Parhaat levyt 1976
Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten (6 kommenttia)
1. Van der Graaf Generator: Still Life
2. Gong: Shamal
3. Van der Graaf Generator: World Record
4. Picchio dal Pozzo: s/t
5. Jon Anderson: Olias of Sunhillow
6. Michael Mantler: The Hapless Child and Other Inscrutable Stories
7. The Alan Parsons Project: Tales of Mystery and Imagination
8. 801: 801 Live
9. Genesis: A Trick of the Tail
10. David Bowie: Station to Station
1976 on välivuosi monille isoille progebändeille (Yes teki sololevyjä) ja listallani juhliikin tällä kertaa moni pienempi nimi tai kokonaan uusi tuttavuus. Still Lifen ja Shamalin välilltä oli todella vaikea valita ykkönen, mutta muuten huomasi että sellaista mestarillista kamaa ei ollut enää niin paljoa kuin edellisinä vuosina. Levyhyllyssäni on silti viisikymmentä levyä vuodelta 1976 joten määrällisesti pudotus ei ole ihan valtava edellisiin nähden.
Still Life. VdGG:n suurin mestariteos. Todella eeppistä menoa. Dramaattista, rankkaa, koskettavaa, dynaamista. Koko bändi mielettömässä iskussa ja Hammillin sanoitukset about parasta rock-lyriikkaa mitä vastaan on tullut. Levyn päättävä Childlike Faith in Childhood's End on yksi hienoimmista kappaleista joita olen koskaan kuullut miltään yhtyeeltä. Peter Hammillin hämmästyttävä äänenkäyttö saavuttaa ehkäpä huippunsa juuri tällä levyllä.
Shamal. Olen Daevid Allen-fani ja arvostan suuresti hänen dadaistista näkemystään progressiivisesta rockista ja siksi onkin hieman noloa myöntää että suosikkini kaikista Gongin levyistä on Shamal jossa hän ei ole enää mukana. Shamal kääntyy pois Allenin kauden psykedeelisestä häröilystä ja siirtyy enemmän jazz-rockin suuntaan. Mutta Shamalin jazz-rock on hyvin hyvin omaperäistä. Se ei kuulosta juuri lainkaan amerikkalaisilta virkaveljiltään, mutta ei oikeastaan myöskään brittien Canterburylta. En oikeastaan osaa edes kuvailla Shamalin tyyliä kovinkaan hyvin niin omaperäistä se on. Ainoastaan Rahmannin s/t on levy joka omasta mielestäni liikkuu suurin piirtein samalla sektorilla. Etnisiä sävyjä on mukana jonkin verran ja sovitukset ovat rikkaita ja soitinkirjo mittava (puhaltimia, erillaisia perkussiosoittimia, Jorge Pinchevskyn mahtavia viulusooloja). Vain kaksi biisiä on laulettuja ja vokaalit hoitaa Mike Howlett ihan kunnialla vaikkei mikään erityisen taitava vokalisti olekaan. Mike Howlett ja Pierre Moerlen loistavat jälleen rytmiryhmänä, vaikka Howlett ei ole Moerlenin tasoinen virtuoosi on heidän yhteissoitossaan jotain todella maagista. Yksi timanttisimmista basisti/rumpali-yhdistelmistä joita on ksokaan kuultu! Levyn kruunaa täyteläiset ja erottelevat soundit joista ainakin osa kunniasta kuulunee tuottajana toimineelle Nick Masonille. Shamal on uniikki ja turhan aliarvostettu levy.
World Record. Julkaistuaan alkuvuodesta jo yhden mestariteoksen VdGG onnistui tekaisemaan vain puolta vuotta myöhemmin vielä toisen! Käsittämätöntä! World Record on todella aliarvostettu albumi, mutta itse arvostan sen lähes yhtä korkealle kuin trilogiansa muutkin osat eli Godbluffin ja Still Lifen. Kappaleet ovat kauttaaltaan vahvoja ja rakastan levyn riisuttua ja kuivaa äänimaailmaa. Albumin kiistellyin kappale on 21 minuuttinen Meurglys III (The Songwriter's Guild) jossa paheksuntaa on aiheuttanut Peter Hammillin muka karmiva sähkökitarointi ja lopun omituinen minimalistinen reggae-jamittelu. Itse pidän molemmista ja sävellyksen kokonaisvaltaisen nerokkuuden lisäksi erityisesti nautin kappaleen sanoituksista jotka ovat viiltävän koskettava tutkielma muusikosta jonka mielenterveys järkkyy (Meurglys III oli Hammillin erisnimi yhdelle hänen kitaroistaan). Meurglys III, he's my friend,
the only one that I can trust
to let it be without pretence
- there's no-one else.
