Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Mielenterveys: paniikkihäiriö ja masennus

Hezzu kirjoitti noin 14 vuotta sitten (11 kommenttia)
Tilastoista riippuen n. 2-4 % suomalaisista kärsii paniikkihäiriöstä, joskin yksittäisiä paniikkikohtauksia kokeneita on hieman enemmän. Paniikkihäiriöön sairastutaan tavallisesti nuoruudessa tai varhaisessa aikuisiässä, mutta tilanteet ovat toki hyvin yksilöllisiä. Naisilla paniikkihäiriö on kaksi kertaa yleisempää kuin miehillä. Paniikkihäiriöön liittyy yleensä myös masennusta tai muuta ahdistuneisuutta. Paniikkihäiriötä hoidetaan pitkälti samoilla lääkkeillä kuin depressiotakin, mutta myös terapialla on suuri merkitys sairauden hoidossa. Tänään (10.10.) vietettävän maailman mielenterveyspäivän kunniaksi Palasokerin virallinen mielenterveyspotilas yrittää hieman valottaa mistä paniikkihäiriössä ja masennuksessa oikein on kysymys.

Ensimmäisen paniikkikohtaukseni koin 6. heinäkuuta 2004. Päivä on tarkasti muistissa siksi, että soitin itselleni ambulanssin ja siellä sitten otettiin minulta sydänkäyrää ja tuo tulosteliuska on edelleen tallessa. Tuo ensimmäinen kohtaus tuli hyvin salakavalasti ja oli erittäin pelottava ja lamaannuttava. Olin varma että kuolema tulee. Ruumiillisia oireita oli useita: vapina ja tärinä, sydämen tykytys, heikotus, huimaus, hikoilu, palelu, käsien ja sormien pistely. Lisäksi olo tuntui hyvin epätodelliselta ja tuntui että sekoan täysin ja menetän hallinnan. Pahinta oli kuitenkin tuo kuoleman pelko.

Varmana siitä että kuolen, soitin eräälle kaverilleni, että edes joku tietäisi mitä täällä tapahtuu. Puhelimeen pääsy rauhoitti hieman, mutta olo oli edelleen kamala ja tärisin ja vapisin ihan hulluna. Sovimme, että soitan itselleni ambulanssin, mutta sitä ennen oli pakko päästä vessaan, kusetti nimittäin älyttömästi. Sovimme myös, että soitan vessareissun jälkeen kaverilleni vielä uudestaan ja jos ei minusta viiden minuutin sisällä kuuluisi mitään hän soittaisi ambulanssin. Soitin kaverilleni uudestaan ja hän oli sillä välillä soittanut hätänumeroon ja kysynyt neuvoa. Soitin sitten itsekin hätänumeroon ja selitin tilanteen. He aikoivat lähettää ambulanssin mitä pikimmin. Auto tulikin kohta ja menin pihalle heitä vastaan. Yritin sitten selittää mitä oli tapahtunut, mutta juttuni kuulosti takuulla melko sekavalta. He sitten ottivat minut autoon makaamaan ja ottivat sydänkäyriä ja joitain muita kokeita. Rauhoituin siinä sitten siinä määrin, että en lähtenyt heidän kyydillään sairaalaan, vaikka moista kovasti ehdottivat. Kömmin takaisin kämpilleni ja soitin vielä kaverille ja yritin sitten mennä nukkumaan. Eihän siinä unta meinannut tulla kun pelotti niin vietävästi, että mikä minuun oli iskenyt. Koko yö meni enemmän tai vähemmän sekavassa tilassa, välillä palelsi, välillä hiosti ja vähän väliä piti käydä kusella. Aamuyöstä sitten viimein sain hetkeksi unen päästä kiinni ja nukuin ehkä tunnin tai pari.

Aamulla oli sitten olo jo selkeämpi ja rupesin miettimään, että mikähän minuun oli iskenyt? Ihan kuin olisin ollut jollain pahalla huumetripillä (en käytä huumeita huom.), eikös ne voi aiheuttaa tuommoista pakokauhua? Olisiko se voinut olla esim. jonkinlainen myrkytys? Ruokamyrkytys? Mitähän normaalista poikkeavaa olin syönyt? Pakokauhu? Hmm... Paniikki? Paniikkikohtaus?? Menin nettiin ja googletus tuotti tulosta. Paniikkikohtauksesta lukemani määritykset tuntuivat erittäin tutuilta, juuri tuollaiselta se oli tuntunut!

