Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Parhaat levyt 2000

Kcrimso kirjoitti noin 2 kuukautta sitten (3 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin 32. vuosi.

1. Radiohead: Kid A
2. Kevin Gilbert: The Shaming of the True
3. Chroma Key: You Go Now
4. Porcupine Tree: Lightbulb Sun
5. Spock's Beard: V
6. Echolyn: Cowboy Poems Free
7. King Crimson: The ConstruKction of Light
8. Gong: Zero to Infinity
9. IQ: The Seventh House
10. Fates Warning: Disconnected

Kid A
Radioheadlin neljäs studiolevy. Kid A on paitsi Radioheadin onnistunein kokonaisuus niin myös bändin ehdottomasti kokeellisin ja progresiivisin albumi. OK Computerin menestyksen jälkeen Radiohead olisi voinut tehdä helppoa rahaa tehtailemalla loputtomiin OKC-jatko-osia (vähän niin kuin Muse on jämähtänyt jo aikoja sitten ja muuttunut itsensä karikatyyriksi). Sen sijaan bändi muutti suuntaa suhteellisen radikaalisti yhä kokeellisempaan suuntaan ja mukaan tuli melko mm. selkeitä krautrokista ja elektronisesta musiikista (jotka toisaalta ovat jos ei lähisukulaisia niin serkuksia ainakin).

Tässä vaiheessa Radioheadista ei voi enää puhua mitenkään pelkkänä kitararokkina. Instrumentit valitaan tarpeen mukaan biisi kohtaisesti eikä joka kappaleessa välttämättä tarvita lainkaan esim. kitaraa. Mukaan on tullut myös jonkin verran sekvensoituja rytmejä (mutta niitäkään ei onneksi tungeta joka biisiin) jotka kuulostavat mukavan rupisilta ja orgaanisilta. Samaan retroilta ja moderneilta. Joissain kappaleissa käytetään myös hienosti jousi- ja puhallinsoittimia. Näiden hyvin erilaisten sointiratkaisuiden vuoksi koko levy on jännä yhdistelmä retroa ja uutta soundia. Näin tehdään progressiivista musiikkia!

The National Anthem on minusta yhtyeen paras yksittäinen biisi. Aivan mahtava krautrock-revittely! Juuri kun kuvittelee että biisi ei tästä enää parane niin puhaltimet tulevat mukaan peliin ja kappaleen kruunaa freejazzmainen osuus jossa kuullaan Gary Windomainen saksofoni-törinä. Toinen levyn kohokohdista on alakuloinen, mutta samaan aikaan varsin majesteettinen How To Disappear Completely. Maaginen kappale. Heikkoja raitoja levyllä ei minusta oikeastaan ole. Yksi 2000-luvun hienoimmista levyistä! Parhaat biisit: The National Anthem ja How To Disappear Completely.

The Shaming Of The True
Liian nuorena kuolleen Kevin Gilbertin viimeinen albumi on hänen mestariteoksensa. The Shaming Of The True on kiehtova konseptialbumi viattomasta ja taitavasta fiktiivisestä muusikosta nimeltä Johnny Virgil joka haluaa hinnalla millä hyvänsä rock-tähdeksi. Lopulta Johnny saavuttaakin tavoitteensa, mutta hinta on kova. Klassinen nousu ja tuho tarina siis. Mutta miten upeasti kerrottuna!

Gilbertin sanoitukset ovat nerokkaita. Ne ovat täynnä purevaa ivaa (ja tiukkaa vittuilua mm. Madonnaa ja hänen ex-tyttöystävä Sheryl Crowta kohtaa) ja mustaa huumoria, mutta onnistuvat tarvittaessa olemaan myös koskettavia. Itse musiikki on sekoitus taiderokkia/poppia ja proge-vaikutteita. Musiikki on täynnä nokkelia pieniä yksityiskohtia ja nyansseja. Yksi suurimmista neronleimauksia on a cappella osuuksia sisältävä biisi Suit Fugue (Dance of the A&R Men) joka kertoo Virgon ja levy-yhtömiesten kohtaamisesta joka muuttuu todella hulvattomaksi siinä vaiheessa kun tarinaan astuu mukaan crack-piippu. Tai Certifiable #1 Smash ja Fun jossa ohjaaja kertoo mielipuolisen suunnitelmansa musiikkivideota Toisaalta sovituksellisen kikkailun ja koukeroisten tarinankerronnan ohella levyltä löytyy ihan rehellisen tarttuvia pop-kertsejä ja paremmassa maailmassa albumi olisi voinut tehdä myös Gilbertistä Johnny Virgilin tavoin ison tähden.