It's killing me, but in the end
there's no-one else I know is true:
there's none in all the masks of men.
There's nothing else
but my guitar...
I suppose he'll have to do.
Picchio dal Pozzon instrumentaalinen (ihmisääntä käytetään paljon kyllä sanattomasti) debyytti on mielestäni yksi parhaista Italialaisista proge-levyistä joita olen kuullut. PdP:n eroaa tyypillisestä italoproge-soundista aika paljon ollen sinfonisten vaikutteiden sijasta huomattavasti enemmän kallellaan jazz-rockiin ja jossain määrin myös avantprogeen. Puhaltimia on käytetty runsaasti osana musiikkia joka ilahduttaa minua suuresti. Amerikkalaisen jazzin ohella PdP:n sällit ovat selvästi imeneet vaikutteita Briteistä ja nimenomaan Canterburyn suunnalta. PdP:n debyyttiä sanotaankin usein parhaana ei-brittiläinen Canterbury-levynä enkä lähtisi itse kyllä asiaa kiistämään vaikka Super Sister antaakin hyvää vastusta samassa sarjassa. Uskon että esimerkiksi Hatfield And The Northin fanit nauttisivat paljon myös tästä levystä.
Olias Of Sunhillow. Jon Anderson sulkeutui useaksi kuukaudeksi kotistudioon ja pakersi suurella vaivalla kasaan kokonaan itsekseen soittamansa ensimmäisen studiolevyn. Jon Anderson ei ole kovin taitava käsittelemään mitään yksittäistä instrumenttia, mutta päällekkäisäänityksiä (kitaroita, koskettimia, perkussioita, sanatonta ja sanallista laulua) ovelasti yhteen kasaamalla hän onnistui saamaan aikaisiksi todella rikkaan ja omaperäisen huuruisen konseptialbumin. Olias kuulostaa hieman etniseltä musiikilta, mutta ei oikein ole silti yhdistettävissä mihinkään tiettyyn maantieteelliseen suuntaan. Tavallaan pidän Oliasta Tales From Topographicin vähemmän virtuoosimaisena pikkusisarena.
801 Live. 801 Live on hieman erikoinen tapaus. Kyseessä on Roxy Music kitaristi Phil Manzaneran ympärille rakentuneen bändin (Eno, Francis Monkman, Bill McCormic, Lloyd Watson ja Simon Phillips) ensimmäinen levytys. Bändi siis tosiaan aloitti livelevyllä. Ja vieläpä livelevyllä joka koostuu covereista sekä biiseistä joita bändin jäsenet olivat tehneet ennen 801:stä. Itseasiassa levyllä ei ole yhtään biisiä joka olisi tehty suoraan 801:stä varten. Kuulostaa aika epämääräiseltä julkaisulta. Eikö? Siksi onkin yllättävää että levy on aivan helvetin hyvä! Bändi on aivan liekeissä koko ajan, versiot biiseistä upeita ja sounditkin hyvin tasapainoiset (menisivät melko helposti läpi studiolevynä, en tiedä miten paljon tätä on korjailtu jälkikäteen). uunnillen puolet materiaalista on aika progeja instrumentaaleja ja loput puolet enemmän Enomaista taidepoppia. Erityisen vaikutuksen tekee aivan huikea versio The Beatlesin Tomorrow Never Knowsta joka kulkee tällä levyllä nimellä T.N.K. Instrumentalistien osalta erikoismaininnan ansaitsee Matching Molesta tuttu basisti Bill McCormic jonka soitto on aivan huikeaa. Valitettavasti 801 teki tämän jälkeen vain yhden studiolevyn (Listen Now) joka on huomattavasti kesympi tapaus.
