Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Parhaat levyt 1980

Kcrimso kirjoitti noin 7 kuukautta sitten (8 kommenttia)
1. Peter Gabriel: III
2. Fred Frith: Gravity
3. Yes: Drama
4. Kate Bush: Never for Ever
5. Art Zoyd: Génération sans futur
6. David Bowie: Scary Monsters (And Super Creeps)
7. Picchio dal Pozzo: Abbiamo tutti i suoi problemi
8. Mike Oldfield: QE2
9. Rahmann: s/t
10. Present: Triskaidékaphobie

Peljätty kasari alkaa! Vuosi 1980 on kuitenkin vahva vuosi eikä laadullisesti juurikaan erotu kahdesta edellisestä. Top kymmenen kärkeeni kiilaa tällä kertaa erityisen paljon pop musiikkia sieltä kunnianhimoisemmasta laidasta jota usein kutsutana myös art rockiksi. Mukana on myös kolme avantprogeen laskettavaa levyä, pari hieman enemmän perinteiseen progeen laskettavaa julkaisua ja yksi albumillinen orkestraalista elokuvamusiikkia. Vuoden levyjä hyllyssäni on nelisenkymmentä eli määrä on täsmälleen sama kuin vuoden 1979 osalta.

Peter Gabriel 3

Eihän Peter Gabrielin kaksi ensimmäistä soololevyäkään huonoja varsinaisesti ole, mutta vasta tällä kolmannella levyllä kaikki loksahti kohdilleen ja hän sai hiottua oman art rock tyylinsä huippuunsa. 3 (”Scratch”) on Gabrielin mestariteos ja yksi 80-luvun parhaita levyjä. Parhaat biisit: perverssin tunnelman tavoittava Intruder (yhä Gabrielin paras biisi) ja koskettava Family Snapshot. Jopa levyn hittibiisi Games Without Frontiers (Kate Bush vierailee) on hyvä. Levyn isoilla rumpusoundeilla oli valtava vaikutus siihen miten pop-levyjä tuotettiin jatkossa 80-luvulla. Muutenkin soundit ja tuotanto (Steve Lilywhite) ovat huikeaa tasoa ja todella oleellinen osa näitä kappaleita. Valitettavasti levyn massiivinen rumpusoundi sai 80-luvulla valtavasti jäljittelijöitä eikä lopputulokset olleet aina kaunista kuultavaa. Mutta innovaattorin syytähän se ei ole jos perässähiihtäjät muuttavat hyvän idean kliseeksi.

Gravity
Ex-Henry Cow -kitaristin toinen sooloalbumi. Levyn musiikki instrumentaalista avantgarde "tanssimusiikkia" (Frithin oma kuvaus). Rytmit ovat erittäin nyrjähtäneitä ja epäilen että tämän tahdissa ei ole kukaan oikeasti koskaan tanssinut. Vaikutteita musiikkiin Frith imi runsaasti itäeurooppalaisesta kansanmusiikista. Musiikki on monimutkaista, mutta helposti lähestyttävää. Lämpöisempää tunnelmaltaan kuin vaikkapa Henry Cow tai RIO-bändit useimmiten. Tämä levy tekee myös hyvin selväksi miten huikea kitaristi Fred Frith on. Levyn a-puolella taustabändinä on ruotsalainen Samla Mammas Manna* ja b-puolella amerikkalainen The Muffins. Todella mainio levy.

*Samla Mammas Mannan fanien kannattaa ehdottomasti tutustua levyyn. Paljon samaa fiilistä (etenkin tuolla a-puolella tietty) vaikka kappaleet ovatkin Frithin tiukasti säveltämiä. (Frith described in an interview how he arrived in Uppsala with his carefully written music sheets, only to find that Samla Mammas Manna could not read music. But when he played the music to them, he was "stunned by their ability to hear the details, especially the rhythmic details, that I had written.")

