Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Hatfield And The North, live 18.3.2005, Meanfiddler, Lontoo

horsemajeure kirjoitti noin 17 vuotta sitten (0 kommenttia)
Vanhalle Canterbury-musiikin ystävälle vuosi 2005 on alkanut mukavasti. Heti tammikuussa julkaistiin Hatfield And The Northin livekokoelma 'Hatwise Choice', joka koostuu pääasiassa yhtyeen 70-luvun BBC-tallenteista. Liekö sitten kirjailija Jonathan Coen bestseller-romaani 'Konnien Klubi' ('The Rotter's Club') ja sen pohjalta toteutettu TV-sarja (BBC 2005) vaikuttanut Hatfieldin musiikin uuteen suosioon siinä määrin, että moinen levy päätettiin julkaista. Ja intoutuivatpa bändin jäsenet asiasta siinä määrin, että reunion-livekeikkakin järjestyi. Eipä siinä fanin auttanut muu kuin ottaa vapaapäivä, tyhjentää säästöpossu ja lentää Lontooseen. Päivä oli perjantai, 18. maaliskuuta 2005.

Tällä kertaa keikkapaikkana oli Astorian pienempi versio, Mean Fiddler -rokkiklubi, ehkä n. 400 hengen tila. Keikka ei tietääkseni ollut ennakolta loppuunmyyty, mutta hyvin tila kuitenkin täyttyi ja tunnelma oli sopivan intiimi illan nostalgiselle ja erikoislaatuiselle klubiprogejazzille. Ohjelmassa oli Hatfieldin lisäksi bändin jäsenten nykyisistä kokoonpanoista Richard Sinclair Band ja Phil Millerin In Cahoots. Neljän hengen suomalaislähetystömme parkkeerasi lavan eteen tarkkailemaan virittelypuuhia ja virittäytymään itsekin tunnelmaan englantilaisen tölkkioluen kera. Vieressä sattui hengailemaan vastaavanlaisen fanireissun tehnyt ruotsalaiskaveri. On niitä näemmä hulluja muuallakin.

Kun jännitys oli kohonnut sopivasti ja savukone puhaltanut asiaankuuluvan höyryn lavalle, oli illan ensimmäinen kokoonpano valmis aloittamaan. Kitaralla itseään säestävän Richard Sinclairin ja huilisti Theo Travisin duo esitti pienimuotoisina akustisina versioina mm. pari vanhaa Caravan-biisiä ('Disassociation' ja 'In The Land of Grey and Pink') sekä Travisin tuoreelta cd:ltä Sinclairin kanssa yhdessä sävelletty, Jonathan Coen sanoittama 'This Frozen Time'. Duo-esitysten jälkeen mukaan liittyivät kitaristi Phil Miller, rumpali Mark Fletcher ja kosketinsoittaja Alex Maguire. Tällä kokoonpanolla kuultiin mm. Sinclairin soololevyjen mainiot kappaleet 'What's Rattlin' ja 'What In The World'. Richardin puhtoisen tarkka lauluääni oli tallella ja vaikka häneltä kitaransoittokin sujui mukavasti, pääsivät hänen parhaat ja persoonallisimmat kykynsä mielestäni esille vasta kun hän tarttui bassoonsa. Muu bändi pysyi vielä tässä vaiheessa taustakokoonpanona, joskin vahvana sellaisena.

Richardin leppoisaa asennoitumista esiintymistilanteeseen korostivat hauskasti pienet tekniset ongelmat, joista muodostuikin omia pieniä vitsailtuja ja lauleskeltuja ohjelmanumeroita tyyliin: 'trallalaa... basson piuhat on ihan sekaisin...'. Juuri tuollainen rento ja epämuodollinen tunnelma yhdistettynä musisoinnin vahvaan rutiiniin sekä tuttuihin suosikkibiiseihin saivat jo tässä vaiheessa ryhmämme nauttimaan illasta täysin siemauksin ja puhkeamaan innokkaisiin suosionosoituksiin.

