeen, mutta onneksi levyn kaikki muu materiaali on erinomaista. Jopa joidenkin väheksymä improvisoitu Providence.
Rock Bottom on ylivoimaisesti Wyattin upein levy millä en halua kuitenkaan vähätellä Wyattin muuta pääosin erinomaista tuotantoa, mutta tässä hän saavutti jotain todella maagista. Levyllä on todella omaperäinen tunnelma ja musiikkia on aika mahdotonta verrata mihinkään toiseen albumiin. Ainutlaatuista. Levyllä on myös hieno soittajakaarti. Mukana mm. Mike Oldfield, Fred Frith, Hugh Hopper, Richard Sinclair ja Ivor Cutler. Erityismaininnan ansaitsee Mongezi Fezan maaninen trumpetinsoitto Little Red Riding Hood Hit the Road ja Oldfieldin hieno kitarasoolo vikassa biisissä. Wyatt itse laulaa vuoroin koskettavan herkästi (Wyatt oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin juuri ennen levyn tekemistä) vuoroin hersyvän humoristisesti. Rock Bottomin omalaatuisesta ja onnistuneesta tuotannosta vastaa Nick Mason joka onkin kertonut levyn olevan uransa yksi hienoimmista kohokohdista.
Massiivisen Topographic Oceansin jälkeen Yes palaa Close To The Edgen formaattiin. Eli yksi 20 minuuttinen eepos ja kaksi noin kymmenen minuuttista. Musiikkityyli on kuitenkin jossain määrin erilainen kuin Close To The Edgella. Relayerin musiikki on aggressiivisempaa ja rajumpaa ja hetkittäin vaikutteita on haettu, kuten Crimson hieman aiemmin, jazzrockista ja etenkin Mahavishnu Orchestrasta. Toki Yes on sulattanut nämä vaikutteet omaperäiseksi keitokseksi oman sinfonisen progensa sekaan. Parikymmentä minuuttinen Jon Andersonin säveltämä Gates Of Delirium on huima matka läpi kaaoottisen sodan ja lopulta päätyen kauniiseen Soon-nimellä kulkevaan herkkään finaaliin. Toinen levyn kohokohdista on villi Soundchaser jossa Yesin soitto on villeintä ja kenties myös monimutkaisinta.
Tubular Bellsin yllätysmenestyksen jälkeen maaseudun rauhaan erakoksi vetäynyt Mike Oldfield osoitti toisella levyllään Hergest Ridgellä että ei suinkaan ole vain yhden levyn ihme. Hergest Ridgellä Oldfield kehittelee maltilla teemoja ja musiikki edeltäjäänsä pastoraalisempaa ja sisäänpäinkääntyneempää. Levy ei ole samalla tavalla helposti avautuva kuin Tubular Bells, mutta kauniita melodioita ja emotionaalisesti latautunutta hienoa kitarointia siinä riittää silti yllin kyllin. Toisen puoliskon kokeellinen ja aggressiivinen yli 100 päällekkäistä kitarapäällekkäin äänistystä sisältävä electric thunderstorm-osuus tarjoaa kontrastia levyn yleiseen vähäeleisyyteen. Upea levy jossa tunnelma ja tunne on tekniikan sijasta pääosassa.
Magman Mëkanïk Dëstruktïw Kömmandöhin seuraaja Köhntarkösz tarjoaa Hergest Ridgen tavoin pitkällisesti ja rauhallisesti kehiteltyjä teemoja. Suurin ero MDK:hin verrattuna on se että Köhntarkösz on lähes täysin instrumentaalinen albumi siinä missä edeltäjällä raivoisasti lausuttu kobaian kieli oli keskeisessä roolissa. Toki sanatonta laulua kuullaan runsaasti myös tässä. Loistava levy ja lähes yhtä kova kuin edeltäjänsä. Etenkin Vanderin kahteen osaan jaettu 30 minuuttinen nimieepos on todella majesteettinen.
The Lamb Lies Down On Broadway on mielestäni parasta Genesistä Foxtrotin ohella. Lamb on tervetullut käänne rokkaavampaan ja rouheampaan meininkiin hieman liian nätin Selling England By The Poundin jälkeen. Kuten Tales From Topographic Oceansin kohdalla niin myöskään Lambin ollessa mittavana tuplalevy ei jokainen minuutti ehkä ole täyttä kultaa, mutta parhaimmillaan ja riittävän usein meininki on aivan mahtavaa. Hieno päätös Genesiksen Peter Gabriel -kaudelle.
