Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten (12 kommenttia)

Vuodesta vuoteen -projektin 24. vuosi.

1. After Crying: Megalázottak és megszomorítottak
2. Mike Oldfield: Tubular Bells II
3. Roger Waters: Amused to Death
4. Änglagård: Hybris
5. Peter Gabriel: Us
6. Rage Against the Machine: s/t
7. Angelo Badalamenti: Twin Peaks: Fire Walk With Me
8. Suzanne Vega 99.9 F°
9. Echolyn: Suffocating the Bloom

1992 oli merkittävä musiikkivuosi. Laatutaso oli huomattavasti korkeammalla kuin vuotta aiemmin, mutta mikä vielä tärkempää oli se miten paljon lupauksia tulevasta se antoi. Progressiivisen rockin ”kolmas aalto” (ensimmäinen oli alkuperäinen 70-luvun proge, toinen 80-luvun neoproge) vahvistui entisestään mm. Porcupine Treen, Echolynin, Änglagårdin, Dream Theaterin ja Toolin levyjen myötä. Kaikki edellä mainitut tulisivat näyttelemään merkittävää roolia progen paluussa vaikkeivat kaikki vielä uransa parhaita levyjä tässä vaiheessa tehneetkään. Monet veteraani-artistit tekivät myös onnistuneita levyjä. Mike Oldfield jatkoi hienon Amarokin jälkeen onnistuneella Tubular Bells -jatko-osalla, Peter Gabriel palasi kunnianhimoisemman materiaalin pariin pop-levy So:n jälkeen, Brian Eno teki hyvinkin progressiivisen Nerve Net albumin ja Roger Waters julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa joka vetää vertoja Pink Floydin parhaimmille albumeille. Elokuvamusiikin puolella vuosi oli myös hyvä. Monta mainiota scorea jotka kestävät puhdasta kuunteluakin ilman elokuvaa.

Megalázottak és megszomorítottak
Unkarilaisen After Cryingin toinen varsinainen studioalbumi. Megalázottak és megszomorítottakin musiikki on lähempänä klassistamusiikkia (kamarimusiikkia?) kuin varsinaista progea. Eikä tätä rokiksi voi kutsu oikein mitenkään. Hienoa hidasta kehittelyä, minimalismia ja toisaalta myös oikein rikasta äänimaisemaa. Jouset, puhaltimet (ah, miten upeita trumpetti-osuuksia!) ja muut akustiset soittimet hallitsevat. Sähköinen bassokitara tässä taitaa sentään olla. Rumpuja käytetään enimmäkseen perkussiomaisesti vain välillä hieman rockmaisempaan komppiin ”sortuen”. Olen yrittänyt miettiä paljon että miksi tämän levyn ylipäätänsä liittää progeen eikä taidemusiikiin ja ehkä laulu (unkariksi) on sitten se juttu. Laulutyyli ei enimmäkseen ole erityisesti klassisen kuuloista joten ehkä siinä on se yhteys ”populaarimusiikkiin”. Erityisesti levyn aloittava 22 minuuttinen eepos A gadarai megszállott on aivan loistava, mutta myös kokonaisuus on vahva. Tämä ainutlaatuinen (edes After Crying ei enää tehnyt toista tämän kaltaisasta levyä) levy pystyisi taistelemaan kärkisijoista minä tahansa vuonna. Mestariteos.

Tubular Bells II
Virgin oli painostanut Mike Oldfieldia vuosia ja vuosia tekemään jatko-osan jättimenestyneelle Tubular Bellsille ( 16 miljoonaa myytyä levyä), mutta Oldfield ei tähän suostunut. Lopulta Oldfieldin sukset menivät lopullisesti ristiin Virginin kanssa ja hän jätti levy-yhtiön vuonna 1991. Ja kas mitä hän ensimmäisenä albuminaan Warnerille päättikään tehdä. No tietenkin Tubular Bells II:sen. Epäilemättä Oldfield on käyttänyt jatko-osaa täkynä neuvotellessaan uuden levysopimuksensa ehtoja. Luultavasti levy-yhtiön toiveista johtuen Oldfieldin ja hänen vanhan tuottajakumppani Tom Newmanin tueksi pestattiin vielä ”takuuvarma” hitintekijä ja vanha Oldfield-fani Trevor Horn.

