Parhaat levyt 1979
Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten (5 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin 11. vuosi!
1. Henry Cow: Western Culture
2. Robert Fripp: Exposure
3. Pekka Pohjola: Visitation
4. Terje Rypdal / Miroslav Vitous / Jack DeJohnette: s/t
5. Pink Floyd: The Wall
6. Peter Hammill: pH7
7. U.K.: Danger Money
8. Talking Heads: Fear of Music
9. Mike Oldfield: Platinum
10. Bruford: One of a Kind
70-luku on täten paketoitu. Kymmenen kärkeen ei ollut vaikea löytää laatulevyjä, mutta ei keskimääräinen taso enää ihan yllä edellisvuosien sfääreihin. Listallani on tällä kertaa jopa kolme levyä jossa vahvasti new wave -vaikutteita. Näistä kahdesta takana kuitenkin vanha proge-mies. Muuten listalla on jazzia, jazzrockia, avantprogea sieltä haastavimmasta kulmasta ja jopa hieman vanhaa kunnon sinfonista progea. Vuoden 1979 levyjä minulla on hyllyssäni vain nelisenkymmentä joten määrällisestikin ollaan laskusuunnassa. 80-luku odottaa
Western Culture
Henry Cown viimeinen studiolevy on radikaalin kuuloinen levy ylä melkein 40 vuotta sitten. Useat aasintuntijat ovat sitä mieltä että Western Culture on yhä monimutkaisinta rockbändille sävellettyä musiikkia ja että lähimmät vertailukohdat löytyy lähinnä haastavamman modernin taidemusiikin puolelta ei esim. progebändien eepoksista. Enpä lähde ainakaan vastaan väittämään. Aiemmin Henry Cown levyihin oli liittynyt paljon kokonaan improvisoituja kappaleita, mutta Western Culture on alusta loppuun sävellettyä musiikkia. Henry Cown kaikki jäsenet ovat soittimiensa virtuooseja eikä heidän taitonsa tule enää tässä vaiheessa yllätyksenä, mutta se kuinka he navigoivat läpi näiden sävellysten yhdessä tiukasti soittaen, ei sooloillen, on aivan huikeaa kuultavaa. Rakastan todella tätä levyä ja ainakin juuri tänään se on suosikkini koko bändin tuotannosta. Todella harmi että Henry Cow ei jatkanut tästä yhä pidemmälle. Ehkä he tiesivät miten vaikeaa se olisi.
Exposure
70-luvun lopulla Robert Fripp muutti New Yorkiin Hells Kitchenin karulle alueelle ja ammensi kaupunkin musiikkiskenestä inspiraatiota Lopputuloksena syntyi hänen ensimmäinen soololevynsä Exposure on hullu yhdistelmä new wavea, rokkenrollia, progea, ambientia ja ties mitä. Kaiken järjen mukaan tälläisen sekasotkun ei pitäisi toimia, mutta jotenkin vaan tässä käy niin että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Bändissä on kovaa porukkaa: mm. Tony Levin, Michael Narada Walden, Jerry Marotta ja laulupuolta hoitaa tyylillä taitava white soul -mies Daryl Hall (Hall on Frippin mielestä taitavin laulaja jonka kanssa hän on tehnyt töitä) ja Peter Hammill käy kiskaisemassa yhden uransa radikaaleimmista laulusuorituksista huikeassa Disengage-biisissä. Myös Terre Rochen laulusuoritus levyn nimibiisissä on varsin veret seisauttava!
Peter Gabrielin Here Comes The Floodista kuullaan täysin ylivoimainen versio Gabrielin debyyttiin verrattuna ja Red-levyn nimibiisin ystäviä kiinnostanee Breathless joka on hyvin saman kaltainen kappale, mutta minusta huomattavasti kiinnostavampi. Nerokas levy jonka pieneksi miinukseksi laskisin sen että lähes jokainen kappale on aivan liian lyhyt ja usein ne loppuvat kuin seinään. Outo ratkaisu, oudolta mieheltä. Nerd fact: Levystä on muutama eri versio. Toisessa Daryl Hall laulaa enemmän. Levy-yhtiö ei alunperin antanut julkaista kaikkia Hallin laulamia versioita koska pelkäsivät miehen kaupallisen potentiaalin hapantuvan häröilystä Frippin kanssa.