Henry Cown Unrest on jopa debyyttiä monimutkaisempaa materiaalia. Ainakin mitä tulee siihen levyn sävellettyyn antiin. Merkittävä osa levyn materiaalista on improvisoitu mikä ei yhtään menoa haittaa. Kiehtovaa kilkuttelua sekin. Chris Cutler on peto rumpaliksi! Tosin ehkä enemmänkin joku rukoilijasirkka kuin mikään raskastekoisempi otus, niin upean kevyttä ja tanssahtelevaa on hänen soittonsa mitä monimutkaisimmissa rytmeissä. Yllättävän hyvät soundit muuten tällä levyllä. Henry Cown kaltaisia marginaalibändejä ei yleensä muisteta kiittää sen sektorin onnistumisista (outo knoppitieto: Mike Oldfield on ollut äänittämässä yhtä kappaleista).
You on Gongin ensimmäinen 100% täysosuma. Youlla bändi saavuttaa hienon tasapainon Daevid Allenin humoristisen ja psykedeelisen sekoilun ja toisaalta bändin virtuoosimaisten jazzrock-taipumusten välillä. Pierre Moerlen ja Mike Howlett on erittäin varteenotettava rytmiryhmä! Ozric Tentacles on velkaa koko uransa tälle levylle. Mikä voidaan tietenkin miinukseksikin tälle opukselle laskea... :/
Peter Hammillin neljäs soololevy on yksi hänen parhaistaan ja suurin piirtein samaa tasoa kuin edeltäjänsä The Silent Corner and the Empty Stage. Kuten tämän aikakauden Hammillilta voi odottaa on tämäkin levy täynnä synkkää eksistentialismia. Parhaimmillaan meno yltyy suorastaan demoniseksi (Gog) Hammill soittaa suurimman osan instrumenteista itse ja sen mitä virtuositeetissa menetetään otetaan takaisin omaperäisyydessä. Etenkin monet syntetisaattoripörinät ovat mielenkiintoista kuultavaa. Levyn finaalissa Magog mennään kiinnostasti suorastaan musique concrèten puolelle.
Being on minulle ehdottomasti Wigwamin tärkein levy. Erityisesti Jukka Gustavsonin dominoiva albumi on Wigwamia haastavimmillaan ja progressiivisimmillaan. Itseasiassa levyn voisi kompleksisuutensa ja tyylinsä puolesta laskea melkeinpä avant-progeksi. Lähemäpänä tässä ainakin ollaan Henry Cowta kuin Moody Bluesia ;)
1974 on laadullisesti ja määrällisesti (omassa hyllyssä jälleen noin kuutisenkymmentä vuoden levyä) suurin piirtein samaa kaliiberia kuin 1973, mutta ehkä keskimäärin pientä stagnaatiota alkaa olla jo havaittavissa mitä tulee proge-skeneen. Tarjolla ei ole ehkä enää ihan niin uljaita uusia aluevaltauksia tai kokeiluja. Toisaalta ei niinkään isojen bändien kuin Yesin ja Genesiksen vuoden levyjä voi oikein minään varovaisina omien asemien varmisteluna pitää.
1. King Crimson: Red
2. Robert Wyatt: Rock Bottom
3. Yes: Relayer
4. Mike Oldfield: Hergest Ridge
5. Henry Cow: Unrest
6. Genesis: The Lamb Lies Down on Broadway
7. Magma: Köhntarkösz
8. Gong: You
9. Peter Hammill: In Camera
10. Wigwam: Being
Red on King Crimsonin viimeinen levy 70-luvulla ja erittäin tasokas kokonaisuus. Klassikon maineeseen on noussut paitsi viiltävän kaunis Starless niin myös levyn vauhdilla aloittava rankka runttaus eli nimibiisi Red. Jälkimmäinen ei kuulu itselleni ihan kirkkaimpaan Crimsonin kärkeen, mutta onneksi levyn kaikki muu materiaali on erinomaista. Jopa joidenkin väheksymä improvisoitu Providence.
Rock Bottom on ylivoimaisesti Wyattin upein levy millä en halua kuitenkaan vähätellä Wyattin muuta pääosin erinomaista tuotantoa, mutta tässä hän saavutti jotain todella maagista. Levyllä on todella omaperäinen tunnelma ja musiikkia on aika mahdotonta verrata mihinkään toiseen albumiin. Ainutlaatuista. Levyllä on myös hieno soittajakaarti. Mukana mm. Mike Oldfield, Fred Frith, Hugh Hopper, Richard Sinclair ja Ivor Cutler. Erityismaininnan ansaitsee Mongezi Fezan maaninen trumpetinsoitto Little Red Riding Hood Hit the Road ja Oldfieldin hieno kitarasoolo vikassa biisissä. Wyatt itse laulaa vuoroin koskettavan herkästi (Wyatt oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin juuri ennen levyn tekemistä) vuoroin hersyvän humoristisesti. Rock Bottomin omalaatuisesta ja onnistuneesta tuotannosta vastaa Nick Mason joka onkin kertonut levyn olevan uransa yksi hienoimmista kohokohdista.