Tom Newman jäi prosessissa ymmärtääkseni vähän sivuun Hornin astuessa näyttöämölle, mutta niin tai näin lopputulos oli yllättävänkin onnistunut. Oldfield ei lähtenyt viisaasti toistamaan vain ensimmäisen levyn teemoja uuden teknologian avulla vaan poimi käyttöön vain muutamia avainkohtia (alun pianoteema, instrumenttien esittely, ”piltdown man”) ja sävelsi niiden ympärille viitisekymmentä minuuttia uutta hienoa instrumentaalimusiikkia. Cd-aikakauden levynä Tubular Bells II on indeksoitu kahden levyn puoliskon sijasta 14 osaan, mutta pääosin kappaleet ovat kiinni toisissaan saumattomasti ja A- ja B-puolen konseptia kunnioitetaan yhä. Tubular Bells II on täynnä todella kauniita ja mieleenpainuvia melodioita ja upeaa kitarointia niin sähkö - kuin akustisilla kitaroilla.

Tuotantojälki on loppuun asti hiottua kuten Trevor Hornilta voi odottaa. Tässä piilee levyn ainoa varsinainen heikkous. Niin hyvältä kuin soundit pääosin kuulostavatkin on meininki täydellisyydestä johtuen huomattavasti steriilimpää kuin alkuperäisellä Tubular Bellsillä ja osa inhimillisyydestä on menetetty. Sliipattu ja melko kevyet tunnelmat tuovat paikoitellen myös mieleen liikaa new age -fiiliksiä (Enya ja vastaava scheisse oli suosittua tähän aikaan). Näistä pienistä säröistä (tai epäsäröistä oikeastaan) huolimatta Tubular Bells II on todella upeaa kuunneltavaa ja jollain jännällä tavalla myös kaikessa smoothiudessaan kiinnostava aivan uusi aluevaltaus Oldfieldilta tässä vaiheessa. Tätä levyä kuunnellessa tulee aina hyvälle tuulelle!


Amused To Death
Roger Watersin paras (vai menisikö tuo uusi sittenkin ohi?) soololevy upea tutkielma sodasta, kapitalismista, vieraantumisesta ja siitä kuinka nämä kaikki kietoutuvat toisiinsa. Mahtavia biisejä nerokkailla mustaa huumoria täynnä olevilla sanoituksilla. Albumin soundit ovat loistavat ja Watersille tyypillisesti äänisuunnitteluun on äänitehosteita myöten panostettu paljon. Kitarat levyllä hoitaa komeasti Jeff Beck. Pieni miinus Amused To Deathille on annettava ylipituudesta. Hieman tiivistämällä levy olisi ollut vielä parempi. Parhaat biisit: Amused To Death ja The Bravery Of Being Out Of Range


Hybris
Ruotsalaisen Änglagårdin debyyttilevy Hybris on yksi ensimmäisistä albumeista joka voidaan selkeästi laskea retroprogeksi. Ellei jopa ensimmäinen. Oli se ensimmäinen tai ei niin ainakin se on ehdottomasti yksi tuon ”alagenren” vahvimmista edustajista. Hybris pyrkii selvästi jäljittelemään 70-luvun sinfonsisen progen paitsi muotokieltä niin myös soundimaailmaa Mellotroneineen ja muine vintage-soundeineen. Selkeimmät esikuvat ovat Genesis ja King Crimson. Retroilu ei ole asia jota yleisesti ottaen arvostaisin kovin paljoa, mutta Änglagårdin tapauksessa homma toimii koska sävellykset ovat niin laadukkaita ja soittajat päteviä. Ja toisaalta vielä 90-luvun alussa tälläinen taaksepäin katsominen oli vielä omalla tavallaan tuoretta. Tyyli on tummahko muttei synkkä, soundit lihaksikkaat ja meno vauhdikasta. Perus rock-combon soundia maustetaan mukavasti paitsi jo edellä mainutulla Mellotronilla myös huiluilla. Kappaleet ovat ensimmäkseen instrumentaalisia, mutta muutamassa kappaleessa kuullaan lauluakin (ruotsiksi). Laulaja Tod Lindman ei ole erityisen vahva tai karismaattinen laulaja, mutta ei hän albumia vahingoitakaan. Änglagård ei ole varsinaisesti mikään supervirtuoosimaisten yksilösuoritusten yhtye vaan enemmänkin on kyse erittäin taitavasti yhteensoittavasta combosta, mutta hieno rytmiryhmä (Johan Högberg bassossa ja Mattias Olsson rummuissa) ansaitsevat erikoismaininnan. Hieno levy.


