Parhaat levyt 1994
Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten (5 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin 26. vuosi.
1. Mike Oldfield: The Songs of Distant Earth
2. Jon Anderson: Change We Must
3. John Greaves: Songs
4. Sylvian / Fripp: Damage
5. King Crimson: Vrooom
6. Loreena McKennitt: The Mask and Mirror
7. Toni Childs: The Woman's Boat
8. Massive Attack: Protection
9. 5uus: Hunger's Teeth
10. Änglagård: Epilog
1994 on paras musiikkivuosi aikoihin. Ehkäpä paras sitten 80-luvun alkuvuosien (vaikkakin 92 pääsee aika lähelle). 70-luvun veteraanit tekivät hienoja levyjä taas kuten top vitoseni osoittaa. Erityisen hedelmällinen vuosi oli Jon Andersonille jonka Change We Mustin lisäksi päälistalleni olisi noussut myös hänen mainio latinopop-levynsä jos vuosi olisi ollut hiemankin heikompi. Tuoreempien nimien puolelta päälistalle nousi pari mainiota naisartistia Loreena McKennitt ja Toni Childs sekä triphop-suuruus Massive Attack ja Änglagård jotka molemmat ovat mukana kakkosalbumeillaan. Aivan uutena nimenä listalle debytöi myös amerikkalainen avantprogebändi 5uus. BU-listallani debytoi myös monta mainiota uutta (minun listoillani) nimeä: Nick Cave, Portishead, Tori Amos ja No-Man.
The Songs Of Distant Earth
90-luvun alkupuolisko oli Mike Oldfieldille hedelmällistä aikaa. Hän teki kolme mestariteosta joista The Songs Of Distant Earth oli se viimeinen. Mike Oldfield on vähintään 80-luvun alusta alkean ollut aina kiinnostunut viimeisimmästä teknologiasta, mutta Distant Earth on Oldfieldin levyistä ensimmäinen joka on koko olemuksellaan pitkästi velkaa uusimmalle (silloiselle) teknologialle. Distant Earth oli Oldfieldille jälleen uusi aluevaltaus ja tällä kertaa tyylilajina oli jonkinmoinen crossover electronica. Levyn musiikki on pääosin ohjelmoitua tai sämplejä hyödyntävää lukuunottamatta tietenkin Mike Oldfiedlin kitaroita, joitakin kosketinosuuksia ja muutamia vokaaliosuuksia. Tyylillisesti Distant Earth on velkaa paitsi Enigman etnovaikutteiselle elektronikalle niin erityisesti Vangeliksen 1492 - The Conquest Of Paradise soundtrackille josta Oldfield tuntuu ammentaneen runsaasti inspiraatiota. Oldfieldia ei kuitenkaan rajoita elokuvakohtaukset joten Distant Earth on pääosin huomattavasti eheämpi kokonaisuus kuin 1492 ja toisaalta tietenkin pelkästään Oldfieldin upea kitarointi nostaa tätä albumia suuresti.
The Songs Of Distant Earth on myös Mike Oldfieldin ensimmäinen konseptialbumi. Levy on Arthur C. Clarken samannimisen scifi-kirjan inspiroima ja muistan kirjaa lukiessani olleeni hämmästynyt miten hyvin Oldfieldin musiikki seurasi kirjan tapahtumia ja täsmäsi Clarken vuonna 1986 kirjoittamaan kirjaan. Levy on pääosin instrumentaalista, mutta sanatonta ja usein etnisvivahteista vokalisointia käytetään tehokkaasti (myös Lapin Nils-Aslak Valkipäätä on samplatty! Torilla tavataan?). Musiikki on hyvin rytmistä, mutta oldfieldmaisen hienoja melodioitakaan ei ole unohdettu ja upeat kitarasoolot tuovat sielukkuutta ja orgaanisuutta, muuten niin teknologiseen soundiin. Levyn soundit ovat massiivisen täyteläiset, mutta eivät samalla tavalla ajattomat kuin vaikkapa Amarokin. Ohjelmoidut rytmit liittävät sen niin tiukasti 90-luvun alkuun. Upea levy joka osoitti jällleen Oldfieldin laaja-alaisuutta ja uudistumiskykyä. Parhaat biisit: Let There Be Light ja Ascension.
