Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Scifiä kerrakseen - Osa 3

MrBungle kirjoitti noin 12 vuotta sitten (0 kommenttia)
Lähdin kulkemaan takaisinpäin pitkin tuota sinistä käytävää. Kokeilin jokaista ovea matkalla. Tulin takaisin huoneen luo jonka sisällä makasi kaksi karvasta möykkyä edelleen. Hetkinen! Kaksi! Jos en nyt kovin väärin muista, otuksia taisi olla kyllä olla kolme kappaletta. Vilkaisin ympärilleni, missä ihmeessä yksi niistä mahtoi olla? Sain vastauksen kysymykseeni yllättävänkin nopeasti ja se koski. Ilmeisesti otus ei ollutkaan kuollut sillä se hyökkäsi nyt täydellä vauhdilla selkääni päin.

Naamani iskeytyi teräslattiaan. Tuska oli sanoin kuvaamatonta, otus seisoi selkäni päällä ja hän ei ollut mikään hiirulainen painoltaan. Suustani valui verta lattialle ja huomasin osan purukalustostani valuvan murusina sen mukana. Isku oli todellakin ollut kova. Siinä ison karvaisen Leijona-Apinan seisoessa selkäni päällä, silmiini osui jotain mitä en aikaisemmin huomannut. Toisen Lattialla makaavista otuksen kyljessä oli pystyssä suuri veitsi tai miekka voisi olla parempi kuvaus. Tunsin kuinka selässäni tallusteleva otus nuuhki niskaani, tunsin taas tuon tutun kivun takapuolessani. Saastainen ötökkä oli ryhtymässä raiskaamaan minua jälleen. En koskaan aikaisemmin ollut tuntenut sellaista kipua jonka tuo otus minulle aiheutti. Näin vain punaista ja keltaista väriä, tähtiä ja kaikenlaisia kuvioita. Juuri ja juuri pystyin hahmottamaan veitsen edessäni. Kurotin käteni täyteen pituuteen ja sain kuin sainkin tartuttua kahvasta. Vetäisi veitsen irti otuksen kyljestä ja punainen verisuihku seurasi perässä värjäten naamani verenpunaiseksi. En ajatellut sitä sen enempää vaan iskin veitsen olkani yli Leijona-Apinaa kohti. Teräase osui otuksen karvaiseen käteen ja se sai tämän irtautumaan ahteristani. Silmitön raivo valtasi harkintakykyni ja kanavoin sen yhteen asiaan edessäni. Huitaisin Karvaisen Leijona-Apinan suuren suuren elimen juuresta asti irti ja sen seurauksena kuului karmeaa karjuntaa. Äänessä oli tehoa varmaan 200 desibeliä ja korvani menivät lukkoon. Elin tipahti lattialle suihkuttaen verta ympäriinsä, otus kaatui sen viereen. Tuijotin verta ympärilläni, tuijotin kuolemaa tekevää kummallista otusta, tuijotin verta valuvaa suurta elintä lattialla, minut valtasi puistatus ja hyvä mieli samaan aikaan

”Toivottavasti sinä nautit panostasi yhtä paljon kun minä sinun kyrpäsi katkomisesta”sanoin ja sylkäisn otuksen turkille. En tiennyt mitä ajatella, minusta tuntui vain helvetin hyvältä. Lysähdin istumaan lattialla, vilkaisin irti leikattua elintä vielä kertaalleen. Tästä ei kyllä kukaan saisi tietää, mutta kukapa tästä nyt tietäisi enhän edes tiennyt missä olin ja pääsisinkö koskaan edes kotiin. Mutta nyt minulla oli veitsi, sillä voi tehdä miltei mitä vain, olin voittamaton soturi ja armoton tappaja. Minun oli kylmä ja oli aika tehdä asialle jotain. Katsahdin maassa lojuvaa Leijona-Apinan elotonta ruhoa ja minulle tuli ajatus. Karvaa, paljon karvaa. Iskin veitsen otukseen ja nyljin tältä turkin tämän päältä. Tein myös ohuita suikaleita joita kiersin naruksi. En koskaan ole ommellut, tehnyt vaatteita tai edes parsinut sukkaani mutta nyt minulla oli turkis shortsit ja hieno liivi. Näytin ihan Conan Barbaarilta, minulla oli myös olo kuin Conanilla.