Levyn teko oli pitkä prosessi joka alkoi jo vuonna 1995 ja levy valmistui lopullisesti vasta viitisen vuotta Kevin Gilbertin 1996 tapahtuneen tapaturmaisen (autoerotic asphyxiation) kuoleman jälkeen. Spock’s Beardin rumpali Nick D'Virgiliolla oli keskeinen rooli levyn lopullisessa viimeistelyssä. Vain 29 vuotiaana kuollut Kevin Gilbert oli superlahjakas lauluntekijä ja musiikko ja on todellinen sääli että emme saaneet häneltä enempää musiikkia. Parhaat biisit: Suit Fugue (Dance of the A&R Men), Staring Into Nothing ja Certifiable #1 Smash ja Fun.

You Go Now
You Go Now on toinen Kevin Mooren kolmesta Chroma Key -levyistä. Ja mielestäni ehdottomasti niistä vahvin. Soundia on viety entistä kauemmas rock-musiikista (mukana ei ole enää oikeita rumpuja) aavistuksen verran enemmän elektronisen musiikin suuntaan, mutta tyylillisesti tämä on yhä määriteltävissä taidepopiksi. Hyvin melankoliseksi ja tunnelmalliseksi sellaiseksi. Biisit ovat tällä kertaa todella vahvoja. Levylle ei ole mahtunut yhtään heikkoa tai edes keskinkertaista raitaa. Näin tehdään tyylikästä pop-musiikkia! Biisi ylitse muiden on Astronaut Down jonka sanoitukset ovat resonoineet ainakin omalla kohdalla aina vahvasti. Kappaleessa Lunar käydään miellyttävän uneliaissa ambient-tunnelmissa. Uniikkia musiikkia jolle on vaikea löytää vertailukohtaa, mutta ehkä Brian Enon 70-luvun ”pop”-levyt menevät suurin piirtein samaan kategoriaan. Parhaat biisit: Another Permanent Address ja Astronaut Down

Lightbulb Sun
Lightbulb Sun on Porcupin Treen kuudes studioalbumi ja ilmestyi vain vuosi mainion Stupid Dream -levyn jälkeen. Stupid Dreamia ja Lightbulb Sunia voi hyvin pitää sisarlevyinä sen verran samanlaisia ne tyylillisesti ovat. Molemmat ovat lähinnä poprokkia progressiivin mausten olematta täysin progea kuin hetkittäin. Lightbulb Sun on ehkä soinniltaan hieman kevyempi ja popimpi albumi kuin Stupid Dream, mutta myös biisimateriaaliltaan ehkäpä aavistuksen parempi. Hienoja melodioita riittää lähes joka biisiin. Suosikkini on upea ja supertarttuva Shesmovedon jossa Steven Wilson soittaa myös yhden uransa maukkaimmista kitarasooloista. Levyn progressiiivisempaa ja raskaampaa antia edustavat Hatesong ja Russian On Ice toimivat myös komeasti. Ainoastaan hieman laskelmoidun oloinen ränttätänttä-rokkaillu Four Chords That Made A Million ei oikein minua miellytä. Lightbulb Sun on loistava levy napakkaa proge-poppia ja edelleen yksi bändin vahvimmista albumeista.

V
Spock’s Beard julkaisi mainion debyyttinsä jälkeen varsin epätasaisia levyjä, mutta tällä viidennellä albumilla kaikki loksahti kohdilleen. V on ehdottomasti Spock’s Beardin paras albumi ja ylipäätänsä pääsäveltäjä Neal Morsen huippupiste säveltäjänä. Tästä hän tai bändi ei ole ikinä pystynyt pistämään paremmaksi.

Levy alkaa räjähtävästi ehkäpä bändin kaikkien aikojen parhaalla biisillä 16 minuuttisella At The End Of The Daylla. Kappale polveilee dynaamisesti suuntaan jos toiseenkin, mutta pysyy silti komeasti ja loogisesti kasassa. Massiivista bändisointia rikastetaan hienosti hetkittäin puhaltimilla ja jousilla. Raskaimmillaan kappaleessa mennään lähes metallin puolelle, mutta ilman esim. tuplabasari-kliseitä. Upea, upea biisi! Levy jatkuu suoraviivaisemmalla rokkibiisillä nimeltä Revelation joka tuo hieman mieleen Kansasin. Kolmantena vuorossa on Thoughts (Part III) joka on osa Spock’s Beardin Gentle Giant -pastissisarjaa. Part III on näistä ehdottomasti onnistunein eikä huikeat moniääniset lauluosuudet kalpene Gentle Giantin vastaaville. Kappale vaikuttaa ensimmäisen säkeensä perusteella tavanomaiselta rakkauslaululta, mutta sanoitukset käännetään nokkelasti päälaelleen ja biisi saa huomattavasti synkemmän suunnan. Todella hauska ja mainio biisi.