The Hapless Child And Other Inscrutable Stories. Itävallassa syntyneen Trumpetisti Michael Mantlerin Edward Goreyn tarinoihin perustuva konseptialbumi surullisen vähän tunnettu julkaisu. Osittain siksi että levyä on todella vaikea ostaa nykypäivänä. Mantler musiikki on yleensä sekoitus jazzia ja taidemusiikkia, mutta tällä levyllä mennään lähemmäs progressiivista rockia kuin koskaan, mutta enemmän sinne avantprogen laitaan. Ollaan lähempänä Henry Cowta kuin Camelia. The Hapless Childin tunnelma on varsin maaninen ja tavallaan hermostuttava mikä voi olla joillekin liikaa. Musiikki myös on varsin koukeroista ja jos sitä pitäisi verrata johonkin toiseen albumiin ensimmmäisenä tulee John Greavesin loistava Kew Rhone vuodelta 1977 jossa Mantler on myös mukana. Bändi levyllä on huikea. Mestarirumpali Jack DeJohnette tuo levyyn jazz-virtuositeetti, pianossa Carla Bley, Robert Wyatt hoitaa erittäin kompleksiset lauluraidat omintakeisella tyylillään ja Terje Rypdal soittaa kaiken taustalle jäätävän tulisia kitarasooloja. Ja tietenkin Mantlerin omalla trumpetilla on myös keskeinen rooli. Veikkaan että tämä levy on monelta mennyt ohi, mutta se kannattaa ehdottomasti ottaa haltuun.
Tales of Mystery and Imagination. Äänittäjä Alan Parsonsin ja säveltäjä/sanoittaja Eric Woolfsonin ensimmänen Projekt jonka teemana oli Edgar Allan Poen kauhutarinat. Erinomaista napakasti soitettua ja tuotettua progepoppia jonka kruunaa hienot laulusuoritukset joidenka takana on mm. Arthur Brown ja John Miles. Kakkospuolelle livetään progepop-tyylistä kokeellisemmille vesille 16 minuuttia kestävän orkestraalisen The Fall of the House of Usherin muodossa joka kumartaa syvään Claude Debussyn suuntaan vaikkei häntä viitsikään kreditoida. Melko mukavasti toimii tuokin teos vaikka istuukin hieman epämukavasti muuhun materiaaliin.
A Trick Of The Tail. Gabrielin jätettyä bändin Genesis palaa pehmoisempaan ja satumaisempaan tyyliin mikä ei ehkä ole paperilla kovin fiksu veto enää vuonna 1976, mutta toimii kuitenkin koska biisimateriaali (Entangled on suosikkini) on vahvaa ja soittosuoritukset riittävän lihaksikkaita. Phil Collins ottaa myös vokalistin roolinsa haltuun kunniakkaasti. Levy menestyi hyvin ja Genesis jatkoi tästä eteenpäin tasaisesti musiikkiaan keventäen päätyen lopulta 80-luvun muoviseksi areenapophirviöksi. A Trick Of The Tail on viimeinen todella hyvä Genesis-albumi.
Station To Station. David Bowie debytoi listoillani lopultakin. Glam rock alkaa jäämään taakse ja kokaiinihuuruinen (Bowie sanoi että hän ei muista mitään levyn tekemisestä) siirtyy kokeellisempaan suuntaan hakien vaikutteita mm. krautrockista soulin ja funkin lisäksi. Levyn kohokohta on kymmenen minuuttinen nimibiisi joka on ihan täyttä taiderokkia. Golden Years on upea popbiisi joka ei sekään kyllä soundeiltaan ja tyyliltään ole mitään ihan peruskauraa.
2. Gong: Shamal
3. Van der Graaf Generator: World Record
4. Picchio dal Pozzo: s/t
5. Jon Anderson: Olias of Sunhillow
6. Michael Mantler: The Hapless Child and Other Inscrutable Stories
7. The Alan Parsons Project: Tales of Mystery and Imagination
8. 801: 801 Live
9. Genesis: A Trick of the Tail
10. David Bowie: Station to Station
1976 on välivuosi monille isoille progebändeille (Yes teki sololevyjä) ja listallani juhliikin tällä kertaa moni pienempi nimi tai kokonaan uusi tuttavuus. Still Lifen ja Shamalin välilltä oli todella vaikea valita ykkönen, mutta muuten huomasi että sellaista mestarillista kamaa ei ollut enää niin paljoa kuin edellisinä vuosina. Levyhyllyssäni on silti viisikymmentä levyä vuodelta 1976 joten määrällisesti pudotus ei ole ihan valtava edellisiin nähden.
Still Life. VdGG:n suurin mestariteos. Todella eeppistä menoa. Dramaattista, rankkaa, koskettavaa, dynaamista. Koko bändi mielettömässä iskussa ja Hammillin sanoitukset about parasta rock-lyriikkaa mitä vastaan on tullut. Levyn päättävä Childlike Faith in Childhood's End on yksi hienoimmista kappaleista joita olen koskaan kuullut miltään yhtyeeltä. Peter Hammillin hämmästyttävä äänenkäyttö saavuttaa ehkäpä huippunsa juuri tällä levyllä.
