Parhaat levyt 1990
Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten (8 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin 22. vuosi.
1. Mike Oldfield: Amarok
2. John McLaughlin: Live at The Royal Festival Hall
3. After Crying: Overground Music
Vuosikymmen vaihtui, mutta muutokset eivät tietenkään tapahtu kalenterivuosien mukaan joten radikaalia muutosta ei ole vielä musiikin laadussa tai välttämättä tyyleissäkään tapahtunut. Itseasiassa 1990 on hieman kehnompi vuosi kuin 89 vaikkakin yksi todellinen mestariteos paljon pelastaakin.
Amarok
1980-luvun lopulla Mike Oldfield oli erittäin huonoissa väleissä levy-yhtiönsä Virginin kanssa. Välejä hiersi pitkä taistelu royalti-prosenteista sekä levy-yhtiön jatkuva painostus tehdä kaupallisempaa musiikkia. Oldfieldin kaksi edellistä levyä (Islands ja Earthmoving) olivatkin olleet kehnoja ja laskelmoituja pop-albumeita jotka eivät edes menestyneet Saksan ulkopuolella erityisen hyvin. Vuonna 1990 Oldfield päätti näyttää keskisormea levy-yhtiölleen ja tehdä juuri mitä itse haluaa. Lopputulos oli paitsi mestariteos niin myös täydellinen vittuilu Virginille. Pop-sinkkujen sijasta levy-yhtiö sai käsiinsä tunnin mittaisen instrumentaalilevyn joka sisältää Oldfieldin villeintä ja monimutkaisinta musiikkia. Levy sisälsi muutaman suoremmankin haistattelun: yhdessä kohdassa levyä löytyy morsekoodinta viesti Fuck off RB (RB = Richard Branson) ja omien sanojensa mukaan levyn alussa kuultavat erittäin kovaääniset syntsaiskut oli tarkoitettu suistamaan Virgin A&R johtaja Simon Draper ojaan koska hänellä oli tapana kuunnella uudet levy Ferrarinsa kyydissä (tarkoituksena oli myös ärsyttää erästä Eemeliä).
No taustoista itse musiikkiin. Amarok on aivan huikean musiikillisen mielikuvituksen taidonnäyte. Amarok pursuilee loistavia ideoita toisensa perään ja niistä siirrytään usein salamannopeasti toiseen. Amarok on täynnä toinen toisiaan hienmpia melodioita ja kitarasooloja (maailman parhaat kitarasoundit ehkä vieläkin tavallista parempina!). Tämä ei ole hidasta sinfonista kehittelyä jota Oldfield oli 70-luvulla harrastanut. Nopeita siirtymiä voisi tietenkin pitää levyn heikkoutenakin, mutta itse nautin lopttomasta ideoiden tulvasta ja villeistä käänteistä. Ja pelkästään se on jotenkin todella riemastuttavaa miten erilaista tämä musiikki on siihen nähden mitä Oldfield yleensä tekee. Monista tutuista soundeista huolimatta täysin poikkeuksellista musiikkia!
Mike Oldfield työsti levyä yhdessä tuottaja Tom Newmanin kanssa kotistudiossaan. Metodina oli tehdä minuutti valmista musiikkia päivässä (ilmeisesti kronologisesti) ja niinpä kasassa oli kahden kuukauden puurtamisen jälkeen tunnin mittainen levy. Oldfield soittaa pääosin kaikki instrumentit itse (mukana myös kaikenlaista jännää kuten hammasharjoja, lelukoiria ja pölynimureita). Amarokilla kuullaan joitakin Oldfieldin uran haastavimmista ja hienoimmista kitarakuvioista ja myös hänen bassonsoittonsa on levyllä erinomaista. Vierailijoina kuullaan Ommadawnilta tuttuja Paddy Moloneyta sekä afrikkalaista rumpuryhmää Jabulaa. Tästä syystä Amarokia onkin joskus pidetty epävirallisena Ommadawn 2:sena, mutta käytännössä levyjen musiikillinen yhteys on olematon ja kiteytyy lähinnä levyn finaaliin jossa kuullaan afrikkalaisia rumpuja. Amarokin kruunaa todella upea ja loppuun asti harkittu soundimaailma jossa erityisesti dynamiikkaa ja soitinten keskinäistä tilaa äänikuvassa käytetään mestarillisesti hyödyksi. Amarok on edelleen itselleni levy jolla testaan aina uusia hifi-laitteita.