Massiivisen Topographic Oceansin jälkeen Yes palaa Close To The Edgen formaattiin. Eli yksi 20 minuuttinen eepos ja kaksi noin kymmenen minuuttista. Musiikkityyli on kuitenkin jossain määrin erilainen kuin Close To The Edgella. Relayerin musiikki on aggressiivisempaa ja rajumpaa ja hetkittäin vaikutteita on haettu, kuten Crimson hieman aiemmin, jazzrockista ja etenkin Mahavishnu Orchestrasta. Toki Yes on sulattanut nämä vaikutteet omaperäiseksi keitokseksi oman sinfonisen progensa sekaan. Parikymmentä minuuttinen Jon Andersonin säveltämä Gates Of Delirium on huima matka läpi kaaoottisen sodan ja lopulta päätyen kauniiseen Soon-nimellä kulkevaan herkkään finaaliin. Toinen levyn kohokohdista on villi Soundchaser jossa Yesin soitto on villeintä ja kenties myös monimutkaisinta.
Tubular Bellsin yllätysmenestyksen jälkeen maaseudun rauhaan erakoksi vetäynyt Mike Oldfield osoitti toisella levyllään Hergest Ridgellä että ei suinkaan ole vain yhden levyn ihme. Hergest Ridgellä Oldfield kehittelee maltilla teemoja ja musiikki edeltäjäänsä pastoraalisempaa ja sisäänpäinkääntyneempää. Levy ei ole samalla tavalla helposti avautuva kuin Tubular Bells, mutta kauniita melodioita ja emotionaalisesti latautunutta hienoa kitarointia siinä riittää silti yllin kyllin. Toisen puoliskon kokeellinen ja aggressiivinen yli 100 päällekkäistä kitarapäällekkäin äänistystä sisältävä electric thunderstorm-osuus tarjoaa kontrastia levyn yleiseen vähäeleisyyteen. Upea levy jossa tunnelma ja tunne on tekniikan sijasta pääosassa.
Magman Mëkanïk Dëstruktïw Kömmandöhin seuraaja Köhntarkösz tarjoaa Hergest Ridgen tavoin pitkällisesti ja rauhallisesti kehiteltyjä teemoja. Suurin ero MDK:hin verrattuna on se että Köhntarkösz on lähes täysin instrumentaalinen albumi siinä missä edeltäjällä raivoisasti lausuttu kobaian kieli oli keskeisessä roolissa. Toki sanatonta laulua kuullaan runsaasti myös tässä. Loistava levy ja lähes yhtä kova kuin edeltäjänsä. Etenkin Vanderin kahteen osaan jaettu 30 minuuttinen nimieepos on todella majesteettinen.
The Lamb Lies Down On Broadway on mielestäni parasta Genesistä Foxtrotin ohella. Lamb on tervetullut käänne rokkaavampaan ja rouheampaan meininkiin hieman liian nätin Selling England By The Poundin jälkeen. Kuten Tales From Topographic Oceansin kohdalla niin myöskään Lambin ollessa mittavana tuplalevy ei jokainen minuutti ehkä ole täyttä kultaa, mutta parhaimmillaan ja riittävän usein meininki on aivan mahtavaa. Hieno päätös Genesiksen Peter Gabriel -kaudelle.
Henry Cown Unrest on jopa debyyttiä monimutkaisempaa materiaalia. Ainakin mitä tulee siihen levyn sävellettyyn antiin. Merkittävä osa levyn materiaalista on improvisoitu mikä ei yhtään menoa haittaa. Kiehtovaa kilkuttelua sekin. Chris Cutler on peto rumpaliksi! Tosin ehkä enemmänkin joku rukoilijasirkka kuin mikään raskastekoisempi otus, niin upean kevyttä ja tanssahtelevaa on hänen soittonsa mitä monimutkaisimmissa rytmeissä. Yllättävän hyvät soundit muuten tällä levyllä. Henry Cown kaltaisia marginaalibändejä ei yleensä muisteta kiittää sen sektorin onnistumisista (outo knoppitieto: Mike Oldfield on ollut äänittämässä yhtä kappaleista).