Shamal. Olen Daevid Allen-fani ja arvostan suuresti hänen dadaistista näkemystään progressiivisesta rockista ja siksi onkin hieman noloa myöntää että suosikkini kaikista Gongin levyistä on Shamal jossa hän ei ole enää mukana. Shamal kääntyy pois Allenin kauden psykedeelisestä häröilystä ja siirtyy enemmän jazz-rockin suuntaan. Mutta Shamalin jazz-rock on hyvin hyvin omaperäistä. Se ei kuulosta juuri lainkaan amerikkalaisilta virkaveljiltään, mutta ei oikeastaan myöskään brittien Canterburylta. En oikeastaan osaa edes kuvailla Shamalin tyyliä kovinkaan hyvin niin omaperäistä se on. Ainoastaan Rahmannin s/t on levy joka omasta mielestäni liikkuu suurin piirtein samalla sektorilla. Etnisiä sävyjä on mukana jonkin verran ja sovitukset ovat rikkaita ja soitinkirjo mittava (puhaltimia, erillaisia perkussiosoittimia, Jorge Pinchevskyn mahtavia viulusooloja). Vain kaksi biisiä on laulettuja ja vokaalit hoitaa Mike Howlett ihan kunnialla vaikkei mikään erityisen taitava vokalisti olekaan. Mike Howlett ja Pierre Moerlen loistavat jälleen rytmiryhmänä, vaikka Howlett ei ole Moerlenin tasoinen virtuoosi on heidän yhteissoitossaan jotain todella maagista. Yksi timanttisimmista basisti/rumpali-yhdistelmistä joita on ksokaan kuultu! Levyn kruunaa täyteläiset ja erottelevat soundit joista ainakin osa kunniasta kuulunee tuottajana toimineelle Nick Masonille. Shamal on uniikki ja turhan aliarvostettu levy.
World Record. Julkaistuaan alkuvuodesta jo yhden mestariteoksen VdGG onnistui tekaisemaan vain puolta vuotta myöhemmin vielä toisen! Käsittämätöntä! World Record on todella aliarvostettu albumi, mutta itse arvostan sen lähes yhtä korkealle kuin trilogiansa muutkin osat eli Godbluffin ja Still Lifen. Kappaleet ovat kauttaaltaan vahvoja ja rakastan levyn riisuttua ja kuivaa äänimaailmaa. Albumin kiistellyin kappale on 21 minuuttinen Meurglys III (The Songwriter's Guild) jossa paheksuntaa on aiheuttanut Peter Hammillin muka karmiva sähkökitarointi ja lopun omituinen minimalistinen reggae-jamittelu. Itse pidän molemmista ja sävellyksen kokonaisvaltaisen nerokkuuden lisäksi erityisesti nautin kappaleen sanoituksista jotka ovat viiltävän koskettava tutkielma muusikosta jonka mielenterveys järkkyy (Meurglys III oli Hammillin erisnimi yhdelle hänen kitaroistaan). Meurglys III, he's my friend,
the only one that I can trust
to let it be without pretence
- there's no-one else.
It's killing me, but in the end
there's no-one else I know is true:
there's none in all the masks of men.
There's nothing else
but my guitar...
I suppose he'll have to do.
Picchio dal Pozzon instrumentaalinen (ihmisääntä käytetään paljon kyllä sanattomasti) debyytti on mielestäni yksi parhaista Italialaisista proge-levyistä joita olen kuullut. PdP:n eroaa tyypillisestä italoproge-soundista aika paljon ollen sinfonisten vaikutteiden sijasta huomattavasti enemmän kallellaan jazz-rockiin ja jossain määrin myös avantprogeen. Puhaltimia on käytetty runsaasti osana musiikkia joka ilahduttaa minua suuresti. Amerikkalaisen jazzin ohella PdP:n sällit ovat selvästi imeneet vaikutteita Briteistä ja nimenomaan Canterburyn suunnalta. PdP:n debyyttiä sanotaankin usein parhaana ei-brittiläinen Canterbury-levynä enkä lähtisi itse kyllä asiaa kiistämään vaikka Super Sister antaakin hyvää vastusta samassa sarjassa. Uskon että esimerkiksi Hatfield And The Northin fanit nauttisivat paljon myös tästä levystä.