”Ja nyt on aika potkia hieman vihreiden olioiden persettä”sanoin itsekseni ja otin suuren veitsen käteeni. Ensimmäinen pulma oli siinä että miten pääsisin lävitse tuosta ovesta johon täytyi syöttää kait jonkilainen koodi. Saavuttuani ovelle hämmästyksekseni kuului kovaäänisestä tuttua puhetta jota minäkin ymmärsin.

”Sait siis nitistettyä Xaradunin?”ääni kysyi.

”Ilmeisesti, jos tarkoitat tuota isolla kyrvällä varustettua Apinaa tuolla”

”Kyllä, juuri sitä minä tarkoitan”ääni sanoin ja ovi avatui. Edessäni seisoi kolme vihreää oliota aseet käsissä ja yksi ihminen. Ainakin luulin niin.

”Olemme kiitollisuuden velassa sinulle ja pahoittelemme kokemaasi tuskaa. Nuo mitä sinä kutsuit apinoiksi pitivät tätä pientä planeettaa täällä linnunradan laidalla vallassaan kovaotteisesti. Olemme taistelleet kyseisiä oliota eli Xaraduneja vastaan jo kolme kuukautta ihmisten ajassa mitattuna. Nyt kuitenkin kumpaiseltakin alkavat joukot huveta. Meidän oma armeijamme koostuu lähinnä näistä vihreistä Calëoneista, mutta meidän joukoissamme on palvelleet myös parisataa sinunlaistasi ihmistä. Itse minä ole Ki versio 1.2, olen puoliksi ihminen ja puoliski megaanisesti tuotettu. Voit kutsua minua nimellä Ki. Minun aivojen tilalla on tietokone, mutta muuten olen ihminen.”tuo ainut ihmisen näköinen alkoi selvittämään tilannetta.

”Nämä ihmiset jotka taistelevat joukoissamme, ovat peräisin sieltä mistä sinäkin tulet eli Tellukselta. Meidän oli pakko alkaa abduktoida ihmisiä joukkoihimme koska oma väkemmä alkoi jäädä alakynteen. Xaradunirn joukkojen vahvuus oli noin 2000 kappaletta kun he hyökkäsivät tänne. Nyt niitä on arviolta 10 elossa ja tässä aluksessa jossa olemme nuo kolme olivat ainoat, kiitos sinun.”

”Mielihyvin minä hengen tuolta paskiaiselta riistin, minun ahterini on kuitenkin vain minun omaisuuttani, sitä ei niin vain käytetä hyväkseen. Perkele!”vastasin ja huitaisin nyrkillä ilmaan.

”Sinä tuhosit nuo kaikki kolme, meidän oli pakko abdutoida sinut suoraan yhteen huoneeseen samaan aikaan Xaradujen kanssa, toivoen että selviäisit niistä. Se kuulostaa raa’alta mutta elämä ei aina ole oikudenmukaista.”Ki vastasi.

”Kaikki kolmeko, en muista tappaneen kuin tuon yhden?”ihmettelin

”Tapoit kaksi heti ilmestyttyäsi huoneeseen, sitten menetis tajuntasi. Ilmeisesti yksi Xaraduista tekeytyi kuolleeksi ja odotti tilaisuutta hyökätä kimppuusi” Ki selvitti.

”Miksi minä olin alasti?”ihmettelin ja katsoin nykyisiä vaatteitani joiden karva ole kovettunut verenhyydyttyä.

”Me Abduktoimme sinut suoraan suihkustasi, tai itse asiassa sinut tainnutettiin sinun siellä ollessasi ja vietiin alukseen josta sinut siirrettiin tuohon huoneeseen josta heräsit. Meillä on täällä sinulle paremmat vaatteet jotka voit pukea päällesi”Ki sanoin ja ojensi vaate mytyn minulle.

