Parhaat levyt 1985
Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten (9 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin 17. vuosi.
1. Art Zoyd: Le mariage du ciel et de l'enfer
2. Marillion. Misplaced Childhood
3. Kate Bush: Hounds of Love
4. Present: Le poison qui rend fou
5. Philip Glass: Mishima
80-luku on puolivälissä. Pikkutakkien hihat on kääritty ja musiikki on kurjempaa kuin koskaan. Todella todella karu vuosi. Ehkä kehnoin mitä tässä projektissa tulee vastaan. Ainakin toivon että tästä ei enää sukelleta syvemmälle. Päälistalleni pääsi tällä kertaa vain viisi levyä. Bubbling underissa on ihan mukavaa musiikkia, mutta en todellakaan kehtaisi väittää että ne voisi asettaa vastakkain aiempien vuosien top kymppi -levyjen kanssa. 1985 top vitosessa etenkin neljä ensimmäistä ovat kyllä erinomaisia levyjä. Philip Glass pääsi mukaan hieman rimaa hipoen. Kärkijoukossa on tällä kertaa mukana kaksi avantprog-levyä, neoproge-albumi, Kate Bushin taidepoppia ja Glassin elokuvamusiikkia. Avantprogea ja neoprogea pidetään usein proge-fanien keskuudessa spektrien ääripäinä ja useinkaan näiden alagenrejen fanitus ei mene limittäin, mutta vaikka itse olenkin selkeästi enemmän kallellaan ensin mainittuun osastoon niin kyllä minulla riittää aikaa myös parhaimmille neoprogealbumeille.
Le mariage du ciel et de l'enfer
Eli taivaan ja helvetin avioliitto jos oikein ymmärrän levyn nimen. Ranskalaisen avantprog-yhtye Art Zoydin kuudes levy on sävelletty Roland Petitin balettia varten. Minulle on kuitenkin hieman epäselvää että mikä baletin lopullinen kohtalo oli. Sitä ei esim. Petitin Wikipedia-sivuilta löydy. Sama Petit puuhasteli 70-luvulla myös Pink Floydin kanssa joten mieltymystä kokeellisuuteen hänellä ainakin on. Le mariage on erittäin kiinnostavan kuuloinen levy ja aidosti progressiivista musiikkia. Tällä levyllä Art Zoyd on ensimmäistä kertaa ottanut elektroniikan vahvasti osaksi monimutkaista musiikkiaan. Bändi käyttää sämplejä ja kaikenlaisia sähköisiä efektejä tehokkaasti ja omaperäisen kuuloisesti traditionaalisten instrumenttien rinnalla. Lopputulos on todella jäätävän kuuloista ja aavemaista avantprogea jollaista kukaan muu ei ole tehnyt. Toisaalta kaipa tämän voisi luokitella aika huoletta myös moderniksi taidemusiikiksi. Le mariage saattaa olla jopa suosikkini kaikista Art Zoydin levyistä vaikkakin Generation sans future ja Phase IV antaa kovan vastuksen. Mestariteoksesta on joka tapauksessa kyse. Levyn ainoa ongelma on lievä ylipituus. 68 minuuttia on liikaa. Tästä eteenpäin Art Zoyd muuttui yhä elektronisemmaksi ja minimalistisemmaksi eikä heidän myöhempi musiikkinsa ole oikein minua toistaiseksi voittanut puolelleen. Paras biisi: Cryogénèse - Rêve artificiel
Misplaced Childhood
Kahden huteran mutta osittain kiinnostavan albumin jälkeen Marillion löytää oman tyylinsä ja onnistuu tekemään ensimmäisen neoproge-mestariteoksensa. Misplace Childhood on albumin mittainen suite joka koostuu erillisista lyhyemmistä kappaleista jotka on nivottu toisiinsa hieman vaihtelevalla menestyksellä. Neoprogelle tyypillisesti musiikki on hyvin yksinkertaista ja melodista. Tässä tapauksessa melodiat onneksi ovat riittävän vahvoja ja kauniin surullista tunnelmaa onnistutaaan luomaan tehokkaasti onnistuneilla kitara- ja kosketinsoitinsoundeilla. Etenkin Mark Kellyn täyteläiset kosketinsoitinmatot tekevät useissa kohdissa vaikutuksen. Fishin karismaattinen laulutyöskentely (Hammill/Gabriel-maneerit on karistettu lähes täysin) ja erityisesti hänen omakohtaiset, mutta samalla myös varsin psykedeelisen pilviset sanoitukset tuovat levylle syvyyttä. Levyn tuotanto on aivan eri tasoa kuin kahdella edellisellä. Täyteleläiset ja tasapainoiset eikä turhiin kasari-kliseisiin sorruta. Hieno levy! Parhaat biisit: Waterhole (Expresso Bongo) ja Blind Curve.