Change We Must
Todella hienosti onnistunut pop/klassinen crossover-levy Jon Andersonilta. Ja pääpaino on onneksi orkesterissa/taidemusiikki-elementeissä. Lopputulokset eivät ole ihan yhtä onnistuineita kappaleissa joissa on vahvempi rock-painotus. Rock-rummut ja sinfoniaorkesteri kun eivät yleensä koskaan vaan oikein toimi yhdessä. Lopputulos on lähes aina korni. Tässä ei onneksi vajota sinne heikoimmillaankaan noloimpaan päähän. Toisaalta rockbändiä ei onneksi kuulla kovin monessa kappaleessa. Repertuaarina levyllä versioidaan Andersonin soolobiisejä, Jon & Vangelista, Yesiä ja jopa modernia taidemusiikkia kuten John Adamsia. Muutama täysin uusi Andersonin oma sävellyskin (yksi niistä yllättäen varsin hieno pianoinstrumentaali!) kuullaan. Sovitukset ovat pääosin tyylikkäitä ja Jon Anderson laulaa tällä levyllä ehkä paremmin kuin koskaan urallaan. Yhdessä biisissä hän pitää rohkeasti laulaa dueton jopa oopperasopraano Sandrine Piun kanssa eikä nolaa itseään ;) Heikoimmin levy toimii Yesin Hearts-biisin kohdalla jossa käydään lähellä normaalia orkestroidaan rokkibiisi-juustoisuutta, mutta sekin kappale pysyy siedettävänä. Yllättäen Anderson AOR-levy City Of Angelsin parista biisistä on syntynyt varsin mukavat tulkinnat ja ehdottomasti ylivertaiset alkuperäisiin nähden. Jon Anderson on tehnyt urallaan paljon levyjä/projekteja jotka tuntuvat hieman vasurilla hutaistuilta, mutta tästä levystä tihkuu laatu kaikilla osa-alueilta soundeja myöten. Hieno ja liian tuntemattomaksi jäänyt levy täynnä musiikkia jossa kauneus on pääosassa. Parasta soolo-Andersonia Olias Of Sunhillowin jälkeen. Parhaat biisit: State Of Independence ja Chagall Duet.
Songs
John Greaves on parhaiten tunnettu Henry Cown ja National Healthin virtuoosimaisena basistina, mutta hän on tehnyt myös läjän loistavia soololevyjä joista mestarillisin on Peter Belgvadin (Slapp Happy) kanssa tehty Kew Rhone. Songs on Greavesin neljäs tai viides (riippu hieman siitä mitkä lasketaan soololevyiksi Greavesin tapauksessa) soololabumi ja hieman poikkeuksellinen tapaus siinä mielessä että se sisältää uusia akustisia versioita Greavesin omasta vanhemmasta tuotannosta. Rummuttomat akustiset versiot saattavat kuulostaa tylsältä, mutta päin vastoin versiot ovat oikein tyylikkäitä ja eikä alunperin usein varsin kompleksiset sävellykset muutu miksikään easy-listening hissimusaksi. Musiikkia vois ehkä kutsua singer-songwriter progeksi. Vokalisteina kuullaan useampaakin eri nimeä joista eniten maininnan arvoiset ovat klassisesti koulutettu sopraano Sange ja Canterbury-legenda Robert Wyatt joka laulaa kappaleista kolme mukaanlukien huikean version Kew Rhonen nimibiisistä. Muista vierailijoista mainittakoon Elton Dean saxellossa ja Francois Ovide joka soittaa levyllä akustista kitaraa varsin virtuoosimaisesti. Upeita kappaleita, upea levy.
Damage
Hieno livelevy kokoonpanolla Sylvian, Fripp, Trey Gunn, Pat Mastelotto (korvasti The First Dayn Jerry Marottan) ja Michael Brook. Frippin ujeltavat kitarasoolot kuulostavat aivan mahtavalta (tjeu: Wave). Frippillä oli ehkä uransa paras kitarasoundi näihin aikoihin. Levyn materiaali koostuu lähes pelkästään edellisen vuoden The First Day albumin biiseistä ja mielestäni liveversiot ovat oikeastaan poikkeuksetta ylivertaisia tässä tapauksessa. The First Dayn lisäksi kuullaan muutama Sylvianin oma biisi, yksi kappale Rain Tree Crowta ja yksi uusi Sylvian/Fripp/Gunn-sävellys. Historiallisesti levy on siinä mielessä että tämän myötä Pat Mastelotto ui Robert Frippin vaikutuspiiriin ja pikku hiljaa hänestä tuli paitsi yksi maailman parhaista rumpaleista myös yksi aktiivisimmista ja ahkerimmista muusikoista progressiivisen rockin ja kokeellisen musiikin kentällä. Parhaat biisit: Brightness Falls ja Firepower.
