Mike Oldfield : Tubular Bells II
Janus kirjoitti noin 15 vuotta sitten (8 kommenttia)
Alkuperäisessä Tubular Bellsissä oli rosoa ja vimmaa. Tässä mukaelmassa meno on aika steriiliä. Kaikki on laimeampaa: avausriffi ei ole yhtä tehokas ja Alan Rickmanista ei ole vastusta maaniselle Vivian Stanshallille. Pahiten kuitenkin pettää se kohta kun putkikellojen pitäisi raikaa ykkösosan finaalissa: säälittävää pimputusta! Olikohan edes aidot putkikellot? Jälkimmäisellä puoliskolla on enemmmän irtiottoa, mutta kaiken kaikkiaan varsin epämiellyttävä ilmiö tämä levy. Juu ei.
+/- saldo : 0 | Tweet
Tuon Alan Rickmanin osuuden allekirjoitan.Tarjolla olisi ollut myös Viv Stanshall jonka osuus myös levytettiin ja julkaistiin cd-sinkkuna ja seiskatuumaisena vinyylinä(löytyvät minulta).Mutta muuten olen täysin päinvastaista mieltä.Levy on yksi Oldfieldin uran parhaita. Sijoitan tämän tuonne Ommadawnin ja Amarokin rinnalle. Mielestäni on turha verrata tätä originaaliin versioon, sillä kyseessä on kuitenkin oma teoksensa joka sisältää myös paljon materiaalia jota ei ollut alkuperäisessä teoksessa. Soittopuoli on luonnollisesti Mikellä handussa paremmin kuin ekalla levyllä ja soundit ovat todella hyvät.Sentinel, Dark Star, Weightless ja Maya Gold ovat puhdasta kauneutta, kuten koko levy. Tubular Bells 2003 levyä voi paremmin verrata alkuperäiseen versioon. Ja itse kyllä pidän tuosta uudemmasta versiosta paljon enemmän. Totta kai vuoden 1973 versio on merkittävämpi siinä mielessä, että ilman sitä ei olisi tullut näitä seuraajiakaan, mutta puhtaasti musiikillisesti sekä TB II , että TB 2003 lyövät alkuperäisen. Kymppi TB kakkoselle.Ai niin ,ne putkikellit!On ne aidot tälläkin levyllä.
Minustakin levy on hieman steriili mikä menee luultavasti pitkälti tuottaja Trevor Hornin piikkiin joka vaati että kaiken on oltava mikrosekuntilleen täydellistä. Siltikin levy on minusta todella hyvä ja täynnä upeita melodioita ja hienoa kitarointia. Ja todellakin tämähän ei ole ole mikään yksi yhteen ykkösosan toisto vaan sisältää erittäin paljon täysin originaalia materiaalia. Pääosin vieläpä hyvää sellaista. Vimmaa ja rosoa vaan kaipaisi edes hieman enemmän. Arvosana: 9
Tämä on mun joulumusiikkia. Sain Tubular Bells 2:sen jouluna 1992 ja siitä asti olen yhdistänyt sen jouluun. Sillä tavalla positiivisesti kuitenkin että tämän pystyy muulloinkin kuuntelemaan. :) Hieno levy.
Joulu lähenee ja TB2 soi taas. Tämä levy on oikea kauniiden melodioiden ja hienojen kitarasoolojen runsauden sarvi. Sounditkin upeat, etenkin kun voluumipotikkaa kääntää oikein kunnolla oikealle. <3
Päivän fakta: Tubular Bells II on kuunteluhistoriani kolmanneksi kuunnelluin albumi.
Tubular Bells II soi. Taitaa olla taas joulu.
Virgin oli painostanut Mike Oldfieldia vuosia ja vuosia tekemään jatko-osan jättimenestyneelle Tubular Bellsille (+16 miljoonaa myytyä levyä), mutta Oldfield ei tähän suostunut. Lopulta Oldfieldin sukset menivät lopullisesti ristiin Virginin kanssa ja hän jätti levy-yhtiön vuonna 1991. Ja kas mitä hän ensimmäisenä albuminaan Warnerille päättikään tehdä. No tietenkin Tubular Bells II:sen. Epäilemättä Oldfield on käyttänyt jatko-osaa täkynä neuvotellessaan uuden levysopimuksensa ehtoja. Luultavasti levy-yhtiön toiveista johtuen Oldfieldin ja hänen vanhan tuottajakumppani Tom Newmanin tueksi pestattiin vielä ?takuuvarma? hitintekijä ja vanha Oldfield-fani Trevor Horn.
Tom Newman jäi prosessissa ymmärtääkseni vähän sivuun Hornin astuessa näyttöämölle, mutta niin tai näin lopputulos oli yllättävänkin onnistunut. Oldfield ei lähtenyt viisaasti toistamaan vain ensimmäisen levyn teemoja uuden teknologian avulla vaan poimi käyttöön vain muutamia avainkohtia (alun pianoteema, instrumenttien esittely, ?piltdown man?) ja sävelsi niiden ympärille viitisekymmentä minuuttia uutta hienoa instrumentaalimusiikkia. Cd-aikakauden levynä Tubular Bells II on indeksoitu kahden levyn puoliskon sijasta 14 osaan, mutta pääosin kappaleet ovat kiinni toisissaan saumattomasti ja A- ja B-puolen konseptia kunnioitetaan yhä. Tubular Bells II on täynnä todella kauniita ja mieleenpainuvia melodioita ja upeaa kitarointia niin sähkö - kuin akustisilla kitaroilla.
Tuotantojälki on loppuun asti hiottua kuten Trevor Hornilta voi odottaa. Tässä piilee levyn ainoa varsinainen heikkous. Niin hyvältä kuin soundit pääosin kuulostavatkin on meininki täydellisyydestä johtuen huomattavasti steriilimpää kuin alkuperäisellä Tubular Bellsillä ja osa inhimillisyydestä on menetetty. Sliipattu ja melko kevyet tunnelmat tuovat paikoitellen myös mieleen liikaa new age -fiiliksiä (Enya ja vastaava scheisse oli suosittua tähän aikaan). Näistä pienistä säröistä (tai epäsäröistä oikeastaan) huolimatta Tubular Bells II on todella upeaa kuunneltavaa ja jollain jännällä tavalla myös kaikessa smoothiudessaan kiinnostava aivan uusi aluevaltaus Oldfieldilta tässä vaiheessa. Tätä levyä kuunnellessa tulee aina hyvälle tuulelle!
10/10
Tubular Bells II on minun joululevyni. Huikea ensimmäisen levyn reinventio.