Seuraavaksi kuultavat pari neliminuuttista kappaletta All On A Sunday ja hieman The Beatles-henkinen Goodbye To Yesterday ovat vähäpätöisempiä tapauksia, mutta eivät huonoja sinänsä nekään. Levy päättyy 27 minuuttiseen proge-eepokseen nimeltä The Great Nothing. Per minuutti tämä möhkäle ei ole ehkä aivan yhtä tehokas kuin At The End Of The Day, mutta erittäin hienosti toimiva eepos silti ja hyvin luultavasti paras tässä sarjassa mitä Neal Morse tai Spock’s Beard on koskaan tehnyt. Biisin sanoitukset kertovat nerokkaan ja ainutlaatuisen muusikon kamppailusta musiikkibisneksessä. Käsittääkseni sanat ovat varsin suoraan Kevin Gilbertin elämän inspiroimat. Ja ainakin toivon asia on noin eikä kyse ole Morsen viittauksesta itseensä!

V on hieno levy ja hyvin todennäköisesti parasta mitä tästä leiristä on koskaan luvassa. Parhaat biisit: At The End Of The Day, Thoughts (Part III) ja The Great Nothing.

Cowboy Poems Free
Lasken tämän vuoden 2000 paluulevyn (bändi hajosi noin neljä vuotta aiemmin) ensimmäiseksi Echolynin "modernin vaiheen" albumiksi. Cowboy Poems Free on aiempaa aiempaa hieman yksinkertaisempaa musiikkia eikä enää läheskään niin hektistä kuin As The World. Ote on kypsempi ja aikuisempi. Ray Weston ei ole basson varressa yhtä notkea taituri kuin bändissä alunperin bassotellut Tom Hyatt, mutta ei se menoa liikaa häiritse. Yksi oleellinen parannus toisaalta bändin soinnissa on että Chris Buzbyn kosketinsoitin soundit ovat parantuneet huimasti. 

Tällä levyllä Echolynin musiikkiin/sanoituksiin tuli mukaan myös vahva "americana"-fiilis joka on pysynyt tärkeänä osana bändin touhuja. Kaikessa mitä Echolyn on tästä eteenpäin tehnyt on hyvin amerikkalainen fiilis (mutta ei missään patrioottisessa lipun liehutus mielessä). Bändi kertoo maanläheisiä tarinoita amerikkalaisesta elämästä. Levyn biisit ovat tasaisen vahvoja. Joukossa ei ole mitään pohjanoteerauksia, mutta toisaalta ei myöskään ehkä mitään yksittäisiä todella kirkkaita helmiäkään. 

Kappaleiden sanoitukset ovat mielenkiintoisia ja tästä levystä alkaen Echolyn on ehdottomasti ollut bändi jonka sanoituksiin kannattaa kiinnittää huomiota. Cowboy Poems Free ei ole täydellinen mestariteos, mutta ehdottomasti aliarvostettu osa bändin kataloogia ja täynnä vahvaa musiikkia. Parhaat biisit: Texas Dust ja Brittany.

The ConstruKction of Light
THRAK-levyn jälkeen Robert Fripp hajotti tuplatrion ja The ConstruKction Of Lightin kokoonpanoksi jäi kvartetti Fripp, Adrian Belew, Trey Gunn ja Pat Mastelotto. The ConstruKction Of Light on kuusi vuotta aikaisemmin ilmestynyttä THRAK:ia huomattavasti kompleksisempi albumi. Belew-vetoiset poplaulut eivät saa tällä kertaa tilaa lainkaan vaan pääosassa on erittäin monimutkaiset enimmäkseen instrumentaaliset sävellykset kuten Fracturen jatko-osa Fractured ja Larks’ Tongues In Aspicin neljäs osa (joka pyyhkii lattiaa Three Of Perfect Pairin osa kolmosella). Etenkin Fracturedin kitaraosuudet ovat aivan käsittämättömiä ja Trey Gunn onkin sanonut Frippin soittoa tuossa kappaleessa monimutkaisimmaksi mitä hän on kuullut minkään genren kitararepertuaarissa. Tiedä sitten siitä, mutta aivan huikeaa kuultavaa ne nopeat kohdat ainakin ovat. Fripp on muutenkin koko levyllä aivan liekeissä ja voi hyvinkin olla että hän oli taitojensa huipulla juuri tässä vaiheessa.