Pikku järjestelytauon jälkeen oli vuorossa minun kohdallani hiukan vähemmälle kuuntelulle jäänyt Phil Millerin In Cahoots. En siis juurikaan osannut odottaa bändiltä ihmeitä, mutta ryhmä heittikin melkoisen setin ehkä illan tiukinta tavaraa; kovalla asenteella rennonjämäkkää progefuusiojazzia. Puhaltajat Simon Finch (trumpetti) ja Theo Travis (saksofoni) toivat biiseihin tiukkaa ryhtiä, rumpali Mark Fletcher pääsi osoittamaan taitonsa, energiansa ja tyylitajunsa ja basisti Fred Bakerkin osoittautui virtuoosiksi sekä sooloilijana että perussoittajana. Soolotilasta suurimman osan valtasivat kuitenkin Phil Miller itse sekä kosketinsoittaja Peter Lemer. Instrumentaalikappaleiden nimet eivät tarttuneet mieleeni, mutta seasta erottui muutama tuttu teema bändin parilta ekalta levyltä, jotka ovat ainoat In Cahootsit minun levyhyllyssäni. Liki kuusikymppisten ukkojen soittoasenne oli suorastaan häkellyttävä; eläytymistä, musiikkiin täysillä heittäytymistä, soittamisen iloa, taitoa ja rutiinia sekä komeita biisejä. Fuusiojazzin juhlaa. Täytyykin tutustua vielä tämän bändin tuotantoon tarkemmin.

Jo ennen pääesiintyjää tunnelma oli katossa ja rahoille saatu melkoisesti vastinetta. Taas seurasi pieni tauko, mutta pian alkoivat pimeydestä kajahdella tutut sävelet. Hatfield And The Northin väristyksiä aiheuttavat progeklassikot vetivät yleisön suut riemukkaaseen virneeseen heti alkutahdeista alkaen. Biisilistaan kuului mukavassa tasapainossa sekä 'The Yes No Interluden' kaltaisia kummallisia instrumentaaleja että Sinclairin mainiosti laulamia biisejä kuten 'Halfway Between Heaven And Earth' ja 'Share It'. Bändi soitti tiukasti ja varsin mallikkaasti, mutta treenauksen vähäisyys näkyi joissakin kohdissa pikku epätarkkuuksina. Tosin bändin rento ja hyväntuulinen asenne sekä materiaalin klassikkolaatu korvasi pienen harjoittelun puutteen. Rumpali Pip Pyle näyttäisi olevan tämän ryhmän johtohahmo ainakin livetilanteessa. Mutkikkaiden biisien erikoislaatuisten rytmien lisäksi hän johti elekielellään bändiä ratkaisevissa biisien osien vaihdoksissa sekä toimi puhemiehenä kappaleiden välillä.

Hatfield And The Northin suurimmaksi puutteeksi osoittautui juuri se, mitä etukäteen pelkäsinkin, eli Dave Stewartin ja hänen rankkojen urkusaundiensa puuttuminen. Alex Maguire hänen sijaisenaan ei oikein vakuuttanut ja saunditkin lipsuivat hetkittäin kliinisen digitaalisuuden puolelle. Vaikka hänen edukseen voidaan toki lukea, että hän oli sentään hiukan eloisampi esiintyjä kuin 1990 vuoden reunion-DVD:llä esiintyvä Sophia Domanchich. Theo Travis lisäsi kuitenkin soppaan mukavasti asiaankuuluvaa raikkautta huilullaan muutamissa biiseissä ja In Cahootsin basisti Fred Baker kävi auttamassa Milleriä 'Calyxin' kakkoskitarassa. Muutenkin keikka oli em. tallenteeseen verrattuna mielestäni selvästi rennompi ja vapautuneempi. Ja ympäri maailmaa paikalle saapunut yleisö nautti kuulemastaan ja näkemästään, mikä sekin oli ilahduttavaa huomata.

Kaiken päätteeksi vielä kaikki illan kokoonpanot kokoontuivat yhdessä vetämään encorena Hatfieldin biisin "Oh, Len's Nature" ('Ethanol Nurse'). Toisella rumpalilla, puhaltajilla ja Fred Bakerilla terästetty porukka rymisteli raskaasti, mutta kieli poskessa. Sen jälkeen Mean Fiddler -klubilla vedettiin töpselit seinästä ja keikka loppui kuin seinään. Joidenkin lähteiden mukaan bändillä olisi ilmeisesti vielä ollut varaa rutistaa yksi jos toinenkin encorebiisi. Mutta siitäkin huolimatta, yleisö varmaan sai suht ravitsevan Canterbury-annoksen. Lavalla pyöri koko illan ajan myös pari videokuvaajaa, joten ties vaikka vielä jonain päivänä tämäkin keikka saataisiin kauppojen hyllylle fanien kukkaroa keventämään.


muutamia asiaankuuluvia linkkejä:

http://www.hatfieldandthenorth.co.uk http://www.richardsinclair.net http://www.philmiller-incahoots.co.uk http://www.theotravis.com http://www.davebarb.com http://calyx.club.fr/index.html
http://www.burningshed.com
http://www.bbc.co.uk/drama/therottersclub/



+/- saldo : 0 |