VROOOM
King Crimsonin uljas paluu 10 vuoden tauon jälkeen. Tämä 30 minuuttinen EP (tai mini-album kuten Fripp levyä taisi kutsua) oli paitsi maistiainen seuraavan vuoden koko pitkästä levystä myös tapa hankkia rahoitusta tuon oikean levyn sessioita varten. VROOOM:illa 80-luvun gamelan-vaikutteet ja hieman lempeämpi popmaisuus on pitkälti karsittu pois ja tilalle on tullut paljon raaempi soundi joka haki vaikutteita paitsi bändin omasta 70-luvun Wetton/Bruford-aikakaudesta niin myös 90-luvun raskaampaan suuntaan kääntyneestä rock-ilmapiiristä. Musiikki on rosoista, kovaa iskevää ja voisi tuntua hetkittäin jopa metalliselta tai industriaalinen ellei rytmiryhmän nerokas ja rytmisesti kompleksinen ja polyrytminen soitto tekisi selvää pesäeroa noihin suuntauksiin. Myös bändin kokoonpano muuttui. 80-luvun kokoonpanoon (Fripp, Levin, Bruford ja Belew) lisättiin hieman nuoremmat muusikot Trey Gunn (Stick/Warr-guitar) ja Pat Mastelotto (rummut). Näin kasassa oli ns. tuplatrio. VROOOM-levy on jopa miksattu niin että toisessa stereo-kanavassa soittaa toinen trio (Fripp, Gunn, Mastelotto) ja toisessa toinen (Belew, Levin, Bruford). Suurin osa VROOOM-levyn materiaalista kuultiin uusina hieman jalostuneina versioina 1995 vuoden THRAK:illa mutta voi olla että jopa preferoin näitä raaempia versioita. Ja VROOOM:in hykerryttävin biisi hypernopea-tempoinen Cage ei saanut lainkaan THRAK-versiota. Kaiken kaikkiaan VROOOM on oikein onnistunut paluu proge-bändien kuninkaalta. Parhaat biisit: Cage ja Thrak
The Mask And The Mirror
Loreena McKennitt on kanadalainen säveltäjä/muusikko/laulja joka on erikoistunut etniseen crossover-musiikkiin jossa on erityisen paljon vaikutteita kelttiläisestä musiikista, mutta myös Lähi-idästä. The Mask And The Mirror on McKennittin viides levy ja suosikkini niistä. Todella huolitellusti toteutettua kelttifolkosekamelskafuusiota. Kaunista ja taitavaa. Sovitukset ovat rikkaita lukemattomine eri instrumentteineen ja soundit huippulaatua. Uskon että McKennittin musiikki voi maistua monille Mike Oldfieldin ystäville ja niille jotka ovat aina kaivanneet elämäänsä progemaa Enyaa ;) Parhaat biisit: The Mystics Dream ja The Bonny Swans.
The Woman's Boat
Laulaja/lauluntekijä Toni Childsin kolmas albumi The Woman's Boat on hänen ehdottomasti kunnianhimoisin. Levy on konseptialbumi joka kuvaa taiteellisesti naisen elämää syntymästä aina kuolemaan asti. Levy tuntuu hieman kuin feminiiniseltä (tai ehkä jopa feministiseltä) versiolta Peter Gabrielin Us-levystä. Tosin ilman Usin humoristisia hetkiä. Proge-uskottavuutta mukana tuomassa levyllä vierailaa Trey Gunn, Robert Fripp ja myös itse Peter Gabriel pienessä roolissa. Toni Childsilla on aivan upea lauluääni. Välillä sensuelli, välillä voimakas ja välillä lähes pelottava. David Bottrill on loihtinut levylle tapojensa mukaan hienot soundit. Parhaat biisit: I Just Want Affection, Sacrifice ja Lay Down Your Fear.