”Keveämpää” osuutta levyllä edustaa levyn avaava kummallinen blues-sekasikiö ProzaKc Blues jossa Belew pääsee kuittailemaan sanoituksissa mm. King Crimson fanien Elephant Talk -nettisaitille. Kiinnostava kokeilu mutta ei ehkä ihan niitä KC:n uljaimpia hetkiä muutenkaan. Levyn materiaali on kuitenkin muuten pääosin todella laadukasta. Harmi vaan että levyn soundit ovat melko steriilit ja jopa hieman demomaiset. Ja etenkin Frippin vaatimus Pat Mastelottolle käyttää pelkästään sähkörumpuja oli virhe. Livenä levyn kappaleisiin tuli enemmmän särmää ja voimaa kun Mastelotto sai lisätä settiinsä myös akustisia rumpuja. Kaiken kaikkiaan The ConstruKction Of Light on hieno levy, mutta King Crimsonin huikeassa katalogissa se väistämättä kuuluu yhtyeen vähäpätöisimpään tuotantoon. Parhaat biisit: FraKctured ja Larks’ Tongues In Aspic Part IV.

Zero To Infinity
Zero To Infinity on ensimmäinen Daevid Allenin johtama Gong-levy kahdeksaan vuoteen. Allenin lisäksi mukana vanhasta kaartista on basisti Mike Howlett (myös levyn tuottaja), eksentrinen puhallinsoittaja Didier Malherbe ja avaruuskuiskija Gilli Smyth. Nuorempaa kaartia edustaa puhalinsoittaja-virtuoosi Theo Travis ja rumpali Chris Taylor. Zero To Infinitya voi pitää lähes täydellisenä onnistumisena. Se jatkaa luontevasti Allenin 70-luvun Gong-levyjen linjalla ollen kuitenkin juuri sopivalla tavalla modernisoitu. Modernius kuuluu paitsi soundeissa niin myös 70-lukua simppelimmässä ja groovaavassa rytmiikassa, joissain Allenin hieman räpmäisissä(!) vokaaleissa ja vanhaan Gongiin taasen luovat yhteyttä yleisen ”gongmaisen” häröilyn lisäksi etenkin ilahduttavan keskeisessä roolissa olevat puhaltimet. Travis hoitaa suurimman osan puhaltimista sillä Malherbe ei soita läheskään kaikissa kappaleissa.

Kappalemateraali on laadukasta alusta loppuun asti. Yhtään hutia ei oikeastaan mahdu joukkoon. Ainoa asia mitä jää hieman kaipaamaan on hieman virtuoosimaisempi rumpuiloittelu joka olisi voinut nostaa muutamaa levyn pidemmistä kappaleista vielä kovemmiksi vedoiksi. Sinänsä Taylorin soitto tiukkaa ja tyylikästä, mutta Pierre Moerlenin kaltainen mestari hän ei ole. Daevid Allen on levyllä vokalistina hieman käheässä, mutta energisessä iskussa ja hänen omalaatuinen kappaleensa kukkii kautta levyn.

Minulla oli ilo nähdä tämä kokoonpano myös livenä osana tämän levyn kiertuetta Imatra Big Band festareilla. Mainio keikka. Parhaat biisit: Wise Man In Your Heart, Yoni On Mars ja The Invisible Temple.

The Seventh House
The Seventh House on hyvin epätasaisen uran tehneen IQ:n onnistunein studioalbumi. The Seventh House jatkaa pitkälti edeltäjänsä Subterranean viitoittamalla tiellä eli melodisesta ja melko simppelistä neoprogesta on kyse. Tällä kertaa albumilla ei kuitenkaan ole mitään erityistä konseptia. The Seventh House sisältää joitakin bändin onnistuneimpia sävellyksiä kuten aivan huikean emotionaalinen ja kaunis 14 minuuttinen nimikappale sekä voimakas Erosion. Vokalisti Peter Nichols on myös ehkäpä voimiensa huipulla juuri tällä levyllä. Ja etenkin nimibiisissä hänen suorituksensa on aivan huikea. Kovin heikkoja hetkiä levyn biiseistä ei löydy mutta valitettavasti soundipuoli pettää levyn pahasti. Etenkin todella päällekäyvät rumpusoundit ovat todella kököt eikä asiaa auta se ettei Paul Cook todellakaan kuulu genren hienovaraisimpiin rumpaleihin. Muutenkin levyn soundimaailma on jotenkin kylmän digitaalinen luotaantyötävä. Hieno musiikkia josta olisi mukava kuulla remixattu versio.