You on Gongin ensimmäinen 100% täysosuma. Youlla bändi saavuttaa hienon tasapainon Daevid Allenin humoristisen ja psykedeelisen sekoilun ja toisaalta bändin virtuoosimaisten jazzrock-taipumusten välillä. Pierre Moerlen ja Mike Howlett on erittäin varteenotettava rytmiryhmä! Ozric Tentacles on velkaa koko uransa tälle levylle. Mikä voidaan tietenkin miinukseksikin tälle opukselle laskea... :/
Peter Hammillin neljäs soololevy on yksi hänen parhaistaan ja suurin piirtein samaa tasoa kuin edeltäjänsä The Silent Corner and the Empty Stage. Kuten tämän aikakauden Hammillilta voi odottaa on tämäkin levy täynnä synkkää eksistentialismia. Parhaimmillaan meno yltyy suorastaan demoniseksi (Gog) Hammill soittaa suurimman osan instrumenteista itse ja sen mitä virtuositeetissa menetetään otetaan takaisin omaperäisyydessä. Etenkin monet syntetisaattoripörinät ovat mielenkiintoista kuultavaa. Levyn finaalissa Magog mennään kiinnostasti suorastaan musique concrèten puolelle.
Being on minulle ehdottomasti Wigwamin tärkein levy. Erityisesti Jukka Gustavsonin dominoiva albumi on Wigwamia haastavimmillaan ja progressiivisimmillaan. Itseasiassa levyn voisi kompleksisuutensa ja tyylinsä puolesta laskea melkeinpä avant-progeksi. Lähemäpänä tässä ainakin ollaan Henry Cowta kuin Moody Bluesia ;)
+/- saldo : 0 | Tweet
Magma: Kohntarkosz
Robert Wyatt: Rock Bottom
King Crimson: Red
E. A. Poe: Generazioni
Christian Vander: Tristan et Iseult
Tortilla Flat: Fur ein 3/4 Stündchen
Gong: You
Area: Caution Radiation Area
Pierrot Lunaire: Pierrot Lunaire
Espiritu: Crisalida
Ja varanumerot:
Saint Just: La Casa Del Lago
Hatfield and The North: Hatfield and The North
Camel: Mirage
Ange: Au-Dela Du Delire
Arti + Mestieri: Tilt
Genesis: The Lamb Lies Down on Broadway
Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku
Alusa Fallax: Intorno Alla Mia Cattiva Educazione
Biglietto Per l'Inferno: Biglietto Per l'Inferno
Satin Whale: Desert Places
Quella Vecchia Locanda: Il Tempo della Gioia
Bachman-Turner-Overdrive Not Fragile
Funkadelic Standing On The Verge Of Getting It On
Gong Radio Gnome Invisible Part III: You
Neil Young On the Beach
Peter Hammill The Silent Corner and the Empty Stage
PREMIATA FORNERIA MARCONI The World Became The World
Queen Sheer Heart Attack
Robert Wyatt RockBottom
Robin Trower Bridge Of Sights
Roy Buchanan Second Album
1. Genesis: The Lamb Lies Down on Broadway
2. Millie Jackson: Caught Up
3. Peter Hammill: In Camera
4. Robert Wyatt: Rock Bottom
5. Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku
6. Jan Garbarek: Witchi-Tai-To
7. McCoy Tyner: Sama Layuca
8. Joni Mitchell: Court and Spark
9. Can: Soon Over Babaluma
10. Billy Cobham: Crosswinds
John Abercrombie Timeless
1975
Liikaa vaihtoehtoja edelleen, mutta tässä eräs valinta :
Pekka Pohjola: Harakka Bialoipokku
Gentle Giant : The Power and the Glory
Genesis: The Lamb Lies Down on Broadway
Gryphon : Red Queen to Gryphon Three
Robert Wyatt : Rock Bottom
Dzyan : Electric Silence
Le Orme : Contrappunti
Franco Battiato : Clic
Camel: Mirage
Pierrot Lunaire: Pierrot Lunaire
Miltei voittajatasoa :
Haikara : Geafar
Jukka Tolonen : The Hook
Peter Hammill: In Camera
Peter Hammill The Silent Corner and the Empty Stage
John Abercrombie Timeless
King Crimson : Red
Tangerine Dream : Phaedra
David Bowie : Diamond Dogs
Focus : Hamburger Concerto
Strawbs : Hero and Heroine
Weather Mysterious Traveller
Popol Vuh : Einsjäger & Siebenjäger
Return to Forever featuring Chick Corea : Where Have I Known You Before
Miles Davis : Get Up with It
Todd Rundgren?s Utopia : Utopia
Osamu Kitajima : Benzaiten unohtui listalta! HIeno albumi 1974:ltä.
John Abercrombie Timeless
1975
1975
Korjasin omani.. toinenkin näköjään.