Protection
Bristolin triphop-mestareiden toinen albumi. Protection on kokonaisuutena tasavahvempi albumi kuin debyytti Blue Lines, mutta toisaalta kirkkaimmat huiput eivät ole myöskään ihan yhtä kirkkaita. Musiikki on yleisesti ottaen hienostuneempaa ja räp-henkisellä ääntelyllä on aiempaa pienempi rooli mikä ei henkilökohtaisesti ole yhtään huono juttu. Muutama instrumentaalibiisikin on päässyt mukaan. Mainiosta Heat Miser instrumentaalista minulle tulee aina pianointronsa ansiosta hieman mieleen Tubular Bells. Ja onhan MA:n kaverit tunnustautuneetkin Mike Oldfield-faneiksi Miinuspuolelta on nostettava esiin ihan kammottava Light My Fire coveri. Parhaat biisit: Protection, Eurochild ja Heat Miser.
Hungers Teeth
Kulmikasta ja varsin äkkiväärää avantprogea amerikkkalaiselta bändiltä 5uu's. Musiikki poukkoilee kiinnostavasti ja monimutkaisesti suuntaan jos toiseenkin. Ei välttämättä aina niin koherentisti. Mutta useimmiten kiinnostavasti! Bändi koostuu basisti-laulaja Bob Drakesta (Thinking Plague), rumpali Dave Kermanista (Present, U Totem, Thinking Plague, Aranis) ja kosketinsoittaja Sanjay Kumarista. Hupaisa yksityiskohta levyssä on se että Bob Draken ääni kuulostaa välillä yllättävän paljon Jon Andersonilta. Kaiken kaikkiaan levyä on hieman vaikea kuvailla, mutta tämä RYM-kommentti ei välttämättä ole täysin hakoteillä: If this album was an animal it would be the ugliest damn thing you've ever seen. Parhaat biisit: Traveler Waits for No One ja Well... Not Chickenshit
Epilog
Ruotsalaisen retroprogebändin toinen albumi. Epilog jatkaa pitkälti samoilla linjoilla kuin bändin debyytti Hybris. Eli 70-luvun progen suuntaan kumartavaa, tummasävyistä ja melankolista progea jossa Mellotronilla ja chrissquiremaisesti pörisevällä bassolla on iso rooli. Merkittävin ero debyyttiin nähden on että tällä kertaa musiikki on kokonaan instrumentaalista. Hybriksen vahvin lenkki ei todellakaan ollut vokaalit, mutta silti olisin kaivannut hieman laulua tällekin levylle vaihtelua tuomaan. Sävellykset ovat sinänsä laadukkaita ja soitto taitavaa, mutta kovin syvältä emotionaalisesti tämä musiikki ei kouraise. Hyvä muttei loistava levy. Parhaat biisit Höstsejd ja Sista somrar
1. Mike Oldfield: The Songs of Distant Earth
2. Jon Anderson: Change We Must
3. John Greaves: Songs
4. Sylvian / Fripp: Damage
5. King Crimson: Vrooom
6. Loreena McKennitt: The Mask and Mirror
7. Toni Childs: The Woman's Boat
8. Massive Attack: Protection
9. 5uus: Hunger's Teeth
10. Änglagård: Epilog
1994 on paras musiikkivuosi aikoihin. Ehkäpä paras sitten 80-luvun alkuvuosien (vaikkakin 92 pääsee aika lähelle). 70-luvun veteraanit tekivät hienoja levyjä taas kuten top vitoseni osoittaa. Erityisen hedelmällinen vuosi oli Jon Andersonille jonka Change We Mustin lisäksi päälistalleni olisi noussut myös hänen mainio latinopop-levynsä jos vuosi olisi ollut hiemankin heikompi. Tuoreempien nimien puolelta päälistalle nousi pari mainiota naisartistia Loreena McKennitt ja Toni Childs sekä triphop-suuruus Massive Attack ja Änglagård jotka molemmat ovat mukana kakkosalbumeillaan. Aivan uutena nimenä listalle debytöi myös amerikkalainen avantprogebändi 5uus. BU-listallani debytoi myös monta mainiota uutta (minun listoillani) nimeä: Nick Cave, Portishead, Tori Amos ja No-Man.