Visitation
Neljännellä soololevyllään Pekka Pohjola yltää lopultakin vuosi listojen top kymppiin. Visitation onkin todella hieno levy. Sävellykset ovat hiotuneet aiempaa eheämmiksi ja Pohjolan sibeliaaninen tyyli yhdistettynä jazzrockiin on jotain todella omaperäistä. Runsas puhaltimien käyttö miellyttää ja niitä onkin soittamassa Suomen eliitti: Eero Koivistoinen, Pekka Pöyry, Junnu Aaltonen
Terje Rypdal, Miroslav Vitous, Jack DeJohnette
Supertyylikästä tunnelmointia kolmelta jazz-mestarilta jotka tuskin esittelyjä kaipaavat. Aivan mahtavaa hillittyä, mutta silti koko ajan kiinnostavaa soittoa kolmikolta. Kokonaisuuden täydentää jopa ECM-yhtiön levylle poikkeuksellisen hienot soundit.
pH7
Hammillin kahdeksas (miksi tämä ei ollutkana pH8?) sooloalbumi pH7 jatkaa pitkälti samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä Future Now. Eli kokeellinen combo new wavea ja art rockia. Kokonaisuutena ei aivan samaa tasoa, mutta tämä sisältää muutamia Hammillin soootuotannon suurimpia helmiä kuten kemiallista sodankäyntiä ruotiva Porton Down ja Careering.
The Wall
Pink Floydin jättimäiseksi menestykseksi osoittautunut vihainen rock-ooppera. Aikaisempaa popimmat biisit toimivat pääosin kivasti ja soundit/äänisuunnittelu on mestarillisella tasolla. Roger Watersin kitkerät sanoitukset toimivat ja konseptikin on kiinnostava, mutta aivan loppuun saakka sitä ei viedä täysin tyydyttävästi.
Danger Money
U.K.:n alkuperäinen kokoonpano hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin jo ensimmäisen levyn jälkeen. Bruford ja Holdsworth tahtoivat tehdä jazzimpaa, Jobson ja Wetton rokimpaa. Nimi jäi jälkimmisille ja he päätyivät trio-kokoonpanoon värväten rumpupallille Frank Zappan bändissä soittaneen Terry Bozzion. Ei niin yllättäen siis Danger Moneysta on karsiutunut debyytin jazzrock-vaikutteet ja tyyliksi on valikoitunut melko raskaana soiva sinfoninen proge. Danger Money on siis paljon perinteisemmän progen kuuloista ja tuntuu jopa että U.K.:lla oli jonkinmoista hinkua ELP:n manttelinperijäksi mikä ei ole sinänsä kauhean yllättävää koska levyn pääasiallinen säveltäjä Eddie Jobson arvostaa Keith Emersonia suuresti säveltäjänä ja instrumentalistina. Perinteisyys ei kuitenkaan ole levylle juurikaan miinus koska materiaali on onneksi kauttaaltaan vahvaa. Erityisen onnistunut on 12 minuuttinen Carrying No Cross jota usein pidetään 70-luvun sinfonisen progen jonkimoisena joutsenlauluna. Kiinnostavasti Danger Moneylla kuullaan myös esimakua John Wettonin tulevaisuudesta koska kappale Nothing To Lose haiskahtaa jo hieman Asialle.
Fear Of Music
Talking Headsin kolmas ja paras albumi. Mainiota energistä new wavea. Tasavahva kokonaisuus täynnä upeita biisejä joista ylitse muiden nousee hulvaton Animals jossa vokalisti David Byrne pääsee kunnolla irrottelemaan ja maaninen Cities. Prog nerd fact: Robert Fripp vierailee levyn avausraidassa.