Olias Of Sunhillow. Jon Anderson sulkeutui useaksi kuukaudeksi kotistudioon ja pakersi suurella vaivalla kasaan kokonaan itsekseen soittamansa ensimmäisen studiolevyn. Jon Anderson ei ole kovin taitava käsittelemään mitään yksittäistä instrumenttia, mutta päällekkäisäänityksiä (kitaroita, koskettimia, perkussioita, sanatonta ja sanallista laulua) ovelasti yhteen kasaamalla hän onnistui saamaan aikaisiksi todella rikkaan ja omaperäisen huuruisen konseptialbumin. Olias kuulostaa hieman etniseltä musiikilta, mutta ei oikein ole silti yhdistettävissä mihinkään tiettyyn maantieteelliseen suuntaan. Tavallaan pidän Oliasta Tales From Topographicin vähemmän virtuoosimaisena pikkusisarena.
801 Live. 801 Live on hieman erikoinen tapaus. Kyseessä on Roxy Music kitaristi Phil Manzaneran ympärille rakentuneen bändin (Eno, Francis Monkman, Bill McCormic, Lloyd Watson ja Simon Phillips) ensimmäinen levytys. Bändi siis tosiaan aloitti livelevyllä. Ja vieläpä livelevyllä joka koostuu covereista sekä biiseistä joita bändin jäsenet olivat tehneet ennen 801:stä. Itseasiassa levyllä ei ole yhtään biisiä joka olisi tehty suoraan 801:stä varten. Kuulostaa aika epämääräiseltä julkaisulta. Eikö? Siksi onkin yllättävää että levy on aivan helvetin hyvä! Bändi on aivan liekeissä koko ajan, versiot biiseistä upeita ja sounditkin hyvin tasapainoiset (menisivät melko helposti läpi studiolevynä, en tiedä miten paljon tätä on korjailtu jälkikäteen). uunnillen puolet materiaalista on aika progeja instrumentaaleja ja loput puolet enemmän Enomaista taidepoppia. Erityisen vaikutuksen tekee aivan huikea versio The Beatlesin Tomorrow Never Knowsta joka kulkee tällä levyllä nimellä T.N.K. Instrumentalistien osalta erikoismaininnan ansaitsee Matching Molesta tuttu basisti Bill McCormic jonka soitto on aivan huikeaa. Valitettavasti 801 teki tämän jälkeen vain yhden studiolevyn (Listen Now) joka on huomattavasti kesympi tapaus.
The Hapless Child And Other Inscrutable Stories. Itävallassa syntyneen Trumpetisti Michael Mantlerin Edward Goreyn tarinoihin perustuva konseptialbumi surullisen vähän tunnettu julkaisu. Osittain siksi että levyä on todella vaikea ostaa nykypäivänä. Mantler musiikki on yleensä sekoitus jazzia ja taidemusiikkia, mutta tällä levyllä mennään lähemmäs progressiivista rockia kuin koskaan, mutta enemmän sinne avantprogen laitaan. Ollaan lähempänä Henry Cowta kuin Camelia. The Hapless Childin tunnelma on varsin maaninen ja tavallaan hermostuttava mikä voi olla joillekin liikaa. Musiikki myös on varsin koukeroista ja jos sitä pitäisi verrata johonkin toiseen albumiin ensimmmäisenä tulee John Greavesin loistava Kew Rhone vuodelta 1977 jossa Mantler on myös mukana. Bändi levyllä on huikea. Mestarirumpali Jack DeJohnette tuo levyyn jazz-virtuositeetti, pianossa Carla Bley, Robert Wyatt hoitaa erittäin kompleksiset lauluraidat omintakeisella tyylillään ja Terje Rypdal soittaa kaiken taustalle jäätävän tulisia kitarasooloja. Ja tietenkin Mantlerin omalla trumpetilla on myös keskeinen rooli. Veikkaan että tämä levy on monelta mennyt ohi, mutta se kannattaa ehdottomasti ottaa haltuun.