Amarok on mestariteos jonka kuulemiseen en ikinä kyllästy ja josta joka kuuntelukerralla on mahdollista löytää jotain uusia pieniä yksityiskohtia. Oldfieldin toiseksi paras levy Ommadawnin jälkeen ja ylipäätänsä yksi kaikkien aikojen parhaista albumeista.
Live At The Royal Festival Hall
Mulla ei ole ollut tapana nostaa livelevyjä näille listoille, mutta koska vuosi on surkea ja tämä fuusiojazz-live aivan loistava niin menköön! John McLaughlin Triossa soittaa itsensä Macin lisäksi basisti Kai Eckhardt ja rumpali/perkussionisti Trilok Gurtu. Koossa on siis virtuoositrio joka vetää varmasti vertoja mille tahansa muulle kolmikolle soittotaidoissa. Pelkkään mielettömään tilutteluun ei kuitenkaan sorruta vaan biisit ovat kunnossa (Miles Davisia, Mitchel Formania ja McLaughlinin omia sävellyksiä) ja ja kolmikon yhteissoitto notkean telepaattista. McLaughlin soittaa akustisella joka on kytketty kitarasyntetisaattoriin joten hän pystyy vaihtamaan hetkessä puhtaasta akustisesta soundista monipuolisempaan synteettiseen ääneen. Kitarasyntetisaattoria ei kuitenkan onneksi ylikäytetä. Levyn soundit ovat todella hyvät ja välillä on itseasiassa vaikea edes uskoa tätä livelevyksi. Live At The Royal Festival Hall saattaa olla jopa suosikkini kaikista levyistä joita olen John McLaughlinilta kuullut. Eli todella hyvästä kamasta on kyse! Paras biisi: Pashas Love
Overground Music
After Crying on Unkarissa 1986 perustettu sinfonista progea soittava yhtye. Overground Musicia käsittääkseni pidetään bändin ensimmäisenä oikeana levynä vaikka pari kasettijulkaisua ilmestyi jo aiemmin. Overground Musicin musiikki on omaperäinen yhdistelmä 70-luvun progen, jazzin ja etenkin klassisen musiikin vaikutteita. Puhaltimet ja muut ei-rock-soittimet ovat After Cryingin musiikissa tärkeässä roolissa. Hetkittäin musiikki ei oikestaan ole lainkaan rokkia rumpujen jäädessä pois pitkiksikin ajoiksi vaan ollaan hyvin lähellä modernia taidemusiikkia. Tähän suuntaan bändi liikkui sitten erittäin onnistuneesti seuraavalla albumillaan. Overground Music on vielä osittain hieman raakilemainen kokonaisuus, mutta pääosin kuitenkin oikein hienoa kuunneltavaa. Kukaan muu ei tee ihan tälläistä progea.
1. Mike Oldfield: Amarok
2. John McLaughlin: Live at The Royal Festival Hall
3. After Crying: Overground Music
Vuosikymmen vaihtui, mutta muutokset eivät tietenkään tapahtu kalenterivuosien mukaan joten radikaalia muutosta ei ole vielä musiikin laadussa tai välttämättä tyyleissäkään tapahtunut. Itseasiassa 1990 on hieman kehnompi vuosi kuin 89 vaikkakin yksi todellinen mestariteos paljon pelastaakin.