Päivän mittaan olo helpotti ja kävin lenkilläkin. Iltapäivällä menin sitten ruokakauppaan ostoksille ja siinä maitopurkkia kurkottaessani tunsin sellaisen ikävän väristyksen päästä varpaisiin. Ei helvata, tuleeko se kohtaus taas!? Otin maitopurkin ja riensin nopeasti kassalle ja kaupasta ulos. Jalat tuntuivat heikoilta. Heitin ostokset kotiin ja lähdin samantien terveyskeskukseen päivystykseen. Pelotti että jos edellisillan tapahtumat toistuisivat tänäkin iltana. Kerroin lääkärille mahdollisimman tarkasti mitä oli tapahtunut ja kerroin myös epäileväni, että kyseessä oli paniikkikohtaus. Samaa mieltä oli lääkärikin. Totesi myöskin, että paniikkihäiriöstä on kyse vasta kun kohtauksia tulee useita tietyn ajanjakson aikana. Tärkeintä mitä kannattaisi muistaa oli kuitenkin se, ettei paniikkikohtaukseen kuole. Lääkäri kirjoitti minulle lääkereseptin ja hain sitten apteekista 2 mg:n vahvuisia Diapameja kohtausten varalle. Sain myös ajan verikokeisiin, joilla suljettaisiin muut mahdolliset ruumiilliset vaivat pois.

Usein sanotaan, että diagnoosi siitä mikä on vaivana helpottaa oloa. Tavallaan se vähän helpottikin, mutta täytyihän minussa olla jotain vikaa kun tuollaisia kohtauksia tulee? Eihän tämä voi olla normaalia? Pelko kohtauksesta johti tietenkin ennen pitkää uusiin kohtauksiin. Loppusyksystä olin jo siinä määrin masentunut ja ahdistunut, että hakeuduin uudestaan lääkäriin. Eihän noita Diapamejakaan voinut kovin pitkään popsia (ohjeessakin sanotaan, että pitkäaikainen käyttö johtaa riippuvuuteen). Marraskuun lopulla sain sitten lääkkeeksi Seroxat -nimisen masennuslääkityksen. Ensimmäisen satsin sain ilmaiseksi lääkäriltä, mutta apteekissa lääke sitten vaihdettiin vastaavaan mutta halvempaan, eli Paroxetin Ratiopharmiin (molemmissa vaikuttavana aineena on siis paroksetiini).

Muutama ensimmäinen päivä meni sivuoireita kytätessä ja niitähän tuntui riittävän päänsärystä laajenneisiin pupilleihin ja vapinaan ja ties mihin. Viikon päästä tuli todella paha vapina- ja tärinäkohtaus ja ensimmäisenä oletin tietenkin kyseessä olevan lääkkeen aiheuttaman oireen. Myöhemmin tajusin tietenkin, että kyseessä oli vain "normaali" paniikkikohtaus. Lääkärissäkin kävin kohtauksen takia, mutta lääkäri neuvoi vain jatkamaan lääkitystä sillä oli ihan normaalia, että olo huononisi lääkityksen myötä aluksi hieman, helpotusta olisi luvassa 2-4 viikon päästä, jolloin sivuoireetkin olisivat jo hellittäneet huomattavasti.

Joulukuu meni sitten enemmän tai vähemmän ahdistuneessa olotilassa. Jossain vaiheessa sain kerättyä rohkeutta siinä määrin, että soitin mielenterveystoimistoon. Lääkäri ja kaverit olivat toki jo aiemminkin suosittaneet terapiaan menoa, mutta se tuntui jotenkin äärimmäisen vaikealta ajatukselta. Puhelimme sitten pitkään puhelimessa ja selvitin tilannetta. Lopulta minä kuitenkin sitten sanoin, että en minä nyt kuitenkaan taida tulla siellä käymään. Päivemmällä ahdistus vaan kasvoi ja soitin sinne uudestaan ja sanoin olevani valmis keskusteluun. Ottivat yhteystiedot ylös ja lupasivat ilmoittaa muutaman päivän päästä milloin pääsisin tapaamiseen. Soitto sitten tulikin ja sain ensimmäisen terapia-ajan tammikuulle. Siinä välissä olivat tietenkin joulun pyhät, jotka olivatkin todella vaikeat. Yksin olo ahdisti ja ei oikein ollut paikkaa mihin mennä, paniikkikohtaushan siinä tietenkin iski.