Disconnected
Disconnected on 1980-luvun alkupuolella aloittaneen amerikkalaisen Fates Warningin yhdeksäs studiolevy. Disconnected on tyylikästä tummasävyistä progemetallia. Fates Warning ei sorru Disconnectedilla tyypillisiin progemetallikliseisiin kuten loputtomaan tilutteluun ja tuplabasarien paukkeeseeen vaan homma perustuu tiukkoihin biiseihin, Jim Matheosin raskaisiin ja erittäin tarttuviin riffeihin, Ray Alderin voimakkaaseen lauluun ja Kevin Mooren tunnelmallisiin kosketinsoittimilla loihdittuihin elekronisiin pörinöihin. Myös rumpali Mark Zonderin taitava mutta ekonominen soitto on tyylikästä kuultavaa ja tukee biisejä sortumatta turhaan briljeeraukseen. Välillä bändi kokeilee onnistuneesti myös ohjelmoituja rumpuja Zonderin oikeiden rumpujen seassa kuten mainiossa teknometallihölkässä Pieces Of Me. Levyn kruunaa Terry Brownin juuri sopivalla tavalla tuhti tuotanto. Tasavahva kokonaisuus ja Fates Warningin selvästi paras albumi. Parhaat biisit: So ja Pieces Of Me.

+/- saldo : 0 |

    JarkkoH kirjoitti noin 2 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    Oma lyhyt lista tässä:

    Circle: Prospekt
    Groovector: Ultramarine
    Uzva: Tammikuinen Tammela
    Ur Kaos: Av Sprucket Ut Är Valt Ett Inuti
    Kampec Dolores: A Bivaly Hátán (Sitting On The Buffalo)
    Alamaailman Vasarat: Vasaraasia

    Kcrimso kirjoitti noin 2 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    BUBBLING UNDER

    Ulver: Perdition City
    Steve Walsh: Glossolalia
    The Trey Gunn Band: The Joy of Molybdenum
    Hans Zimmer & Lisa Gerrard: Gladiator
    Absoluuttinen Nollapiste: Olos
    Kansas: Somewhere to Elsewhere
    CMX: Dinosaurus Stereophonicus
    Godspeed You Black Emperor!: Lift Yr. Skinny Fists Like Antennas to Heaven!
    AIR: Virgin Suicides
    Transatlantic: SMPTe

    Perdition City
    Alunperin blackmetallilla aloittaneen norjalaisen Ulverin viides albumi. Perdition Cityyn mennessä Ulver oli loitonnut jo todella kauas juuristaan. Perdition Citylla Ulver yhdistelee tyylikkäästi jazzia, triphopia, ambientia ja electronicaa fuusioksi jolle itsessään on hyvin vaikea keksiä mitään sopivaa genre-nimitystä. Metallia tai oikeastaan edes rockia tässä ei ole enää pisaraakaan mukana. Biisit ovat lähes kokonaan instrumentaalisia. Kiehtova ja erittäin omaperäistä musiikkia. Parhaat biisit: Lost In Moments

    Glossolalia
    Kansas-vokalisti Steve Walshin toinen soololevy on kiehtova yhdistelmä raskasta rokkia, industrial-soundeja ja proge-koukeroita. Tämä ei tosiaan ole mitään vanhan miehen jämien lämmittelyä. Taitaa päihittää kaiken mitä Kansas on julkaissut 70-luvun jälkeen.

    Gladiator
    Hans Zimmer ja Lisa Gerrard yhdistelevät taitavasti sinfonisia ja etnisiä elementtejä Ridley Scottin eeppisen gladiaattori-elokuvan soundtrackilla. Parhaimmillaan todella hienoa musiikkia. Kymmenen minuuttinen Battle on progea sinfonisen elokuvamusiikin muotoon käärittynä.

    VUODEN FLOPPI
    Geddy Lee: My Favourite Headache

    Janus kirjoitti noin 2 kuukautta sitten+/- saldo : 0
    1. At The Drive-In: Relationship of Command
    2. 16 Horsepower: Secret South
    3. Lambchop: Nixon
    4. Doves: Lost Souls
    5. Brian Blade Fellowship: Perceptual
    6. Calexico: Hot Rail
    7. Goldfrapp: Felt Mountain
    8. Morphine: The Night
    9. Godspeed! You Black Emperor: Lift Yr. Skinny Fists Like Antennas to Heaven
    10. The Magnetic Fields: 69 Love Songs