Platinum
Platinum on Oldfieldin ensimmäinen albumi jossa hän luopuu biisi per albumin puoli formaatista ja sisällyttää mukaan lyhyempiäkin kappaleita. A-puoli koostuu kuitenkin noin kaksikymmenminuuttisesta (neljään osaan jaetusta) nimikappaleesta. Platinum-biisi on tavallaan jatkoa Incantationsille, mutta huomattavasti selvemmillä pop/rock-vaikutteilla joita on lisämaustettu aavistuksella jazzia ja jopa discoa. Tämä kaikki toimii ällistyttävän hyvin. Levyn toinen puolisko on valitettavasti paljon epätasaisempi. Platinum on myös ensimmäinen Oldfieldin levy jota hän ei ole tehnyt pääosin yksin vaan hänellä on taustallaan bändi (mm. Pierre Moerlen, Morris Pert, Hansword Rowe ja Peter Lemer).
One Of A Kind
Brufordin toinen levy jatkaa muuten samalla kokoonpanolla (Bruford, Holdsworth, Berlin, Stewart), mutta laulaja Annette Peacock on jätetty pois karkeloista. Levy on siis instrumentaalinen mikä saa sen myös kuulostamaan astetta geneerisemmältä fuusiojazzilta. Hienoa musiikkia, mutta pidän debyyttiä hieman kiinnostavampana.
1. Henry Cow: Western Culture
2. Robert Fripp: Exposure
3. Pekka Pohjola: Visitation
4. Terje Rypdal / Miroslav Vitous / Jack DeJohnette: s/t
5. Pink Floyd: The Wall
6. Peter Hammill: pH7
7. U.K.: Danger Money
8. Talking Heads: Fear of Music
9. Mike Oldfield: Platinum
10. Bruford: One of a Kind
70-luku on täten paketoitu. Kymmenen kärkeen ei ollut vaikea löytää laatulevyjä, mutta ei keskimääräinen taso enää ihan yllä edellisvuosien sfääreihin. Listallani on tällä kertaa jopa kolme levyä jossa vahvasti new wave -vaikutteita. Näistä kahdesta takana kuitenkin vanha proge-mies. Muuten listalla on jazzia, jazzrockia, avantprogea sieltä haastavimmasta kulmasta ja jopa hieman vanhaa kunnon sinfonista progea. Vuoden 1979 levyjä minulla on hyllyssäni vain nelisenkymmentä joten määrällisestikin ollaan laskusuunnassa. 80-luku odottaa
Western Culture
Henry Cown viimeinen studiolevy on radikaalin kuuloinen levy ylä melkein 40 vuotta sitten. Useat aasintuntijat ovat sitä mieltä että Western Culture on yhä monimutkaisinta rockbändille sävellettyä musiikkia ja että lähimmät vertailukohdat löytyy lähinnä haastavamman modernin taidemusiikin puolelta ei esim. progebändien eepoksista. Enpä lähde ainakaan vastaan väittämään. Aiemmin Henry Cown levyihin oli liittynyt paljon kokonaan improvisoituja kappaleita, mutta Western Culture on alusta loppuun sävellettyä musiikkia. Henry Cown kaikki jäsenet ovat soittimiensa virtuooseja eikä heidän taitonsa tule enää tässä vaiheessa yllätyksenä, mutta se kuinka he navigoivat läpi näiden sävellysten yhdessä tiukasti soittaen, ei sooloillen, on aivan huikeaa kuultavaa. Rakastan todella tätä levyä ja ainakin juuri tänään se on suosikkini koko bändin tuotannosta. Todella harmi että Henry Cow ei jatkanut tästä yhä pidemmälle. Ehkä he tiesivät miten vaikeaa se olisi.
Exposure
70-luvun lopulla Robert Fripp muutti New Yorkiin Hells Kitchenin karulle alueelle ja ammensi kaupunkin musiikkiskenestä inspiraatiota Lopputuloksena syntyi hänen ensimmäinen soololevynsä Exposure on hullu yhdistelmä new wavea, rokkenrollia, progea, ambientia ja ties mitä. Kaiken järjen mukaan tälläisen sekasotkun ei pitäisi toimia, mutta jotenkin vaan tässä käy niin että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Bändissä on kovaa porukkaa: mm. Tony Levin, Michael Narada Walden, Jerry Marotta ja laulupuolta hoitaa tyylillä taitava white soul -mies Daryl Hall (Hall on Frippin mielestä taitavin laulaja jonka kanssa hän on tehnyt töitä) ja Peter Hammill käy kiskaisemassa yhden uransa radikaaleimmista laulusuorituksista huikeassa Disengage-biisissä. Myös Terre Rochen laulusuoritus levyn nimibiisissä on varsin veret seisauttava!