Vuoden vaihteen jälkeen olo oli hieman parempi, lääkitys alkoi ilmeisesti viimein vaikuttamaan jossain määrin? Sitten pääsin sinne terapiaan, mutta eipä siitäkään aluksi mitään mainittavaa hyötyä tuntunut olevan. Sitten jossain vaiheessa tapahtui yllättävä käänne: Yhtenä iltana olin äärimmäisen tuskastunut ja ahdistunut ja vain itkin ja itkin ja itkin. Seuraavana aamuna olo oli yllättävänkin selkeä ja mieli kirkkaana. Pystyin ensimmäisen kerran koko aikana ajattelemaan tilannetta ihan järkevästi. Okei, minulla on nyt tämmöinen sairaus, mistähän se johtuu ja millä keinoin se voidaan nujertaa?

Tämän käänteen jälkeen rupesin kahmimaan tietoa lehdistä ja netistä ja mistä milloinkin. Etsin vertaistukea niin netistä kuin kaveripiiristäkin. Terapiaistunnotkin alkoivat muuttua erittäin hyödyllisiksi. Aloin "löytämään itseni", millainen olen persoonallisuudeltani, arvokäsityksiltäni yms. ja mitkä asiat ovat muokanneet minusta sellaisen kuin olen. Alkoi löytyä niitä solmukohtia ja patoutuneita traumoja, joita en ollut kyennyt tai uskaltanut työstää läpi. Näitä en kaikkia tässä tietenkään kehtaa kertoa, mutta lapsuudesta ja nuoruudesta löytyi kaikenlaista. Eräs käänteentekevä asia oli tietenkin isäni kuolema ollessani rippikouluikäinen. Oli myös kaikenlaisia ristiriitoja ympäristöni ja omien arvokäsityseni välillä. Sairastumista edisti tietenkin myös ajankohtaiseksi tullut kolmenkympinkriisi. Olin havahtunut huomaamaan, ettei elämä ole oikein edistynyt ja en ole saanut aikaiseksi mitään, enkä myöskään vieläkään oikein tiennyt mitä elämältäni haluaisin. Työrintamallakin oli erittäin epävarmat oltavat ja välit työnantajaan kiristyivät entisestään kun tuntui, etten saanut osakseni minkäänlaista arvostusta enkä päässyt toteuttamaan itseäni ja hyödyntämään vahvuuksiani millään tavalla. Työnteko oli muuttunut äärimmäisen stressaavaksi, vaikka olinkin vain osa-aikatöissä.

Lääkityksen päiväannosta oli jossain välissä hieman nostettu ja siitäkin tuntui olevan apua, mutta lisäannos pahensi paroksetiinista saamaani ihottumaa. Piti siis vierottautua lääkkeestä ja pari viikkoa olin ihan ilman mitään. Vierotusoireet olivat hieman epämukavia, ikäänkuin oisin vapissut sisäisesti ja olo oli "sairas", ihan kuin flunssassa, paitsi ettei nuhaa ollut. Parin viikon päästä sain sitten uuden lääkityksen, eli Sepram-nimistä lääkettä, jota napsin 20 mg päivässä (kunnes annos nostettiin myöhemmin 30 mg:aan).