Hounds Of Love
Kate Bushin viides levy on popin mestariluokkaa. Kate Bushin menestynein albumi on edeltäjäänsä The Dreamingia suoraviivaisempi (okei, b-puolen song suite The Ninth Wave on kyllä myös aika kokeellinen), mutta ei kuulosta silti tippaakaan kompromissilta. Herkkää, mutta silti voimallista musiikkia. Kate Bushin kolmanneksi paras levy. Parhaat biisit: Cloudbusting ja Under Ice.
Le poison qui rend fou
Ex-Univer Zero kitaristi Roger Trigauxin perustaman avantprog-bändi Presentin toinen albumi. Le poison qui rend fou on melko saman tyyppinen levy kuin neljä vuotta aiemmin ilmestynyt debyytti. Vähän meininki on kuitenkin railakkaampaa. Temmot ovat aiempaa nopeampia ja Trigauxin kidutetun kuuloisesti ulvova sähkökitara keskeisemmässä roolissa. Ssoppaan on lisätty myös Marie-Anne Polariksen oopperamaista sopraanolaulua. UZ:n Daniel Denis soittaa levyn rummut ja hienosti soittaakin!
Mishima
Philip Glassin score Paul Schraderin taiteelliseen ja etenkin audiovisuaalisesti vaikuttavaan elokuvaan. Mishiman musiikki on tutun oloista Glassia, mutta sitä viedään hienovaraisesti elokuvamusiikkimaisempaan suuntaan. Osamus Theme on eriskummallinen kappale jossa glassmainen minimalismi yhdistyy jonkinlaiseen 60-luvun surffirokkimaisiin tunnelmiin. Musiikin toteutus tapa vaihtelee sinfoniaorkesterista jousikvartettiin (Kronos Quartet) joita on sitten tilanteen mukaan vielä maustettu rock-instrumenteilla kuten edellä mainitussa Osamus Themessa. Elokuvamusiikille tyypillisesti kappaleet ovat lyhyitä ja tämä saattaa siksi olla hyvä tutustumisväylä Philip Glassin musiikkiin.
1. Art Zoyd: Le mariage du ciel et de l'enfer
2. Marillion. Misplaced Childhood
3. Kate Bush: Hounds of Love
4. Present: Le poison qui rend fou
5. Philip Glass: Mishima
80-luku on puolivälissä. Pikkutakkien hihat on kääritty ja musiikki on kurjempaa kuin koskaan. Todella todella karu vuosi. Ehkä kehnoin mitä tässä projektissa tulee vastaan. Ainakin toivon että tästä ei enää sukelleta syvemmälle. Päälistalleni pääsi tällä kertaa vain viisi levyä. Bubbling underissa on ihan mukavaa musiikkia, mutta en todellakaan kehtaisi väittää että ne voisi asettaa vastakkain aiempien vuosien top kymppi -levyjen kanssa. 1985 top vitosessa etenkin neljä ensimmäistä ovat kyllä erinomaisia levyjä. Philip Glass pääsi mukaan hieman rimaa hipoen. Kärkijoukossa on tällä kertaa mukana kaksi avantprog-levyä, neoproge-albumi, Kate Bushin taidepoppia ja Glassin elokuvamusiikkia. Avantprogea ja neoprogea pidetään usein proge-fanien keskuudessa spektrien ääripäinä ja useinkaan näiden alagenrejen fanitus ei mene limittäin, mutta vaikka itse olenkin selkeästi enemmän kallellaan ensin mainittuun osastoon niin kyllä minulla riittää aikaa myös parhaimmille neoprogealbumeille.