Drama
Kehnohkon Tormaton jälkeen Yes teki yhden kehutuimmista kiertueistaan, mutta kun tuli aika tehdä seuraavaa levyä moraali yhtyeessä matalalla. Bändi yritti tehdä Pariisissa albumia Queen-tuottaja Roy Thomasin kanssa, mutta tulokset eivät olleet tyydyttäviä. Lopulta homma lässähti musiikillisiin ja taloudellisiin erimielisyyksiin joka johti Jon Andersonin ja Rick Wakemanin lähtöön bändistä. Monien kierteiden jälkeen jäljelle jääny kolmikko (Squire, White, Howe) värväsivät bändiin The Buggles pop-duon eli Trevor Hornin ja Geoff Downesin. Tämä outo veto onnistui paremmin kuin olisi voinut kuvitella. Uuden bändin aikaan saama Drama on todella energinen ja kiinnostava albumi. Musiikki on iskevämpää, rokkaavampaa ja siinä on mukana myös hieman new wave energiaa (tämä tuskin oli vain uusien jäsenten ansiota sillä Squire muistaakseni diggaili esim. The Policesta). Biiseissä on hektinen tunnelma, niissä on tarttuvia kertosäkeitä ja monimutkaisuustasokin on täysin riittävä ettei homma käy tylsäksi tai liian helpoksi (Yes-miehet itseasiassa sanovat usein että nämä kappaleet ovat sieltä haastavimmasta päästä soittaa). Levyn 10 minuuttia pitkä avausraita Machine Messiah on Yesiä raskaimmillaan ja on helppo ajatella että sillä on ollut vaikutusta jopa progemetalli-genren synnyn kannalta. Levy on tasavahva eikä joukkoon ole mahtunut yhtään hutia. Levyn kruunaa todella onnistunut tuotanto joka lienee pitkälti Trevor Hornin ansiota. Levy kuulostaa todella paljon paremmalta kuin Tormaton sähellys. Drama-kokoonpano jäi yhden levyn ihmeeksi ja seuraavaksi Yesillä oli edessä taas uudet kuviot.

Never For Ever
Kate Bushin kolmas levy Never For Ever on ehdottomasti tähän mennessä ilmestyneistä levyistä vahvin. Upeaa eksentristä art-rockia ja huikeita laulusuorituksia itse Katelta. Suosikkibiisini on levyn päättävä komea mini-eepos Breathing jossa on aina mielestäni ollut jotain pinkfloydmaista.

Génération sans futur
Ranskalaisen avantprog-bändin Art Zoydin kolmas albumi. Synkkää ja monimutkaista musiikkia jossa mennään hyvin lähelle modernin taidemusiikin tunnelmia.

Scary Monsters
”Berliini-trilogian” jälkeen Bowie suuntasi hieman kaupallisemmille vesille Tony Viscontin kera Brian Enon siirtyessä muihin haasteisiin. Suoraviivaisuus on toki suhteellista ja mukavan kokeellista on Bowien meininki yhä Scary Monstersillakin. Scary Monsters on lähes täydellinen yhdistelmä parin aiemman levyn kokeellisempia juttuja ja yksinkertaisesti nerokkaita pop-koukkuja. Ashes To Ashes on yksi hienoimpia pop-biisejä koskaan. Robert Frippillä on varsin keskeinen rooli tällä levyllä ja hän soittaa todella raastavia (eli hienoja!) kitarasooloja useampaankin biisiin. Ikimuistoisimpana ehkä nimibiisin huikeat revittelyt. Hetkittäin tuntuu että Fripp on mukana vain pilaamassa levyn kaupallista potentiaalia. Siitä minä nautin! Scary Monsters kuuluu kolmen tai neljän parhaan Bowie-levyn joukkoon helposti.