Kevään myötä olotila alkoi helpottamaan ja keksein itselleni kaikkea pientä tekemistä, kävin esim. kirjastossa lukemassa päivän lehden useampana päivänä viikossa. Välillä tuli tietenkin hieman takapakkia, pahin notkahdus oli pääsiäisenä, jolloin sain siinä määrin kovan paniikkikohtauksen, että kutsuin itselleni taas ambulanssin ja ajeltiin terveyskeskukseen. Kohtaus tietenkin sitten alensi mielialaa siinä määrin, että siinä meni suurin piirtein viikon päivät ennen kuin pääsin taas kunnolla jaloilleni. Huhtikuun puolivälissä sain erään sanaharkan jälkeen potkut töistä. Tämä oli tietenkin kova isku, mutta parin päivän päästä se jo tuntui vapauttavalta, eipä tarttisi enään stressata sen takia! Sen jälkeen tervehtyminen alkoikin edistymään selvästi nopeampaan tahtiin.

Lainasin kirjastosta muutamia hyödyllisiä kirjoja, joilla oli selvästi tervehdyttävä vaikutus:

* Christophe André & Muzo: Pienet pelot ja suuret fobiat (2004)

* Dalailama & Howard C. Cutler: Onnellisuuden taito - Elämän opaskirja (1998/2000).
("Uskon, että meidän elämämme varsinainen tarkoitus on onnen etsintä." - Dalailama)

* Hänen korkeutensa Dalai Lama: Sydämeni neuvoja - opas nykyihmiselle (2001/2004)

Nämä kirjat selvensivät tilannettani ja auttoivat huomaamaan, mikä elämässäni on tärkeintä ja miten siihen pyritään. Varsinkin noita Dalailaman kirjoja voi suositella luettavaksi kelle tahansa.

Kirjallisuuden ja terapian lisäksi suuri apu on tietenkin ollut myös ystävillä. Onnekseni ympäriltäni on löytynyt muutamia kavereita, joille olen pystynyt avoimesti kertomaan mieltäni painavista asioista. Hyvät ystävät ovat parasta terapiaa mitä olemassa on, edes terapeutille en ole ollut niin avoin kuin heille. Kiitos kaikille!

Oleellinen osa tervehtymistä on tietenkin sillä, että hyväksyy sairautensa ja oppii elämään sen kanssa. Itselläni oli aluksi kovaakin vastustusta ja lääkkeitten syöntikään ei tuntunut oikein hyvältä. Lopulta sitten lopetin vastaan taistelun ja luovutin, pääsin sinuiksi sairauteni kansa ja opin hyväksymään itseni vikoineni päivineen. Tai siihen ainakin pyrin, eihän sitä tietenkään itsestäänkään ihan kaikkea tarvitse hyväksyä.

Kesä meni toipuessa ja pikkuhiljaa elämä on alkanut taas hymyilemään. Välillä saattaa olla muutaman päivän jaksoja, jolloin epäusko meinaa hiipiä eetteriin, mutta sitten sitä taas yllättäen löytää sisua ja voimia taistella taas eteenpäin. Olen pyrkinyt välttämään turhaa stressiä ja kiirettä ja olen antanut asioitten kehittyä omalla painollaan. Pikkuhiljaa itseluottamuskin on palautunut ja olen kesän aikana taas uskaltautunut kirjoittelemaan raportteja tänne Palasokeriinkin. Kuukausi sitten pääsin aloittamaan tuollaisen työttömille tarkoitetun työelämään ja koulutukseen ohjaavan kurssin ja sekin on auttanut paljon eteenpäin. Muutama viikko sitten aloitin myöskin joogakurssin, jolla on tarkoitus edistää niin henkistä kuin ruumiillistakin hyvinvointia.

Eli tämän hetkinen tilanne on se, että käyn edelleen terapiassa (joskin nykyisin hieman harvemmin, alkuun kävin parin viikon välein, nyt kerran kuukaudessa) ja lääkkeenä on Sepram 30 mg / päivä. Viimeksi lääkärillä käydessäni sovimme, että pidämme lääkityksen tällä tasolla ainakin vuoden loppuun asti. Sitten katsotaan, että joko sitä tohtisi ruveta vähentämään. Lääkityksen sivuoireet eivät Sepramin kassa olleet alussakaan mitenkään pahoja ja pitemmän päälle merkittävin haitta on ollut ehkä väsymys, päiväunia joutuu joskus ottamaan useitakin kertoja päivässä. Joskus on myös autuaallisen hidas ja tyhmä olo, kun tuntuu ettei aivosoluja saa potkittua liikkeelle sitten millään. Mutta kyllähän nämä ovat melko pieniä vaivoja. Diapameja tarvitsee syödä todella harvoin ja viimeisimmästä paniikkikohtauksesta on tosiaan aikaa jo puoli vuotta. Varsin harvoin sairaus enään muistuttaa olemassa olostaan, mutta kyllähän se tuolla pinnan alla vielä hieman kytee. Mutta ei oteta siitä stressiä, katsotaan mitä elämä tuo tullessaan, ei pidetä kiirettä.