Le mariage du ciel et de l'enfer
Eli taivaan ja helvetin avioliitto jos oikein ymmärrän levyn nimen. Ranskalaisen avantprog-yhtye Art Zoydin kuudes levy on sävelletty Roland Petitin balettia varten. Minulle on kuitenkin hieman epäselvää että mikä baletin lopullinen kohtalo oli. Sitä ei esim. Petitin Wikipedia-sivuilta löydy. Sama Petit puuhasteli 70-luvulla myös Pink Floydin kanssa joten mieltymystä kokeellisuuteen hänellä ainakin on. Le mariage on erittäin kiinnostavan kuuloinen levy ja aidosti progressiivista musiikkia. Tällä levyllä Art Zoyd on ensimmäistä kertaa ottanut elektroniikan vahvasti osaksi monimutkaista musiikkiaan. Bändi käyttää sämplejä ja kaikenlaisia sähköisiä efektejä tehokkaasti ja omaperäisen kuuloisesti traditionaalisten instrumenttien rinnalla. Lopputulos on todella jäätävän kuuloista ja aavemaista avantprogea jollaista kukaan muu ei ole tehnyt. Toisaalta kaipa tämän voisi luokitella aika huoletta myös moderniksi taidemusiikiksi. Le mariage saattaa olla jopa suosikkini kaikista Art Zoydin levyistä vaikkakin Generation sans future ja Phase IV antaa kovan vastuksen. Mestariteoksesta on joka tapauksessa kyse. Levyn ainoa ongelma on lievä ylipituus. 68 minuuttia on liikaa. Tästä eteenpäin Art Zoyd muuttui yhä elektronisemmaksi ja minimalistisemmaksi eikä heidän myöhempi musiikkinsa ole oikein minua toistaiseksi voittanut puolelleen. Paras biisi: Cryogénèse - Rêve artificiel
Misplaced Childhood
Kahden huteran mutta osittain kiinnostavan albumin jälkeen Marillion löytää oman tyylinsä ja onnistuu tekemään ensimmäisen neoproge-mestariteoksensa. Misplace Childhood on albumin mittainen suite joka koostuu erillisista lyhyemmistä kappaleista jotka on nivottu toisiinsa hieman vaihtelevalla menestyksellä. Neoprogelle tyypillisesti musiikki on hyvin yksinkertaista ja melodista. Tässä tapauksessa melodiat onneksi ovat riittävän vahvoja ja kauniin surullista tunnelmaa onnistutaaan luomaan tehokkaasti onnistuneilla kitara- ja kosketinsoitinsoundeilla. Etenkin Mark Kellyn täyteläiset kosketinsoitinmatot tekevät useissa kohdissa vaikutuksen. Fishin karismaattinen laulutyöskentely (Hammill/Gabriel-maneerit on karistettu lähes täysin) ja erityisesti hänen omakohtaiset, mutta samalla myös varsin psykedeelisen pilviset sanoitukset tuovat levylle syvyyttä. Levyn tuotanto on aivan eri tasoa kuin kahdella edellisellä. Täyteleläiset ja tasapainoiset eikä turhiin kasari-kliseisiin sorruta. Hieno levy! Parhaat biisit: Waterhole (Expresso Bongo) ja Blind Curve.
Hounds Of Love
Kate Bushin viides levy on popin mestariluokkaa. Kate Bushin menestynein albumi on edeltäjäänsä The Dreamingia suoraviivaisempi (okei, b-puolen song suite The Ninth Wave on kyllä myös aika kokeellinen), mutta ei kuulosta silti tippaakaan kompromissilta. Herkkää, mutta silti voimallista musiikkia. Kate Bushin kolmanneksi paras levy. Parhaat biisit: Cloudbusting ja Under Ice.