The Songs Of Distant Earth
90-luvun alkupuolisko oli Mike Oldfieldille hedelmällistä aikaa. Hän teki kolme mestariteosta joista The Songs Of Distant Earth oli se viimeinen. Mike Oldfield on vähintään 80-luvun alusta alkean ollut aina kiinnostunut viimeisimmästä teknologiasta, mutta Distant Earth on Oldfieldin levyistä ensimmäinen joka on koko olemuksellaan pitkästi velkaa uusimmalle (silloiselle) teknologialle. Distant Earth oli Oldfieldille jälleen uusi aluevaltaus ja tällä kertaa tyylilajina oli jonkinmoinen crossover electronica. Levyn musiikki on pääosin ohjelmoitua tai sämplejä hyödyntävää lukuunottamatta tietenkin Mike Oldfiedlin kitaroita, joitakin kosketinosuuksia ja muutamia vokaaliosuuksia. Tyylillisesti Distant Earth on velkaa paitsi Enigman etnovaikutteiselle elektronikalle niin erityisesti Vangeliksen 1492 - The Conquest Of Paradise soundtrackille josta Oldfield tuntuu ammentaneen runsaasti inspiraatiota. Oldfieldia ei kuitenkaan rajoita elokuvakohtaukset joten Distant Earth on pääosin huomattavasti eheämpi kokonaisuus kuin 1492 ja toisaalta tietenkin pelkästään Oldfieldin upea kitarointi nostaa tätä albumia suuresti.
The Songs Of Distant Earth on myös Mike Oldfieldin ensimmäinen konseptialbumi. Levy on Arthur C. Clarken samannimisen scifi-kirjan inspiroima ja muistan kirjaa lukiessani olleeni hämmästynyt miten hyvin Oldfieldin musiikki seurasi kirjan tapahtumia ja täsmäsi Clarken vuonna 1986 kirjoittamaan kirjaan. Levy on pääosin instrumentaalista, mutta sanatonta ja usein etnisvivahteista vokalisointia käytetään tehokkaasti (myös Lapin Nils-Aslak Valkipäätä on samplatty! Torilla tavataan?). Musiikki on hyvin rytmistä, mutta oldfieldmaisen hienoja melodioitakaan ei ole unohdettu ja upeat kitarasoolot tuovat sielukkuutta ja orgaanisuutta, muuten niin teknologiseen soundiin. Levyn soundit ovat massiivisen täyteläiset, mutta eivät samalla tavalla ajattomat kuin vaikkapa Amarokin. Ohjelmoidut rytmit liittävät sen niin tiukasti 90-luvun alkuun. Upea levy joka osoitti jällleen Oldfieldin laaja-alaisuutta ja uudistumiskykyä. Parhaat biisit: Let There Be Light ja Ascension.
Change We Must
Todella hienosti onnistunut pop/klassinen crossover-levy Jon Andersonilta. Ja pääpaino on onneksi orkesterissa/taidemusiikki-elementeissä. Lopputulokset eivät ole ihan yhtä onnistuineita kappaleissa joissa on vahvempi rock-painotus. Rock-rummut ja sinfoniaorkesteri kun eivät yleensä koskaan vaan oikein toimi yhdessä. Lopputulos on lähes aina korni. Tässä ei onneksi vajota sinne heikoimmillaankaan noloimpaan päähän. Toisaalta rockbändiä ei onneksi kuulla kovin monessa kappaleessa. Repertuaarina levyllä versioidaan Andersonin soolobiisejä, Jon & Vangelista, Yesiä ja jopa modernia taidemusiikkia kuten John Adamsia. Muutama täysin uusi Andersonin oma sävellyskin (yksi niistä yllättäen varsin hieno pianoinstrumentaali!) kuullaan. Sovitukset ovat pääosin tyylikkäitä ja Jon Anderson laulaa tällä levyllä ehkä paremmin kuin koskaan urallaan. Yhdessä biisissä hän pitää rohkeasti laulaa dueton jopa oopperasopraano Sandrine Piun kanssa eikä nolaa itseään ;) Heikoimmin levy toimii Yesin Hearts-biisin kohdalla jossa käydään lähellä normaalia orkestroidaan rokkibiisi-juustoisuutta, mutta sekin kappale pysyy siedettävänä. Yllättäen Anderson AOR-levy City Of Angelsin parista biisistä on syntynyt varsin mukavat tulkinnat ja ehdottomasti ylivertaiset alkuperäisiin nähden. Jon Anderson on tehnyt urallaan paljon levyjä/projekteja jotka tuntuvat hieman vasurilla hutaistuilta, mutta tästä levystä tihkuu laatu kaikilla osa-alueilta soundeja myöten. Hieno ja liian tuntemattomaksi jäänyt levy täynnä musiikkia jossa kauneus on pääosassa. Parasta soolo-Andersonia Olias Of Sunhillowin jälkeen. Parhaat biisit: State Of Independence ja Chagall Duet.