Paniikkihäiriöstä ja masennuksesta löytyy netistä tietoa varsin hyvin. Olen koonnut tähän loppuun muutamia linkkejä, joista on ollut apua. Osa linkeistä sisältää ihan asiatietoa paniikkihäiriöstä tai masennuksesta ja siihen liittyvästä lääkityksestä, osa on muuten vain mielenterveyteen liittyviä sivustoja ja osa on vertaistukipalstoja:

http://www.mielenterveysseura.fi
http://www.apua.info
http://www.tohtori.fi
http://www.tukiasema.net
http://www.tukirengas.net
http://www.netti.fi/integrum/paniikki.html
http://www.introspekt.fi/artikkelit/paniikki.html
http://www.introspekt.fi/artikkelit/paniikki2.html
http://www.samianttila.net
http://www.eu.gw.com/anxiety/


Ircnetistä löytyy myöskin #paniikkihäiriö -kanava.


Tässä nyt tuli melko paljon tekstiä, mutta paljon jäi silti sanomatta. Kysykää rohkeasti jos on jotain mielessä. Kerron jos tiedän tai yritän auttaa eteenpäin.


+/- saldo : 0 |

    Jammo kirjoitti noin 14 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Reipas ja rohkea veto, Hezzu! Avoimuus varmasti auttaa sekä sinua että muita samassa tilanteessa olevia. Ystävien kanssa keskusteleminen on tunnetusti mielialaa nostava asia.

    Yksi kysymys: miten suuri on kalaruuan osuus ollut ruokatottumuksissasi?

    Olet varmaan jo monesti lukenut nykyisistä suosituksista että vähintään kolme kala-ateriaa pitäisi nauttia viikottain.

    Tämä suositus pohjautuu epidemiologisiin havaintoihin siitä että kalaöljyllä on suotuisa vaikutus niin veren rasvoihin kuin neurologisiin vaivoihinkin.

    Kalaruualla ei ainakaan ole haittavaikutuksia kuten kaikilla synteettisillä lääkeaineilla.

    Lämmintä syksyn jatkoa!





    harmaa kirjoitti noin 14 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Hyvin kirjoitettu juttu Hessu... Harmi että tuo #paniikkihäiriö on niin hiljanen kanava. Kaikki vaan idlaa. Vai lievätkö liian paniikissa kirjottaakseen? :O

    lohikäärmetär kirjoitti noin 14 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Harmi että tuo #paniikkihäiriö on niin hiljanen kanava

    Tuonne mun täytyy mennä tutusuun, en kyllä harrasta irkki.



    Niin Hezzun teksti oli hyvä suorastaan loistava. Ite seairastan paniikkihäiriötä ja masenusta johon on lääkitys. Mun elämässä on tapahtunut aiken laista jotka on laukussut sairauden, eli lapsuuteni kun oli alkoholisti vanhemat, äitini itsemurha, miehen kuolema vakavan sairauden murtamana ja isäni kuolema joka sai laukaistua paniikkihäiriön.



    Fyysiset oireet:

    -sydämen tykytys

    -hätäinen haukova hengitys

    -Tajunan laskeminen olin kuin tsopie

    -tärähtely

    -vapina

    -oksentelu

    -kasaan vetätyminen

    -kävely oli vaikeaa



    Lääkityksellä ja terapialla sain oireet halintaan ja opin elämään sairauden kanssa,puolenvuoden lääkityksen jälkeen oireet oli pois ja lopetin lääkityksen.