Amarok
1980-luvun lopulla Mike Oldfield oli erittäin huonoissa väleissä levy-yhtiönsä Virginin kanssa. Välejä hiersi pitkä taistelu royalti-prosenteista sekä levy-yhtiön jatkuva painostus tehdä kaupallisempaa musiikkia. Oldfieldin kaksi edellistä levyä (Islands ja Earthmoving) olivatkin olleet kehnoja ja laskelmoituja pop-albumeita jotka eivät edes menestyneet Saksan ulkopuolella erityisen hyvin. Vuonna 1990 Oldfield päätti näyttää keskisormea levy-yhtiölleen ja tehdä juuri mitä itse haluaa. Lopputulos oli paitsi mestariteos niin myös täydellinen vittuilu Virginille. Pop-sinkkujen sijasta levy-yhtiö sai käsiinsä tunnin mittaisen instrumentaalilevyn joka sisältää Oldfieldin villeintä ja monimutkaisinta musiikkia. Levy sisälsi muutaman suoremmankin haistattelun: yhdessä kohdassa levyä löytyy morsekoodinta viesti Fuck off RB (RB = Richard Branson) ja omien sanojensa mukaan levyn alussa kuultavat erittäin kovaääniset syntsaiskut oli tarkoitettu suistamaan Virgin A&R johtaja Simon Draper ojaan koska hänellä oli tapana kuunnella uudet levy Ferrarinsa kyydissä (tarkoituksena oli myös ärsyttää erästä Eemeliä).
No taustoista itse musiikkiin. Amarok on aivan huikean musiikillisen mielikuvituksen taidonnäyte. Amarok pursuilee loistavia ideoita toisensa perään ja niistä siirrytään usein salamannopeasti toiseen. Amarok on täynnä toinen toisiaan hienmpia melodioita ja kitarasooloja (maailman parhaat kitarasoundit ehkä vieläkin tavallista parempina!). Tämä ei ole hidasta sinfonista kehittelyä jota Oldfield oli 70-luvulla harrastanut. Nopeita siirtymiä voisi tietenkin pitää levyn heikkoutenakin, mutta itse nautin lopttomasta ideoiden tulvasta ja villeistä käänteistä. Ja pelkästään se on jotenkin todella riemastuttavaa miten erilaista tämä musiikki on siihen nähden mitä Oldfield yleensä tekee. Monista tutuista soundeista huolimatta täysin poikkeuksellista musiikkia!
Mike Oldfield työsti levyä yhdessä tuottaja Tom Newmanin kanssa kotistudiossaan. Metodina oli tehdä minuutti valmista musiikkia päivässä (ilmeisesti kronologisesti) ja niinpä kasassa oli kahden kuukauden puurtamisen jälkeen tunnin mittainen levy. Oldfield soittaa pääosin kaikki instrumentit itse (mukana myös kaikenlaista jännää kuten hammasharjoja, lelukoiria ja pölynimureita). Amarokilla kuullaan joitakin Oldfieldin uran haastavimmista ja hienoimmista kitarakuvioista ja myös hänen bassonsoittonsa on levyllä erinomaista. Vierailijoina kuullaan Ommadawnilta tuttuja Paddy Moloneyta sekä afrikkalaista rumpuryhmää Jabulaa. Tästä syystä Amarokia onkin joskus pidetty epävirallisena Ommadawn 2:sena, mutta käytännössä levyjen musiikillinen yhteys on olematon ja kiteytyy lähinnä levyn finaaliin jossa kuullaan afrikkalaisia rumpuja. Amarokin kruunaa todella upea ja loppuun asti harkittu soundimaailma jossa erityisesti dynamiikkaa ja soitinten keskinäistä tilaa äänikuvassa käytetään mestarillisesti hyödyksi. Amarok on edelleen itselleni levy jolla testaan aina uusia hifi-laitteita.
Amarok on mestariteos jonka kuulemiseen en ikinä kyllästy ja josta joka kuuntelukerralla on mahdollista löytää jotain uusia pieniä yksityiskohtia. Oldfieldin toiseksi paras levy Ommadawnin jälkeen ja ylipäätänsä yksi kaikkien aikojen parhaista albumeista.