Songs
John Greaves on parhaiten tunnettu Henry Cown ja National Healthin virtuoosimaisena basistina, mutta hän on tehnyt myös läjän loistavia soololevyjä joista mestarillisin on Peter Belgvadin (Slapp Happy) kanssa tehty Kew Rhone. Songs on Greavesin neljäs tai viides (riippu hieman siitä mitkä lasketaan soololevyiksi Greavesin tapauksessa) soololabumi ja hieman poikkeuksellinen tapaus siinä mielessä että se sisältää uusia akustisia versioita Greavesin omasta vanhemmasta tuotannosta. Rummuttomat akustiset versiot saattavat kuulostaa tylsältä, mutta päin vastoin versiot ovat oikein tyylikkäitä ja eikä alunperin usein varsin kompleksiset sävellykset muutu miksikään easy-listening hissimusaksi. Musiikkia vois ehkä kutsua singer-songwriter progeksi. Vokalisteina kuullaan useampaakin eri nimeä joista eniten maininnan arvoiset ovat klassisesti koulutettu sopraano Sange ja Canterbury-legenda Robert Wyatt joka laulaa kappaleista kolme mukaanlukien huikean version Kew Rhonen nimibiisistä. Muista vierailijoista mainittakoon Elton Dean saxellossa ja Francois Ovide joka soittaa levyllä akustista kitaraa varsin virtuoosimaisesti. Upeita kappaleita, upea levy.
Damage
Hieno livelevy kokoonpanolla Sylvian, Fripp, Trey Gunn, Pat Mastelotto (korvasti The First Dayn Jerry Marottan) ja Michael Brook. Frippin ujeltavat kitarasoolot kuulostavat aivan mahtavalta (tjeu: Wave). Frippillä oli ehkä uransa paras kitarasoundi näihin aikoihin. Levyn materiaali koostuu lähes pelkästään edellisen vuoden The First Day albumin biiseistä ja mielestäni liveversiot ovat oikeastaan poikkeuksetta ylivertaisia tässä tapauksessa. The First Dayn lisäksi kuullaan muutama Sylvianin oma biisi, yksi kappale Rain Tree Crowta ja yksi uusi Sylvian/Fripp/Gunn-sävellys. Historiallisesti levy on siinä mielessä että tämän myötä Pat Mastelotto ui Robert Frippin vaikutuspiiriin ja pikku hiljaa hänestä tuli paitsi yksi maailman parhaista rumpaleista myös yksi aktiivisimmista ja ahkerimmista muusikoista progressiivisen rockin ja kokeellisen musiikin kentällä. Parhaat biisit: Brightness Falls ja Firepower.