Peter Gabrielin Here Comes The Floodista kuullaan täysin ylivoimainen versio Gabrielin debyyttiin verrattuna ja Red-levyn nimibiisin ystäviä kiinnostanee Breathless joka on hyvin saman kaltainen kappale, mutta minusta huomattavasti kiinnostavampi. Nerokas levy jonka pieneksi miinukseksi laskisin sen että lähes jokainen kappale on aivan liian lyhyt ja usein ne loppuvat kuin seinään. Outo ratkaisu, oudolta mieheltä. Nerd fact: Levystä on muutama eri versio. Toisessa Daryl Hall laulaa enemmän. Levy-yhtiö ei alunperin antanut julkaista kaikkia Hallin laulamia versioita koska pelkäsivät miehen kaupallisen potentiaalin hapantuvan häröilystä Frippin kanssa.
Visitation
Neljännellä soololevyllään Pekka Pohjola yltää lopultakin vuosi listojen top kymppiin. Visitation onkin todella hieno levy. Sävellykset ovat hiotuneet aiempaa eheämmiksi ja Pohjolan sibeliaaninen tyyli yhdistettynä jazzrockiin on jotain todella omaperäistä. Runsas puhaltimien käyttö miellyttää ja niitä onkin soittamassa Suomen eliitti: Eero Koivistoinen, Pekka Pöyry, Junnu Aaltonen
Terje Rypdal, Miroslav Vitous, Jack DeJohnette
Supertyylikästä tunnelmointia kolmelta jazz-mestarilta jotka tuskin esittelyjä kaipaavat. Aivan mahtavaa hillittyä, mutta silti koko ajan kiinnostavaa soittoa kolmikolta. Kokonaisuuden täydentää jopa ECM-yhtiön levylle poikkeuksellisen hienot soundit.
pH7
Hammillin kahdeksas (miksi tämä ei ollutkana pH8?) sooloalbumi pH7 jatkaa pitkälti samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä Future Now. Eli kokeellinen combo new wavea ja art rockia. Kokonaisuutena ei aivan samaa tasoa, mutta tämä sisältää muutamia Hammillin soootuotannon suurimpia helmiä kuten kemiallista sodankäyntiä ruotiva Porton Down ja Careering.
The Wall
Pink Floydin jättimäiseksi menestykseksi osoittautunut vihainen rock-ooppera. Aikaisempaa popimmat biisit toimivat pääosin kivasti ja soundit/äänisuunnittelu on mestarillisella tasolla. Roger Watersin kitkerät sanoitukset toimivat ja konseptikin on kiinnostava, mutta aivan loppuun saakka sitä ei viedä täysin tyydyttävästi.
Danger Money
U.K.:n alkuperäinen kokoonpano hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin jo ensimmäisen levyn jälkeen. Bruford ja Holdsworth tahtoivat tehdä jazzimpaa, Jobson ja Wetton rokimpaa. Nimi jäi jälkimmisille ja he päätyivät trio-kokoonpanoon värväten rumpupallille Frank Zappan bändissä soittaneen Terry Bozzion. Ei niin yllättäen siis Danger Moneysta on karsiutunut debyytin jazzrock-vaikutteet ja tyyliksi on valikoitunut melko raskaana soiva sinfoninen proge. Danger Money on siis paljon perinteisemmän progen kuuloista ja tuntuu jopa että U.K.:lla oli jonkinmoista hinkua ELP:n manttelinperijäksi mikä ei ole sinänsä kauhean yllättävää koska levyn pääasiallinen säveltäjä Eddie Jobson arvostaa Keith Emersonia suuresti säveltäjänä ja instrumentalistina. Perinteisyys ei kuitenkaan ole levylle juurikaan miinus koska materiaali on onneksi kauttaaltaan vahvaa. Erityisen onnistunut on 12 minuuttinen Carrying No Cross jota usein pidetään 70-luvun sinfonisen progen jonkimoisena joutsenlauluna. Kiinnostavasti Danger Moneylla kuullaan myös esimakua John Wettonin tulevaisuudesta koska kappale Nothing To Lose haiskahtaa jo hieman Asialle.