Rage Against The Machine
Fuck you, I won't do what you tell me! Motherfucker!!! Rage Against The Machinen debyyttilevy on nerokas yhdistelmä hiphoppia, metallia ja funkkia. Biisit ovat täynnä loistavia riffejä ja bändin aggressiivien yhteisoitto tiukkaa.Etenkin Tim Commerfordin bassottelu on munakasta kuultavaa, mutta myös Tom Morellon varsin nokkelat kitarajutut toimivat ja vokalisti Zack de la Rocha on myös mahtava. Levyn suoraviivaisen poliittiset sanoitukset viehättävät. Tälläistä asennetta kaivattaisiin tänä päivänä rock-musiikkiin taas (onneksi meillä on Roger Waters). Parhaat biisit: Bullet In The Head ja Killing In The Name. Miinuspuolella Settle For Nothing joka ei oikein toimi. Yksi kaikkien aikojen hienoimmista rock-levyistä!


Twin Peaks - Fire Walk With Me
Angelo Badalamentin hieno score David Lynchin mahtavaan Twin Peaks -elokuvaan. Badalamentin musiikit sarjaan tasapainoilivat aina viattoman ja pahaenteisen rajamailla ja huomattavasti sarjaa rankemmassa elokuvassa myös musiikki hiipii entistä enemmän tuonne pahaenteisen suuntaan. Erilaisina tyyleinä kuullaan yhä sekoituksia savuisesta yökerto jazzista ja 50 luvun popista, mutta mukaan on tullut myös synkempiä ja rankempia sävyjä kuten painajaismaisesti jumittava Pink Room ja aavemainen Black Dog Runs At Night.Levyn kohokohta on hieman tomwaitsmainen hyvin omituinen ”jazz-biisi” A Real Indication jossa Badalamenti itse laulaa Lynchin hulvattomat lyriikat. Toinen huippuhetki on mystinen instrumentaali Moving Through Time jossa Rufus Reidin akustinen basso valittaa ja surisee upeasti. Tämä soundtrack-levy toimii täysin ilman elokuvaakin.


Us
Gabrielin sanoituksiltaan henkilökohtaisin albumi. Hieno, hieno levy. Herkkää kokonaisuutta rikkoo valitettavasti hieman laskelmoiduilta Sledgehammer-jatkoilta kuulostavat Steam ja Kiss That Frog. Muuten materiaali on kauttaaltaan vahvaa. Erityismaininnan ansaitseeLove to Be Loved, Blood Of Eden, Digging In The Dirt ja Secret World. Levyä kannatta kuunnella kovaa jotta Daniel Lanoisin hieno tekstuuri-rikas tuotanto pääsee oikeuksiinsa.


99.9 F°
Suzanne Vegan neljäs albumi oli iso hitti, mutta myös hyvin laadukas kokonaisuus. Albumillinen tasavahvoja sensuelleja pop-biisejä joissa on riittävästi särmää ja sovituksellisia koukkuja. Tälläistä on hyvä pop!


Suffocating the Bloom
Toisella levyllään Suffocating The Bloom Echolyn löytää enemmän omaa tyyliään. Se tyyli on hektinen, aggressiivinen, mutta silti soinniltaan kevyt ja notkea. Kokonaisuutena Suffocating The Bloom on kuitenkin vielä hieman raakilemainen. Levy on ylipitkä ja tuntuu useiden lyhyiden biisien (kappaleita on yhteensä 21!) takia varsin poukkoilevalta ja katkonaiselta. Levyn paras biisi on hulvaton A Little Nonsense joka on moniäänisine lauluosuuksineen kyllä enemmän kuin vähän velkaa Gentle Giantille. Gentle Giantin vaikutukseen törmätään muutamassa muussakin biisissä, mutta yleisesti ottaen Echolyn on jo tässä vaiheessa varsin omaääninen orkesteri. Selkeä parannus debyyttiin verrattuna, mutta parempaa oli luvassa. Paljon parempaa. Parhaat biisit: A Little Nonsense ja Memoirs from Between.

Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
BUBBLING UNDER:
John McLaughlin Trio: Qué Alegria
Leonard Cohen: The Future
Brian Eno: Nerve Net
Vangelis: 1492: Conquest of Paradise
Wojciech Kilar: Bram Stoker's Dracula
Pekka Pohjola: Changing Waters
Tori Amos: Little Earthquakes
Porcupine Tree: On the Sunday of Life...
Tool: Opiate
Hans Zimmer: K2
Kingston Wall: s/t

Qué Alegria
Kaunista, melko kepeää ja virtuoosimaista elektro-akustista (McLaugling soittaa akustista kitaraa Photon midi-liitännällä) fuusiojazzia John McLaughlinilta ja hänen trioltaan. Perkussioita soittaa Trilok Gurtu ja bassoa Dominique Di Piazza (kahdessa biisissä Kai Eckhardt). Musiikissa on hieman etnisiä sävyjä etenkin Intia kuuluu tietenkin Gurtun tablojen soitossa ja tavallaan tämä levy asemoituu jonnekin Mahavishnu Orchestran ja Shaktin väliin. Kaikki sävellykset eivät ole superkiinnostavia, mutta touhu pysyy suht kiinnostavana jo pelkästään taitavaa soittoa kuunnellessa. Mestaritasoon vaadittaisiin parempia sävellyksiä. Paras biisi: Qué Alegria


Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
ERIKOISMAININTA:
King Crimson: The Great Deceiver
King Crimsonin neljän cd:n boksi Wetton/Bruford-kaudelta ansaitsee erikoismaininnan. Hieno boksi toi paitsi huomiota King Crimsonin aiemmin varjoon jääneille improvisointi-kyvyille myös koko progressiiviselle rockille aikana jolloin musiikkilehdistö suhtautui genreen vielä hyvin vihamielisesti. Tämä huolella laadittu boksi (tälläiset ?kalliit? kokoelmat olivat vielä poikkeus 90-luvun alussa) sai kuitenkin hyvän vastaanoton ja yhdessä ?kolmannen aallon? uusien progebändien kanssa osoitti että progella on vielä toivoa.


Janus kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
1. The Church: Priest=Aura
2. Morphine: Good
3. Kingston Wall: s/t
4. Nick Cave & The Bad Seeds: Henry's Dream
5. Barry Adamson: Soul Murder
6. Tori Amos: Little Earthquakes
7. Current 93: Thunder Perfect Mind
8. Neil Young: Harvest Moon
9. Peter Hammill: Fireships
10. Tuomari Nurmio: Hullu puutarhuri


Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
Hmm... Fireships ois ehkä kuulunut mun BU-listalle. Aukko tietokannoissani. :)


Jimi kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
Tribal Tech Illicit
Allan Holdsworth Wardenclyffe Tower
John McLaughlin Trio Qué Alegría
Kazumi Watanabe/Resonance Vox Pandora
Resonance Vox OXO
Jon Herington The Complete Rhyming Dictionary
Andrea Marcelli Oneness
Simon Phillips/Protocol Force Majeure
Jimi Tunnell Trilateral Commission
Geoffrey McCabe Fractal Architecture
Bill Evans Petite Blonde
Time Design Hands & Hearts
Shawn Lane Powers of Ten


JarkkoH kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
Aika lailla heviä tääkin vuosi, mutta muutama hieno proge onneksi joukossa.

Änglagård: Hybris
Burzum: Burzum
Burzum: Aske
Dark Throne: A Blaze in the Northern Sky
After Crying: Megalazottak Es Megszomoritottak
Emperor: Wrath of the Tyrant
Master?s Hammer: Jilemnický Okultista
Landberk: Riktigt Äkta
Samael: Blood Ritual
Il Berlione: Il Berlione


Jammo kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
En ole kuullut kuin murto-osan vuoden 1992 levytyksistä, pidän silti ainakin seuraavista :
Änglagård : Hybris
Tori Amos : Littele Earthquakes
After Crying: Megalazottak Es Megszomoritottak
Devil Doll : Sacrilegium
Lou Reed : Magic and Loss
Rabih Abou-Khalil : Blue Camel
Hedningarna : Kaksi!
Stereolab : Peng
Leonard Cohen : The Future
Echoly : Suffocating the Bloom
Ozric Tentacles : Live Underslunky


Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
Jammo, miltä vuodelta olet kuullut kaikki tai edes valtaosan levytyksistä?


Jammo kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
1905


Janus kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
Landberkin levy saattaisi minunkin listallani olla jos jostain sen löytäisin. Mikäli joku haluaa luopua omastaan niin täällä olisi ostaja.


Janus kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
Landberkin levy saattaisi minunkin listallani olla jos jostain sen löytäisin. Mikäli joku haluaa luopua omastaan niin täällä olisi ostaja.


retrou kirjoitti noin 7 vuotta sitten+/- saldo : 0
Discogs tuntee vuodelta 1992 noin 50 000 albumijulkaisua. Olisi siinä kuuntelemista.

Jammon bravuurivuodelta 1905 on sivustolle listattu 136 levytystä.