Abbiamo tutti i suoi problemi
Italialaisen Picchio dal Pozzon toinen albumi. Siinä missä bändin vuoden 1976 debyytti oli selkeästi canterbury-henkistä matkua on bändi neljä vuotta myöhemmin heittäytynyt selkeästi avantproge-bändiksi. Erityisen vahvasti erittäin monimutkaisessa musiikissa kuuluu Henry Cown vaikutus, mutta on mukana yhä kaikuja myös Frank Zappan suunnalta. Huomattavasti vaikeammin lähestyttävää musiikkia siis kuin debyytti, mutta lopulta erittäin palkitsevaa.

QE2
Tähän astisista Oldfieldin levyistä tyyliltään rokkaavin. Kappaleet ovat lyhyitä (pisimmät kappaleet 10 ja 7 minuuttia) ja instrumentaatio pääosin aika perusrock-kokoonpanojen kamaa, mitä nyt välillä hommaa maustetaan torvisektiolla, afrikkalaisilla rummuilla ja jousilla. ”Bändissä” soittaa mm. Morris Pert, Tim Cross ja Phil Collins. Tämä on ensimmäinen Oldfieldin levy jossa Maggie Reilly laulaa, mutta hän pääsee toistaiseksi laulamaan vain ”sanatonta” laulua. Pari ihan onnistunutta coverbiisiäkin on levylle päätynyt. Yksi Abbalta ja yksi Shadowsilta. Kaiken kaikkiaan QE2 on ihan mallikas tasavahva levy, mutta ihan huipputasolle se ei missään vaiheessa yllä. QE2 muistuttaa ainakin tavallaan myös eniten ”tavallista” progerokkia Oldfieldin levyistä joten se voi ollla kohtuu hyvä aloituslevy noviiseille joille proge kuitenkin jo maistuu. Parhaat biisit: Taurus 1, Conflict ja QE2.

Rahmann
Ranskalaisen jazzrock-bändin ainokainen levy. Mainiota rikkaasti sovitettua fuusiota jossa reippaasti myös etnisiä sävyjä (Pohjois-Afrikan suunnalta kai lähinnä). Hyvä levy joka hetkittäin tuo mieleen Gongin upean Shamalin.

Triskaidekaphobie
Univers Zerosta lähteneen kitaristi Roger Trigauxin perustaman Presentin ensimmäinen levy. Tyylillisesti ollaan melko lähellä Univers Zeroa eli tummasävyisestä instrumentaalisesta avant-progesta on tässäkin kyse. Triskaidékaphobie on kuitenkin sähköisemmän kuuloista kuin ensimmäiset UZ-levyt ja pääosassa on Trigauxin sähkökitara. Tämän levyn luulisi maistuvan kaikille huolellisen sinfonisen teemojen kehittelyn ystäville.

+/- saldo : 0 |

    Janus kirjoitti noin 7 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    1. Pekka Pohjola Group: Kätkävaaran lohikäärme
    2. Peter Gabriel: 3
    3. Kate Bush: Never for Ever
    4. Linton Kwesi Johnson: Bass Culture
    5. Joe Jackson Band: Beat Crazy
    6. Japan: Gentlemen Take Polaroids
    7. Piirpauke: Live in der Balver Höhle
    8. The Middle-Earth Band: The Thoughtful Bride
    9. Kevin Coyne: Sanity Stomp
    10. Talking Heads: Remain in Light

    R2-D2 kirjoitti noin 7 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    Vuoden ykköslevy ehdottomasti ykkösenä.

    1. Dead Kennedys: Fresh fruit for rotting vegetables
    2. David Bowie: Scary Monsters
    3. Rush: Permanent Waves
    4. Peter Gabriel: 3
    5. Steely Dan: Gaucho
    6. Talking Heads: Remain In The Light
    7. Tuomari Nurmio: Maailmanpyörä palaa
    8. Hassisen Kone: Täältä tullaan Venäjä
    9. Santana: The Swing of Delight
    10. Joni Mitchell: Shadows and Light


    JarkkoH kirjoitti noin 7 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    Eskaton: Ardeur
    Misfits: Beware
    Tako: U Vreci za Spavanje
    Fermata: Dunajska Legenda
    Present: Triskaidekaphobie
    Art Zoyd: Generation Sans Futur
    Steve Tibbetts: Yr
    Zamla Mammaz Manna: Familjesprickor
    Abus Dangereux: Le Quatrieme Mouvement
    Scapa Flow: Uuteen aikaan

    Dead Kennedys on kyllä kova, pitäs vamaan olla omalla listallakin jossain välissä.