VROOOM
King Crimsonin uljas paluu 10 vuoden tauon jälkeen. Tämä 30 minuuttinen EP (tai mini-album kuten Fripp levyä taisi kutsua) oli paitsi maistiainen seuraavan vuoden koko pitkästä levystä myös tapa hankkia rahoitusta tuon oikean levyn sessioita varten. VROOOM:illa 80-luvun gamelan-vaikutteet ja hieman lempeämpi popmaisuus on pitkälti karsittu pois ja tilalle on tullut paljon raaempi soundi joka haki vaikutteita paitsi bändin omasta 70-luvun Wetton/Bruford-aikakaudesta niin myös 90-luvun raskaampaan suuntaan kääntyneestä rock-ilmapiiristä. Musiikki on rosoista, kovaa iskevää ja voisi tuntua hetkittäin jopa metalliselta tai industriaalinen ellei rytmiryhmän nerokas ja rytmisesti kompleksinen ja polyrytminen soitto tekisi selvää pesäeroa noihin suuntauksiin. Myös bändin kokoonpano muuttui. 80-luvun kokoonpanoon (Fripp, Levin, Bruford ja Belew) lisättiin hieman nuoremmat muusikot Trey Gunn (Stick/Warr-guitar) ja Pat Mastelotto (rummut). Näin kasassa oli ns. tuplatrio. VROOOM-levy on jopa miksattu niin että toisessa stereo-kanavassa soittaa toinen trio (Fripp, Gunn, Mastelotto) ja toisessa toinen (Belew, Levin, Bruford). Suurin osa VROOOM-levyn materiaalista kuultiin uusina hieman jalostuneina versioina 1995 vuoden THRAK:illa mutta voi olla että jopa preferoin näitä raaempia versioita. Ja VROOOM:in hykerryttävin biisi hypernopea-tempoinen Cage ei saanut lainkaan THRAK-versiota. Kaiken kaikkiaan VROOOM on oikein onnistunut paluu proge-bändien kuninkaalta. Parhaat biisit: Cage ja Thrak
The Mask And The Mirror
Loreena McKennitt on kanadalainen säveltäjä/muusikko/laulja joka on erikoistunut etniseen crossover-musiikkiin jossa on erityisen paljon vaikutteita kelttiläisestä musiikista, mutta myös Lähi-idästä. The Mask And The Mirror on McKennittin viides levy ja suosikkini niistä. Todella huolitellusti toteutettua kelttifolkosekamelskafuusiota. Kaunista ja taitavaa. Sovitukset ovat rikkaita lukemattomine eri instrumentteineen ja soundit huippulaatua. Uskon että McKennittin musiikki voi maistua monille Mike Oldfieldin ystäville ja niille jotka ovat aina kaivanneet elämäänsä progemaa Enyaa ;) Parhaat biisit: The Mystics Dream ja The Bonny Swans.
The Woman's Boat
Laulaja/lauluntekijä Toni Childsin kolmas albumi The Woman's Boat on hänen ehdottomasti kunnianhimoisin. Levy on konseptialbumi joka kuvaa taiteellisesti naisen elämää syntymästä aina kuolemaan asti. Levy tuntuu hieman kuin feminiiniseltä (tai ehkä jopa feministiseltä) versiolta Peter Gabrielin Us-levystä. Tosin ilman Usin humoristisia hetkiä. Proge-uskottavuutta mukana tuomassa levyllä vierailaa Trey Gunn, Robert Fripp ja myös itse Peter Gabriel pienessä roolissa. Toni Childsilla on aivan upea lauluääni. Välillä sensuelli, välillä voimakas ja välillä lähes pelottava. David Bottrill on loihtinut levylle tapojensa mukaan hienot soundit. Parhaat biisit: I Just Want Affection, Sacrifice ja Lay Down Your Fear.
Protection
Bristolin triphop-mestareiden toinen albumi. Protection on kokonaisuutena tasavahvempi albumi kuin debyytti Blue Lines, mutta toisaalta kirkkaimmat huiput eivät ole myöskään ihan yhtä kirkkaita. Musiikki on yleisesti ottaen hienostuneempaa ja räp-henkisellä ääntelyllä on aiempaa pienempi rooli mikä ei henkilökohtaisesti ole yhtään huono juttu. Muutama instrumentaalibiisikin on päässyt mukaan. Mainiosta Heat Miser instrumentaalista minulle tulee aina pianointronsa ansiosta hieman mieleen Tubular Bells. Ja onhan MA:n kaverit tunnustautuneetkin Mike Oldfield-faneiksi Miinuspuolelta on nostettava esiin ihan kammottava Light My Fire coveri. Parhaat biisit: Protection, Eurochild ja Heat Miser.