Fear Of Music
Talking Headsin kolmas ja paras albumi. Mainiota energistä new wavea. Tasavahva kokonaisuus täynnä upeita biisejä joista ylitse muiden nousee hulvaton Animals jossa vokalisti David Byrne pääsee kunnolla irrottelemaan ja maaninen Cities. Prog nerd fact: Robert Fripp vierailee levyn avausraidassa.
Platinum
Platinum on Oldfieldin ensimmäinen albumi jossa hän luopuu biisi per albumin puoli formaatista ja sisällyttää mukaan lyhyempiäkin kappaleita. A-puoli koostuu kuitenkin noin kaksikymmenminuuttisesta (neljään osaan jaetusta) nimikappaleesta. Platinum-biisi on tavallaan jatkoa Incantationsille, mutta huomattavasti selvemmillä pop/rock-vaikutteilla joita on lisämaustettu aavistuksella jazzia ja jopa discoa. Tämä kaikki toimii ällistyttävän hyvin. Levyn toinen puolisko on valitettavasti paljon epätasaisempi. Platinum on myös ensimmäinen Oldfieldin levy jota hän ei ole tehnyt pääosin yksin vaan hänellä on taustallaan bändi (mm. Pierre Moerlen, Morris Pert, Hansword Rowe ja Peter Lemer).
One Of A Kind
Brufordin toinen levy jatkaa muuten samalla kokoonpanolla (Bruford, Holdsworth, Berlin, Stewart), mutta laulaja Annette Peacock on jätetty pois karkeloista. Levy on siis instrumentaalinen mikä saa sen myös kuulostamaan astetta geneerisemmältä fuusiojazzilta. Hienoa musiikkia, mutta pidän debyyttiä hieman kiinnostavampana.
+/- saldo : 0 | Tweet
1. Bob Marley Survival
2- David Bowie Lodger
3. Robert Fripp Exposure
4. Bill Bruford One of a Kind
5. Weather Report 8:30
6. Talking Heads Fear of Music
7. Dixie Dregs The night of the living Dregs
8. ZZ TOP Deguello
9. Neil Young Live Rust
10. Supertramp Breakfast in America
1. Pink Floyd: The Wall
2. Linton Kwesi Johnson: Forces of Victory
3. Se: ...ja me tehtiin rakkautta...ja musiikkia
4. U.K.: Danger Money
5. Joni Mitchell: Mingus
6. Art Bears: Winter Songs
7. Pekka Pohjola: Visitation
8. Motörhead: Overkill
9. Marianne Faithfull: Broken English
10. Japan: Quiet Life
Bruford One of a Kind
Jean-Luc Ponty Live
Phase Midnight Madness
Dixie Dregs Night of the Living Dregs
Weather Report 8:30
Perusbrittiproge loistaa puuttumisellaan... Ranskasta tuli useita hyviä levytyksiä.
Pekka Pohjola : Visitation
John Renbourn : The Black Balloon
Günter Schickert : Überfällig
Le Orme : Florian
Arachnoïd : s/t
Vortex : Les cycles de Thanatos
Pierre Moerlen's Gong : Downwind
Dixie Dregs : Night of the Living Dregs
Mezquita : Recuerdos De Mi Tierra
Aksak Maboul : Un Peu de l?Ame des Bandits
Art Zoyd: Musique Pour l'Odyssee
Mezquita: Recuerdos De Mi Tierra
Embryo: Embryo's Reise
Arachnoid: Arachnoid
Kolinda: 1514
Univers Zero: Heresie
Haizea: Hontz Gaua
Vortex: Les Cycles De Thanatos
Atlas: Blå Vardag
Crack: Si Todo Hiciera Crack