Le poison qui rend fou
Ex-Univer Zero kitaristi Roger Trigauxin perustaman avantprog-bändi Presentin toinen albumi. Le poison qui rend fou on melko saman tyyppinen levy kuin neljä vuotta aiemmin ilmestynyt debyytti. Vähän meininki on kuitenkin railakkaampaa. Temmot ovat aiempaa nopeampia ja Trigauxin kidutetun kuuloisesti ulvova sähkökitara keskeisemmässä roolissa. Ssoppaan on lisätty myös Marie-Anne Polariksen oopperamaista sopraanolaulua. UZ:n Daniel Denis soittaa levyn rummut ja hienosti soittaakin!
Mishima
Philip Glassin score Paul Schraderin taiteelliseen ja etenkin audiovisuaalisesti vaikuttavaan elokuvaan. Mishiman musiikki on tutun oloista Glassia, mutta sitä viedään hienovaraisesti elokuvamusiikkimaisempaan suuntaan. Osamus Theme on eriskummallinen kappale jossa glassmainen minimalismi yhdistyy jonkinlaiseen 60-luvun surffirokkimaisiin tunnelmiin. Musiikin toteutus tapa vaihtelee sinfoniaorkesterista jousikvartettiin (Kronos Quartet) joita on sitten tilanteen mukaan vielä maustettu rock-instrumenteilla kuten edellä mainitussa Osamus Themessa. Elokuvamusiikille tyypillisesti kappaleet ovat lyhyitä ja tämä saattaa siksi olla hyvä tutustumisväylä Philip Glassin musiikkiin.
+/- saldo : 0 | Tweet
1. Philip Glass: Mishima
2. Nick Cave & The Bad Seeds: The First Born is Dead
3. Tom Waits: Rain Dogs
4. Kate Bush: Hounds of Love
5. Sielun veljet: L'amourha
6. Sade: Promise
7. Robert Wyatt: Old Rottenhat
8. Bryan Ferry: Boys and Girls
9. Present: Le poison qui rend fou
10. Al Di Meola Project: Soaring Through a Dream
BUBBLING UNDER:
Robert Wyatt: Old Rottenhat
Supertramp: Brother Where You Bound
Rush: Power Windows
Patrick Moraz & Bill Bruford: Flags
Pekka Pohjola: Space Waltz
Grace Jones: Slave to the Rhythm
Bryan Ferry: Boys And Girls
Shriekback: Oil and Gold
Allan Holdsworth: Metal Fatigue
(Satunnaisessa järjestyksessä)
Vuoden flopit
1. The Alan Parsons Project: Vulture Culture
2. Jon Anderson: 3 Ships
3. IQ: The Wake
4. The Alan Parsons Project: Stereotomy
Shub-Niggurath: Shub-Niggurath
Nazca: Nazca
In Spe: In Spe (Typewriter Concerto in D)
Bernard Paganotti: Paga
Art Zoyd: Le Mariage du Ciel et l'Enfer
App:n Stereotomy on vuodelta 1986
App:n Stereotomy on vuodelta 1986
Tämän suhteen tiedot vaihtelee lähteestä riippuen. No floppien kohdalla ei niin tarkkaa ;)Vuonna -85 tuli Radio City. Olihan se ihme että rockia kuultiin enemmän kuin 3 tuntia viikossa. Ekoissa lähetyksissä muistelen että toimittajat Turkki ja Tynkkynen naureskelivat kuinka paskaa musaa -70 luvulla tehtiin. Proge ei oikeen ollut hyvässä huudossa.
Niin, ja nyt kun yli 30 vuotta on kulunut mainittu radioasema soittaa ehkä noin yhdeksänkymmentäprosenttisesti heavya, hardrockia, metallia ja sitä suoraviivaisinta 1970 - 1980 -luvun rockiskelmää. Samalla hoetaan iskulauseissa toistuvasti 'classic rockista'...ohjelmiston ennalta-arvattavuus on vavisuttavalla tasolla. Mitä tästä sitten pitäisi ajatella? Onko suomalaisessa radiotarjonnassa klassisen ulkopuolelta jotain parempaa tarjottavaa?
App:n Stereotomy on vuodelta 1986
Tämän suhteen tiedot vaihtelee lähteestä riippuen. No floppien kohdalla ei niin tarkkaa ;)
Tämän suhteen tiedot vaihtelee lähteestä riippuen. No floppien kohdalla ei niin tarkkaa ;)
On se muuten 1985, muistin vaan väärin