    Meni muutava vuosi hyvin ja oireilin vain vähän, kunnes viime marraskuussa ekat oireet alkoi ilmetä ja oloni huononi ja alkoi masennus,uupumus, tilanne vain paheni ja helmikuussa päivystykseen, ja aika lääkäriin ja aloitin uuden lääkityksen josta olikin hetken apua kunnes oiret palasi joten annosta nostetiin 1->1½ tab. Oireet pysyi kurissa mutta ärsin unetomuudesta eli en pystynyt nukahtaan ja nukuin todella huonosti joka räsähykseen ym heräsun, vaivaan sain nukahtamis lääkeen mutta ei auttanut (toki kun lääkeen otin) joten vaihetiin untatuvaan lääkeeseen joka alkoin reilun viikon päästä auttaan. Panikki oireet oli pois mutta masenuin pahasti ja tuntui etten enään jaksa eikä minulla ole enään väliä ym. Aloitin koulutuksen ja muutenkin ystävät ja rakas perheeni (mieheni ja lapset) autto nyt olo on hyvä ja oireet pois aika lailla, mutta tässä vaiheessa en uskalla jättää lääkeitä pois.



    Paniikkihäiriössä on tärkeää: (minulle josta on ollut apua)

    Hyväksyä sairaus

    hakea/vastaan ottaa apua

    terapia

    lääkitys

    ystävät

    arki rutiinit ja vapaa aika

    Ulkoilu

    masenuksen itsehoito ryhmä

    terapia

    uutta sisältöä tuova koulutus/työ

    Hezzu kirjoitti noin 14 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Kalaa en syö juuri koskaan, vaikka tiedän toki että se on terveellistä.

    EsaJii kirjoitti noin 14 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Paniikki-anxiety tyyppiset tunteet ovat kai aika tavallisia monella jossain vaiheessa. Laitan loput viestistäni Hezzulle vain.

    MZ kirjoitti noin 14 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Todella hyvä Hessun kirjoitus. Todella "mukava" taas muistaa, että oireet ovat muillakin yhtä rankkoja.

    Hessu tuntui saaneen kohtuullisen asiallista kohtelua sekä ambulanssin tilatessaan, että terveyskeskuksessa. Minä olen pariin otteeseen soittanut ambulanssin pääkaupunkiseudulla, ja molemmilla kerroilla on tullut lähinnä halventavaa kohtelua tyyliin "soita taksi viemään sairaalaan", vaikka olen maininnut sydänviasta ja olen ollut pahasti takykardinen.

    Myöskin kiinteän hoitosuhteen saaminen on ollut todella vaikeaa, jatkuvasti on vaihtunut sekä lääkäri että psykologi. Joten, kannattaa yrittää jaksaa pitää puoliaan, jotta saa asianmukaista hoitoa, vaikka se hieman epätoivoiselta saattaa ajoittain tuntuakin.

    Lopuksi huomioni viime ajoilta: olin pitkään lähes oireeton sekä masennuksen että paniikkihäiriön suhteen, mutta saatuani sydämeni parempaan kuntoon ja aiempaa huomattavasti paremman asunnon, olen jälleen saanut aika pahoja paniikkikohtauksia. Paniikin, ahdistuksen tai vastaavan voi siis laukaista myös muutos parempaan suuntaan.

    Vellamo kirjoitti noin 14 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Hyvä kirjoitus varsin vaikeasta aiheesta. Itse olen sairastanut ahdistushäiriötä viimeiset kuusi vuotta, mutta kesti vuosikaudet ennen kuin uskalsin jutella ongelmistani harvoille ystävilleni. Vasta nykyään voin todella keskustella muidenkin kuin terapeuttini kanssa. Täyteen avoimuuteen en kuitenkaan ole koskaan pystynyt missään tilanteessa. Voin helposti jättää asioita kertomatta terapeutillenikin. Voit siis olla todella onnellinen siitä, että olet voinut jakamaan tilanteesi toisten kanssa. Itse en siihen ole aiemmin pystynyt, vaikka se varmasti olisi auttanut.


