Pink Floyd : The Final Cut
JiiPee kirjoitti noin 16 vuotta sitten (14 kommenttia)
Final Cut on tavallaan Watersin esipuhe myöhemmin ilmestyneelle Amused To Death-soololevylle, ja toisaalta selkeää jatkoa The Wallille. Waters ammentaa kaiken energiansa lohduttomuudesta ja pessimistisyydestä, välillä irvaillen suosikkikohteilleen Brittiläiselle imperiumille, Margaret Thatcherille ja toisen maailmansodan "sankareille". Kaiken surkeuden keskellä on suoranainen ihme, että materiaali toimii niinkin hyvin. Jotenkin äijä onnistuu kuitenkin pysymään kyynisyydessään mahtipontisen mielenkiintoisena. The Wall ja Final Cut ovat paikoin suorastaan itsemurhamusiikkia, ja jos ajatellaan Slaavilaista kulttuuriperimäämme, ei ole ollenkaan ihme, että Pink Floyd on aina ollut Suomessa niin suosittu. :) Sanoisin tästä, että suotta aliarvostettu Floyd-levy, mutta toisaalta tämä onkin oikeastaan Watersin sooloalbumi, ja tästähän tiet sitten erosivatkin. Kasin arvoinen minusta.
+/- saldo : 0 | Tweet
Pitkään en erityisemmin välittänyt tästä levystä. Auttaa paljon kun tähän suhtautuu Roger Watersin sooloprojektina. Levyä ei ole tullut kuunneltua usein ja tuskin tuleekaan, on sen verran vaativaa kamaa. Levyni on vuoden 2004 uusintapainos ja tähän on lisätty When The Tigers Broke Free -kappale. Se on tietysti mukava omistaa, mutta miksi se on laitettu raidaksi neljä? Sopikoon sinne vaikka kuinka hyvin, mutta onko tuo nyt laitaa?
Jaa-a, meikäläiselle tuo levy edustaa Pink Floydin hautaamisyritystä, jonka onneksi Gilmour torppasi kahdella seuraavalla studiolätyllä sekä näköjään paljon parjatulla mutta mielestäni ihan kelvollisella livellä, vaikka en livelevyjä edelleenkään pahemmin kuitenkaan jaksa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Watersin paatostelut ja synkistelyt olisi ihan hyvin voinut julkaista herran soololevynä, joo. Oikein mitään Pink Floydiin verrattavaa matksua tuolla lätyllä ei ole. Enkä siitä erityisemmin pidäkään.
Hieno levy ja ah niin äärettömän paljon mielenkiintoisempi tapaus kuin ne Gilmourin soolot jotka hän myi suurelle yleisölle Pink Floydina. No totuudennimissä tämä on toki oikeasti Roger Watersin soololevy siinä missä myöhemmät tuotokset Gilmourin. Not Now John on levyn ainoa häpeäpilkku. Aika nolo rockbiisi joka ei oikein ole kotonaan muuten vähäeleisen pohdiskelevan materiaalin joukossa. Rikkoo ikävästi tunnelman. Arvosana: 8.
When the tigers Broke Free laitettiin tuolle re-issuelle sille paikalle mille sen piti alunperinkin kuulua, eli siis heti One of the Fewn jälkeen. Onhan tällä levyllä hetkensä. Parhaimmillaan(=The Fletcher Memorial home, The Gunners Dream, Not Now John) levy ihan viihdyttääkin. Muu materiaali on musiikillisesti hieman kesympää kamaa. Sanoittaahan Waters toki osaa. 8+
Upea levy. Puristit ei tykkää, mutta haters gonna hate tms.
Hieno levy tämä kyllä on. Ei tosiaan tämäkään mikään hilpeyden perikuva, mutta komiaa musaa.
Eipä ole tullut kuultua yli kymmeneen vuoteen...ehkä vielä joku päivä?
Jos ei syksy ja kaikki muukin valmiiksi ahdistaisi, niin pistäisin soimaan! ;)
Pistin soimaan kuitenkin :)
Ei tämä erityisen synkältä kuulosta kun ei nuihin sanoihin jaksa perehtyä. Onneksi Gilmour soittaa muutaman tunnistettavan soolon, muuten tätä olisi todella vaikea mieltää Floydin levyksi, vaikka aika luonteva jatko The Wallille onkin. Vähän töksähtelevä tämä on kun tarina on nostettu niin etusijalle, että kunnon flow on jäänyt sivuseikaksi.
Joo, huonompi tämä levy sen sijaan oli kun jaksoin muistaakaan. Ehkäpä se dissaus ei ihan aiheetonta olekaan...
Kuulosti tänään ehkä paremmalta kuin koskaan. Hieno on!
Kohtuu hyvä. Maistuu paljolti The Wall II:lta. Gilmour kävi tähän aikaan kovaa sotaa Watersin kanssa ja koko kombo taisi olla aikamoisessa hajaannuksen tilassa. Watersin soolohan se melkein onkin.
Pink Floyd oli The Wallin jälkeen sekaannuksen tilassa. Rick Wright oli potkittu ulos bändistä, Nick Mason lähes soittokyvytön ja David Gilmour kulki voimattomana mukana Roger Watersin johtaessa rikkoutunutta laivaa diktaattorin ottein. The Final Cutin suurin ongelma onkin että se ei oikeastaan edes ole Pink Floydin levy vaan se olisi pitänyt julkaista Roger Watersin oman nimen alla aivan kuten olisi ollut kohtuullista että A Momentary Lapse Of Reason ja Division Bell olisi julkaistu Gilmourin nimellä.
The Final Cut on hyvä albumi joka on vahvempi kokonaisuutena kuin sen yksittäiset kappaleet. Tyylillisesti tämä on jossain määrin jatkoa The Wallille, mutta paljon sisäänkääntyneempää ja osittain vähäeleisempää. Waters suuntaa oikeastaan hieman bobdylanimaisille singersongwriter-vesille tässä, mutta hänen versionsa on äärimmilleen hiottu hifi-versio siinä missä Dylanille riitti kitara, huuliharppu ja hieman taustabändiä. Sanoitukset ovat kitkeriä, poliittisia, mutta myös henkilökohtaisia. Ja erittäin hyviä. Ei tule montaa rock-levyä mieleen jonka lyriikat päihittäisivät The Final Cutin.
Musiikki on toteutettu studiomuusikkoarmeijan kera David Gilmourin päästessä lähinnä soittamaan joitakin sooloja. Vokaalitkin hoitaa Roger Waters itse komeasti 90%. Nick Mason ei välttämättä soita levyllä yhtään mitään. Äänitehosteita käytetään taitavasti ja soundit ovat aivan huippuluokkaa. Dynamiikkaa käytetään paitsi soundillisena kikkailuna niin myös hienosti draamaa rakentamaan. Kuten pitääkin.
Levyn ainoa todellinen harhalyönti on Not Now John joka on aika väkinäinen rokkibiisi eikä sovi levyn muuten niin hienostuneeseen tyyliin. Kohokohta taas on tyrmäävän upea ja koskettava päätösraita Two Suns In The Sunset jossa perheenisä ajaa autolla kohti horisontissa kohoavaa sienipilveä. Mahtava lopetus!
9/10