Van der Graaf Generator : Trisector
Kcrimso kirjoitti noin 16 vuotta sitten (6 kommenttia)
Toinen VdGG levy sitten 2005 tapahtuneen paluun pitkän tauon jälkeen. Nyt bändi on kutistunut varsin kummalliseksi trioksi fonisti David Jacksonin saatua kenkää porukasta. Formaattina on rummut, koskettimet ja kitara. Asia mutkistaa entisestään se että vaikka bändin kaksi muuta jäsentä ovat virtuuoseja niin monet eivät tahtoisi edes kutsua Peter Hammillia kitaristiksi. Ja eihän Hammill kummoinen soittaja ainakaan proge-standardeilla ole, mutta ihan mukavaa meteliä hän saa aikaiseksi. Vaikka Jaxon jättikin suuren aukon niin erityisesti Hugh Banton tekee koskettimissa loistavaa työtä täyttääkseen sen. Ehkä juuri koskettimien kasvaneen roolin ansiosta Trisector kuulostaa hieman progemmalta kuin edellinen levy. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus koska toisaalta levyllä on monta huomattavan yksinkertaista biisiä. Vastapainoksi löytyy kuitenkin muutama kunnon progeralli jotka ovat selkeästi monimutkaisempaa matskua kuin mikään Presentiltä. Kaikenkaikkiaan nämä kaksi viimeisintä levyä ovat aika tasavahvoja tapauksia vaikka Trisector ainakin juuri nyt tuntuu aavistuksen mielenkiintoisemmalta. Hyvää musiikkia veteraaniyhtyeeltä vaikkei 70-luvun kovimmille suorituksille pärjätäkään. Hammill laulaa erittäin hyvin, mutta vähän enemmän purevuutta ja draamaa ääneen olisi kaivannut. Ulkopuolinen tuottaja olisi myös ollut paikallaan. Pieni annos moderniutta soundeihin ei olisi tehnyt pahaa. Nyt levy kuulostaa kauniisti sanottuna livemäiseltä ja rumasti sanottuna demomaiselta. Aivan kuten edeltäjänsä Presentkin. Niin ja levyn kansi on aivan kammottavan näköinen. Ei perkele jotain rajaa. Sisäkansissa olevaa liitutaulu-teemaa kehittämällä olisi syntynyt varmasti paljon mielenkiintoisempi ja tyylikkäämpi kansi. Arvosana: 8
+/- saldo : 0 | Tweet
Hyvä levy taas, ei tarvitse hävetä. En kyllä uskonutkaan sieltä mitään pettymystä olevan tulossa. Tosiaan hieman alkeelliset soundit, mutta rauhallisemmissa biiseissä ne ovatkin ihan ok. Tuntuu yhtenäisemmältä kokonaisuudelta kuin Present.
... Parasta sitten Pawn Hearts (1971).
Okei, ja enemmänkin.
Parasta sitten The Quiet Zone/The Pleasure Domen (1977).
Parasta sitten Still Lifen (1976).
Mulla on ollut tää hyllyssä jo jonkun aikaa, mutta nyt olen vasta paremmin tutustunut. Levy alkaa simppelin oloisella, mutta erittäin tarttuvalla instrumentaalilla Hurlyburly ja koukkua löytyy myös seuraavalta biisiltä Interference Patterns. Loppu materiaali vaatii hieman enemmän sulattelua. Sen verran jännittävää musiikkia, että tulee varmasti soiteltua jatkossakin usein.
Kyllä tämän generaattoriksi tunnistaa melkein silmät kiinni. Tuttua tuuttausta ilman fonia.