    Kcrimso kirjoitti noin 7 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    BUBBLING UNDER:

    Eskaton: Ardeur
    Daryl Hall: Sacred Songs
    Peter Hammill: A Black Box
    Mannheim Steamroller: Fresh Aire 4
    Rush: Permanent Waves
    The Alan Parsons Project: The Turn of a Friendly Card
    John Williams: The Empire Strikes Back
    Buggles: The Age of Plastic
    Genesis: Duke
    Pekka Pohjola: Kätkävaaran lohikäärme

    (Satunnaisessa järjestyksessä)

    The Empire Strikes Back
    The Empire Strikes Back on Star Wars -saagan paras elokuva ja siinä taitaa olla kokonaisuutena myös onnistunein score. John Williams, Hollywoodin yksi kaikkien aikojen taitavimmista säveltäjistä, ammentaa nokkelasti klassisen musiikin mestareilta aineksia ja suodantaa ne omintakeisiksi "pop"-sinfonioiksi hyödyntäen massiivista orkesteria jotka paitsi tukevat itse elokuvaa täydellisesti, mutta toimivat aivan hyvin myös puhtaasti vain musiikkinakin. Tämän levyn legendaarisin raita on tietenkin tarinan "pahiksien" teema eli uhkaavan kuuloinen ja nykään todella ikoninen The Imperial March.

    Ardeur
    Eskaton on ranskalaisen zeuhl-bändin (zeuhl onMagman synnyttämä alagenre, kobaian kielessä sana tarkoittaa ?taivaallista?) ensimmäinen albumi. Eskatonin musiikkia Ardeurilla on kepeämpää ja elektronisempaa kuin isoveljellään Magmalla. Meininki vaihtelee energisen ja hypnoottisen välillä ja usein nämä kaksi määrettä jopa yhdistyvät saumattomasti. Levyn kohokohta on kymmenen minuuttinen Dagon. Ihan varma en ole mutta Eskaton saattaa olla jopa ensimmäinen zeuhl-bändi joka ei ollut suora Magma spin-off eli siinä ei soittanut Magman ex-jäseniä.

    Janus kirjoitti noin 7 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    Holger Czukay: On The Way To The Peak Of Normal

    1981.

    Jammo kirjoitti noin 7 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    80-luvun alkupuoliskolla kuuntelin enimmäkseen klassista eli 1980-vuoden levyt olen kolmea ensimmäistä lukuunottamatta bongannut jälkikäteen.
    Abba : Super Trouper
    Joy Division : Closer
    Rush : Permanent Waves
    Zamla Mammaz Manna : Familjesprickor
    Peter Gabriel : 3
    Steve Tibbett : Yr
    The Middle-Earth Band : The Thoughtful Bride
    Present : Triskaidekaphobie
    Pekka Pohjola : Kätkävaaran lohikäärme
    Mike Oldfield : QE2

    Kcrimso kirjoitti noin 7 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    80-luvun alkupuoliskolla kuuntelin enimmäkseen klassista eli 1980-vuoden levyt olen kolmea ensimmäistä lukuunottamatta bongannut jälkikäteen.
    Itse olen omani bongannut kaikki jälkikäteen :D

    R2-D2 kirjoitti noin 7 kuukautta sitten+/- saldo : 0

    Holger Czukay: On The Way To The Peak Of Normal

    1981.


    No peijakas. Korvaan Rush: Permanent Waves.