Live At The Royal Festival Hall
Mulla ei ole ollut tapana nostaa livelevyjä näille listoille, mutta koska vuosi on surkea ja tämä fuusiojazz-live aivan loistava niin menköön! John McLaughlin Triossa soittaa itsensä Macin lisäksi basisti Kai Eckhardt ja rumpali/perkussionisti Trilok Gurtu. Koossa on siis virtuoositrio joka vetää varmasti vertoja mille tahansa muulle kolmikolle soittotaidoissa. Pelkkään mielettömään tilutteluun ei kuitenkaan sorruta vaan biisit ovat kunnossa (Miles Davisia, Mitchel Formania ja McLaughlinin omia sävellyksiä) ja ja kolmikon yhteissoitto notkean telepaattista. McLaughlin soittaa akustisella joka on kytketty kitarasyntetisaattoriin joten hän pystyy vaihtamaan hetkessä puhtaasta akustisesta soundista monipuolisempaan synteettiseen ääneen. Kitarasyntetisaattoria ei kuitenkan onneksi ylikäytetä. Levyn soundit ovat todella hyvät ja välillä on itseasiassa vaikea edes uskoa tätä livelevyksi. Live At The Royal Festival Hall saattaa olla jopa suosikkini kaikista levyistä joita olen John McLaughlinilta kuullut. Eli todella hyvästä kamasta on kyse! Paras biisi: Pashas Love
Overground Music
After Crying on Unkarissa 1986 perustettu sinfonista progea soittava yhtye. Overground Musicia käsittääkseni pidetään bändin ensimmäisenä oikeana levynä vaikka pari kasettijulkaisua ilmestyi jo aiemmin. Overground Musicin musiikki on omaperäinen yhdistelmä 70-luvun progen, jazzin ja etenkin klassisen musiikin vaikutteita. Puhaltimet ja muut ei-rock-soittimet ovat After Cryingin musiikissa tärkeässä roolissa. Hetkittäin musiikki ei oikestaan ole lainkaan rokkia rumpujen jäädessä pois pitkiksikin ajoiksi vaan ollaan hyvin lähellä modernia taidemusiikkia. Tähän suuntaan bändi liikkui sitten erittäin onnistuneesti seuraavalla albumillaan. Overground Music on vielä osittain hieman raakilemainen kokonaisuus, mutta pääosin kuitenkin oikein hienoa kuunneltavaa. Kukaan muu ei tee ihan tälläistä progea.
+/- saldo : 0 | Tweet
BUBBLING UNDER:
Dave Stewart & Barbara Gaskin : The Big Idea
Fish: Vigil in a Wilderness of Mirrors
Dead Can Dance: Aion
Toy Matinee: s/t
John Zorn: Naked City
Basil Poledouris: The Hunt For Red October
Pekka Pohjola: Sinfonia no. 1
Kronos Quartet: Black Angels
Adrian Belew: Young Lions
Angelo Badalamenti: Twin Peaks
John Williams: John Williams Conducts John Williams: The Star Wars Trilogy
(Satunnaisessa järjestyksessä)
The Big Idea
Canterbury-legenda Dave Stewartin ja hänen kaunisäänisen vaimonsa Barbara Gaskinin sofistikoitunutta poppia aikuiseen makuun. Välillä Stewart intoutuu sooloilemaan aika progemaiseen tyyliinkin ja on tämä muutenkin mahtipontisempaa kuin peruspoppi. Uskoisin että ainakin Kate Bush-fanit nauttivat tästäkin albumista. Rumpuja levyllä soittaa Gavin Harrison. Paras biisi: New Jerusalem
Chick Corea Elektric Band Inside Out
Scott Henderson and Tribal Tech Nomad
Stratus Hyperbole
Wayne Krantz Signals
Andrea Marcelli Silent Will
Dennis Chambers Big City
Steve Hunter Homebase
Five After Four s/t
Michael Formanek Wide Open Spaces
The Mark Varney Project Truth in Shredding
Yksi hevi ja yksi proge löytyi listalle.