Hungers Teeth
Kulmikasta ja varsin äkkiväärää avantprogea amerikkkalaiselta bändiltä 5uu's. Musiikki poukkoilee kiinnostavasti ja monimutkaisesti suuntaan jos toiseenkin. Ei välttämättä aina niin koherentisti. Mutta useimmiten kiinnostavasti! Bändi koostuu basisti-laulaja Bob Drakesta (Thinking Plague), rumpali Dave Kermanista (Present, U Totem, Thinking Plague, Aranis) ja kosketinsoittaja Sanjay Kumarista. Hupaisa yksityiskohta levyssä on se että Bob Draken ääni kuulostaa välillä yllättävän paljon Jon Andersonilta. Kaiken kaikkiaan levyä on hieman vaikea kuvailla, mutta tämä RYM-kommentti ei välttämättä ole täysin hakoteillä: If this album was an animal it would be the ugliest damn thing you've ever seen. Parhaat biisit: Traveler Waits for No One ja Well... Not Chickenshit
Epilog
Ruotsalaisen retroprogebändin toinen albumi. Epilog jatkaa pitkälti samoilla linjoilla kuin bändin debyytti Hybris. Eli 70-luvun progen suuntaan kumartavaa, tummasävyistä ja melankolista progea jossa Mellotronilla ja chrissquiremaisesti pörisevällä bassolla on iso rooli. Merkittävin ero debyyttiin nähden on että tällä kertaa musiikki on kokonaan instrumentaalista. Hybriksen vahvin lenkki ei todellakaan ollut vokaalit, mutta silti olisin kaivannut hieman laulua tällekin levylle vaihtelua tuomaan. Sävellykset ovat sinänsä laadukkaita ja soitto taitavaa, mutta kovin syvältä emotionaalisesti tämä musiikki ei kouraise. Hyvä muttei loistava levy. Parhaat biisit Höstsejd ja Sista somrar
+/- saldo : 0 | Tweet
Ja pari progeakin on tälle vuodelle löytynyt mun hyllystä tonne hevin joukkoon:
Mayhem: De Mysteriis Dom Sathanas
Burzum: Hvis lyset tar oss
Änglagård: Epilog
Koenji Hyakkei: Hundred Sights Of Koenji
Bondage Fruit: Bondage Fruit
After Crying: Föld Es Eg
Circle: Meronia
Gorgoroth: Pentagram
Graveland: Carpathian Wolves
Darkthrone: Transilvanian Hunger
Tästä lähtien onkin sitten melkein joka vuodelle Circle tai kolme mukana :D
1. Suede: Dog Man Star
2. Portishead: Dummy
2. Jeff Buckley: Grace
4. Pulp: His 'n' Hers
5. Sylvian/Fripp: Damage
6. Manic Street Preachers: The Holy Bible
7. The Auteurs: Now I'm a Cowboy
8. Grant Lee Buffalo: Mighty Joe Moon
9. Balanescu Quartet: Luminitza
10. Nick Cave & The Bad Seeds: Let Love In
BUBBLING UNDER
Jon Anderson: Deseo
Yes: Talk
Portishead: Dummy
Nick Cave & The Bad Seeds: Let Love In
Peter: Hammill: Roaring Forties
Marillion: Brave
Fish: Suits
After Crying: Föld Es Eg
No-Man: Flowermouth
Tori Amos: Under The Pink
(Satunnaisessa järjestyksessä)
Deseo
Jon Anderson goes latino. Tykkään. Hyviä pop-biisejä erinomaisilla soundeilla. Pirteä meinki. Vuosi 1994 oli mahtava Andersonin faneille. Toisaalta hän julkaisi loistavan Change We Must levyn ja sitten matkasi Etelä-Amerikkaan tekemään tämän mainion latino-henkisen poplevyn paikallisten muusikoiden kanssa. Merkittävä osa biiseistä on laulettu espanjaksi. Jopa Anderson laulaa osan biiseistä espanjaksi. Parhaat biisit Bridges
Suits
Hyvä pop-levy. Vähän ylipitkä, muutaman biisin olisi voinut helposti jättää pois.
1994 parhaat levyt ovat Mike Oldfieldin The Songs of Distant Earth ja Pink Floydin The Division Bell. Yessin Talk ja Marillionin Brave myös hyviä. Muutama muukin ihan ok.
Playdiem s/t
Lost Tribe Soulfish
Tom Coster The Forbidden Zone
Satoshi Takino Clair Voyant-Clamor
Michael Manring Thonk
Fire Merchants Landlords of Atlantis
Metro s/t
Grafitti Good Groove
Paradox Broken Barricade