    Menneisiin vuosiin on mahtunut kaksi pahaa syömishäiriöjaksoa ja paljon erilaisia sosiaalisia ongelmia, jotka tietysti vain lisäävät ahdistuksen tunnetta. Taustalla on lapsuus alkoholistiperheessä, nuoruus tunneongelmaisessa uusioperheessä ja isän kuolema, joka laukaisi ensimmäiset pahat oireet reilut kuusi vuotta sitten. Olin silloin 15-vuotias, ja terapia jatkuu edelleen. Oireet vain muuttavat muotoaan: kun yhden asian tai solmun saa selvitettyä, löytyy alta uusia, jotka tekevät taas uusia oireita. Tunnen olevani loputtomassa ahdistuskierteessä ja joinakin hetkinä menetän toivoni kokonaan. Jotenkin sieltä vain aina noustaan, ehkä elämänhalu ja kuolemanpelko pitävät jotenkin kiinni elämässä. Nyt uutena oireena ovat jonkinasteiset paniikkikohtaukset, joista viimeisessä hengenahdistus oli melko pelottavaa. Se tunne, kun kontrolli omasta itsestä katoaa kokonaan on kauhea, sitä ei voi olla pelkäämättä.
    Olen helpottanut omaa oloani paljon taiteella: musiikilla, kuvilla ja kirjoittamisella. Tällä hetkellä suurin apu on valokuvaamisesta ja piirtämisestä. Kuviin voi purkaa omia tunteita ja tunnelmia ja toisaalta myös sitä, millainen haluaisi olla ja millaisessa maailmassa haluaisi elää, jos kaikki siis menisi niin kuin itse toivoo.


    Lisää ajatuksia osoitteessa vedenalla.blogspot.com.

    Anonyymi kirjoitti noin 14 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Onko masennus sairaus vai kenties jotain muuta? Voiko kyseessä olla elintärkeiden ravintoaineiden pitkäaikaisen puutostilan seuraus?

    Esimerkiksi anoreksian hoidossa on vastikään saavutettu hyvä tulos yksinkertaisella farmaseuttisen kalaöljyn käytöllä.

    Ayton Agnes K; Azaz Amer; Horrobin David F : "A pilot open case series of ethyl-EPA supplementation in the treatment of anorexia nervosa." Prostaglandins, leukotrienes, and essential fatty acids (2004), 71(4), 205-9.

    Duodecim-lehti kirjoitti myös juuri asiasta:

    "Omega-3-rasvahapot – uusi lisähoito masennukseen?"

    Antti Tanskanen ja Jari Tiihonen

    (Pääkirjoitus)

    2004;120(17):2033-5

    Jo vuonna 2000 on aihetta käsitelty Suomen Lääkärilehdessä:

    "Monityydyttymättömät rasvahapot psykiatriassa"

    ANTTI TANSKANEN, ESSI SARKKINEN, MATTI O. HUTTUNEN SLL 32/2000,

    s. 3109 - 3111

    Monien mielenterveysongelmien taustalla saattaisi siis olla krooninen puute elintärkeistä rasvahapoista, mikä aiheuttaa hermostollisia häiriöitä.

    Oli niin tai näin, jos itse kärsisin kyseessäolevasta vaivasta, kokeilisin ilman muuta haittavaikutuksettomia ravitsemushoitoja nyt jo melko tehottomiksi todettujen synteettisten aineiden sijasta.

    Anonyymi kirjoitti noin 14 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Hyvä teksti oli, antoi ihan uutta näkökulmaa ja suvaitsevaisuutta mielenterveys ongelmiin.

    spiralake kirjoitti noin 14 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Kannattaa syödä sitten edes kalaöljy-pillereitä.

    unna kirjoitti noin 13 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Hezzun teksti oli hyvä. On noin kymmenen vuoden kokemus paniikkihäiriöstä.

    Ei se mukava tauti ole. Kuitenkin nuo ravintosuositukset...suhtaudun niihin varovasti. Kalaöljyn luulisi olevan vaaratonta, jos ei pode allergiaa. Nykyisin kuitenkin markkinoidaan todella monia luontaistuotteita/ vitamiineja jne. sairauksien hoitoon. Tutkimustuloksiakin on olemassa, mutta onko ne tehty kunnolla, vaiko markkinoinnin edistämiseksi? Toivottavasti noita juttuja tutkitaan lisää, mutta mulla on nyt "lääkitys kohdallaan" , monien kokeilujen & inhottavien sivuvaikutusten jälkeen. En rupeaisi missään nimessä muuttelemaan sitä omin päin.