Blasphemy: Fallen Angel of Doom
U Totem: U Totem
HIeno vuosihan oli tämä -90 kokonaisuudessaan, kun ei keskity pelkästään "ydinprogeen". Lista ei ole missään erityisessä paremmuusjärjestyksessä.
Rabih Abou-Khalil : Roots & Sprouts - Oudin mestarin hieno arabialais-henkinen jazz-levytys
Devil Doll : Eliogabalus - Hupaa!
Lou Reed & John Cale : Songs for Drella - Omistettu Andy Warholin muistolle ja tätä voi pyöritellä myös Reedin muistolle...
Dead Can Dance: Aion - Toimiva levytys vanhan musiikin hengessä
After Crying: Overground Music - Katso yllä Kcrimson essee aiheesta, olen aika lailla samaa mieltä
U Totem : s/t - Toimivaa karnevaalia
Giacinto Scelsi : Hurqualia - Hymnos - Chukrum (Orchestre et ch?ur de la Radio-Télévision Polonaise de Cracovie, johtajana Jürg Wyttenbach) - Jaa, rankkaa konserttimusiikkia mikrointervallien mestarilta
J.J.Cale : Travel -Log - Tämä on vaan NIIN hienoa, erilaista Calea!
Lustmord : Heresy - Pelottavaa! Mä jotenkin tykkään tämän äijän synkistelyistä!
The Waterboys : Room to Roam - 90-luvun alussa sekoilin tiiviisti irkkumusiikin parissa, tämä on muistoista kamaa
Ozric Tentacles : Erpland - Sekopäiden selkomielisin kooste, lukuisia ihania trippejä.
1. Living Colour: Time's Up
2. Paul Simon: The Rhythm of the Saints
3. Karuna: Space for Truth
4. Ismo Alanko: Kun Suomi putos puusta
5. Prefab Sprout: Jordan: The Comeback
6. Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory
7. Vaya Con Dios: Night Owls
8. The Gun Club: Pastoral Hide and Seek
9. Jan Garbarek: I Took Up the Runes
10. Sonic Youth: Goo
1980-luvun lopulla Mike Oldfield oli erittäin huonoissa väleissä levy-yhtiönsä Virginin kanssa. Välejä hiersi pitkä taistelu royalti-prosenteista sekä levy-yhtiön jatkuva painostus tehdä kaupallisempaa musiikkia.
Jos oikein muistan niin kirjassaan Oldfield kertoi Bransonin ehdottaneen voisiko levyn nimi olla Tubular Bells II. Promootiotakin olisi kuulemma ollut luvassa mukavasti. Mike sanoi ei. Taisipa aavistaa, että levy nimeltä Tubular Bells II voisi olla kaupallinen menestys. Sellaisen tekikin ensi töikseen levy-yhtiötä vaihdettuaan.
HIeno vuosihan oli tämä -90 kokonaisuudessaan, kun ei keskity pelkästään "ydinprogeen".
Tässä projektissa ei ole ollut missään vaiheessa ideana keskittyä progeen. Radioaktiiviseen tai muunlaiseenkaan. Omilla listoilani sitä on usein, mutta vain siksi että se on lempimusiikkiani.Jos oikein muistan niin kirjassaan Oldfield kertoi Bransonin ehdottaneen voisiko levyn nimi olla Tubular Bells II. Promootiotakin olisi kuulemma ollut luvassa mukavasti. Mike sanoi ei. Taisipa aavistaa, että levy nimeltä Tubular Bells II voisi olla kaupallinen menestys. Sellaisen tekikin ensi töikseen levy-yhtiötä vaihdettuaan.
Branson oli jo vuosia halunnut Tubular Bells 2:sen. Se oli yksi Oldfieldin turhautumisen syistä Virginiin. Toki oli sitten hienoa huipentaa vastavittuilut tekemällä tuo haluttu Tubular Bells 2 heti kilpailevalle levy-yhtiolle! (Auttoi myös varmasti mukavasti sopimusneuvotteluissa)