Tales of Mystery and Imagination. Äänittäjä Alan Parsonsin ja säveltäjä/sanoittaja Eric Woolfsonin ensimmänen Projekt jonka teemana oli Edgar Allan Poen kauhutarinat. Erinomaista napakasti soitettua ja tuotettua progepoppia jonka kruunaa hienot laulusuoritukset joidenka takana on mm. Arthur Brown ja John Miles. Kakkospuolelle livetään progepop-tyylistä kokeellisemmille vesille 16 minuuttia kestävän orkestraalisen The Fall of the House of Usherin muodossa joka kumartaa syvään Claude Debussyn suuntaan vaikkei häntä viitsikään kreditoida. Melko mukavasti toimii tuokin teos vaikka istuukin hieman epämukavasti muuhun materiaaliin.
A Trick Of The Tail. Gabrielin jätettyä bändin Genesis palaa pehmoisempaan ja satumaisempaan tyyliin mikä ei ehkä ole paperilla kovin fiksu veto enää vuonna 1976, mutta toimii kuitenkin koska biisimateriaali (Entangled on suosikkini) on vahvaa ja soittosuoritukset riittävän lihaksikkaita. Phil Collins ottaa myös vokalistin roolinsa haltuun kunniakkaasti. Levy menestyi hyvin ja Genesis jatkoi tästä eteenpäin tasaisesti musiikkiaan keventäen päätyen lopulta 80-luvun muoviseksi areenapophirviöksi. A Trick Of The Tail on viimeinen todella hyvä Genesis-albumi.
Station To Station. David Bowie debytoi listoillani lopultakin. Glam rock alkaa jäämään taakse ja kokaiinihuuruinen (Bowie sanoi että hän ei muista mitään levyn tekemisestä) siirtyy kokeellisempaan suuntaan hakien vaikutteita mm. krautrockista soulin ja funkin lisäksi. Levyn kohokohta on kymmenen minuuttinen nimibiisi joka on ihan täyttä taiderokkia. Golden Years on upea popbiisi joka ei sekään kyllä soundeiltaan ja tyyliltään ole mitään ihan peruskauraa.
+/- saldo : 0 | Tweet
1. Joni Mitchell: Hejira
2. Van der Graaf Generator: Still Life
3. Patti Smith Group: Radio Ethiopia
4. Michael Mantler: The Hapless Child and Other Inscrutable Stories
5. Steely Dan: The Royal Scam
6. Stomu Yamashta: Go
7. 801: Live
8. Gong: Gazeuse!
9. Daevid Allen & Euterpe: Good Morning!
10. Klaus Schulze: Moondawn
Luciano Basso: Voci
Art Zoyd: Symphonie Pour Le Jour Ou Bruleront Les Cités
Carpe Diem: En Regardant Passer Le Temps
Magma: Udu Wudu
Picchio Dal Pozzo: Picchio Dal Pozzo
Schicke, Fuhrs & Frohling: Symphonic Pictures
Granada: Espana, Ano 75
Gualberto: Vericuetos
Espiritu: Libre Y Natural
Shylock: Gialorgues
Camel Moon Madness
Weather Report Black Market
Caravan Blind Dog at St. Dunstans
David Bowie Station to Station
Joni Mitchell Hejira
Lynyrd Skynyrd One More from the Road
Parliament The Clones Of Dr. Funkenstein
Roy Buchanan Street Called Straight
Steely Dan Royal Scam
Thin Lizzy Johnny the Fox
Gong Gazeuse!
Brand X Unorthodox Behaviour
Jean-Luc Ponty Aurora
Jean-Luc Ponty Imaginary Voyage
Jeff Beck Wired
Pat Metheny Bright Size Life
Return to Forever Romantic Warrior
Weather Report Black Market
Jaco Pastorius s/t
Al Di Meola Land of the Midnight Sun
Gentle Giant : Interview
Shadowfax : Watercourse Way
Return to Forever : Romantic Warrior
Horslips : The Book of Invasions : A Celtic Symphony
Osamu Kitajima : Benzeiten
Hugh Hopper : Hopper Tunity Box
Celeste : s/t
SBB : Pamiec
Luciano Basso : Voci
Popol Vuh : Letzte Tage, Letzte Nächte
On muuten huippuvuosi ainakin minulle tämäkin
1.Camel:Moonmadness
2.Jean-Michel Jarre:Oxygene
3.The Alan Parsons Project:Tales of Mystery and Imagination Edgar Allan Poe
4.David Bowie:Station to Station
5.Genesis:A Trick of the Tail
6.Klaus Schulze:Moondawn
7.Tangerine Dream:Stratosfear
8.Van Der Graaf Generator:Still Life
9.Juice Leskinen:Keskitysleirin Ruokavalio
10.Hector:Hotelli Hannikainen