”Kylläpä kuulostaa vaikealta, onko noiden...hmm...Xaradujen tavoitteena raiskata kaikkea mikä liikkuu ja miksi minä en muista mitään tulostani tänne?”kysyin samalla kun pukeuduin parempii ja mukavampii vaatteisiin kuin turkki.

”Ei! Calëoneja ne vain tappaa ja syö sen jälkeen. Ihmisiä he käyttävät hyväkseen istuttaakseen heidän sisään siemenen joista sitten vähän ajan kuluttua syntyisi uusi Xaradun. Se että et muista mitään johtuu rankasta aika matkasta jonka jouduit lävitse käymään, se pyyhkii kaiken lähihetkinä tapahtuneen muististasi. Me nimittäin elämme hieman eri ajassa kuin te siellä maassa.”ihmisbotti sanoin ja kävellessä luokseni.

”Siintäkö siemenestä minun vihreä oksennus johtuu sitten”

”Siintä”Ki vastasi. Hän otti taskustaan ruskean pienen pullon ja ojensi sen minulle. ”Juo tämä, se ehkäisee siementä kasvamasta sisälläsi” Otin pullon vastaan hieman epäröiden.

”Se tainnuttaa sinut ja kun heräät olet taas omassa maailmassasi. Me emme tarvitse enää sinun palveluksia, olet tehnyt jo enemmin kuin tarpeeksi ja me kiitämme sinua siintä. Tulet jossain vaiheessa huomaamaan palkkion palveluksistasi isona rahasummana tililläsi maassa.”Ki kehotti minua juomaan pullosta.

”Mistä minä tiedän voinko luottaa teihin”sanoin tarkastellessai pulloa. Etiketissä oli taas tuota ihmeellistä kieltä josta en ymmärtänyt mitään.

”Sinun on vain luotettava. Tietysti voit odottaa pikkuisen Xaradun syntymää joka painaa jo ulos tullessaan 70 kg. Sillon sinä joudut luopumaan elämästäsikin, emme kuitenkaan pysty aivan sataprosenttisen varmasti takaamaan että siemen kuolee. Ennen kuin nautit aineen annan sinulle puhelimen, otamme sinuun yhteyttä sitä kautta jos tarvitsemme apuasi uudestaa.” Ki sanoin kaikein tuon hyvin vakuuttavalla äänellä, joten kippasin nesteen kiduksiini.

Silmissäni pimeni. Minun tajuttomana ollessa Calïonit kantoivat minut alukseen, sen avulla pääsin takaisin omaan aikaan omalle planeetalleni, mutta en muistaisi mitään vierailustani tällä planeetalla. Heräsin aamulla omasta sängystäni, keitin kahvia ja sen jälkeen lähdin joka päiväiselle kauppa reissulle. Kävelin pitkin tuttua katua kohti kauppaa jossa aioin tehdä jokapäiväisiksi muodostuneet ostokseni. Sää oli mitä mainioin. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja pilviä oli vain nimeksi. Loput te sitten tiedättekin.

Nainen makasi tajuttomana lattialla. Itse olin yhä enemmin ja enemmin sekaisin. Nyt löin jo tajuttomaksi viattomia kapantätejä. No, en kyllä viattomaksi tätä voinnut kutsua joten pidin tekoani oikeutettuna itsepuolustuksena. Miksi hän väitti minua poliisiksi ja vielä paranormaalien asioidentutkijaksi? Minun asunto oli kyllä täynnä kirjallisuutta liittyen ufoihin, muukalaisiin, avaruuteen, outoihin asioihin, mutta en minä sentää poliisi ollut. Olin tavallinen työmies tietokoneenosia valmistavassa yrityksessä. Polvistuin naisen viereen ja tutkin kuinka pahasti hänen oli käynnyt. Nostin päätä ilmaan. Takaraivossa tuntui jotain kummallista, ja haroin hiukset sivuun. Naisen päässä oli jonkilainen luukku. Avasin sen ja nainen nytkähti. Luukusta työntyi johtoja ja virtapiirejä ulos. Hän ei mitä ilmeisemmin siis ollut edes ihminen. Vetäisin piuhat poikki ja taas nainen nytkähti ja sen jälkeen tuntui kuin hän olisi veltostunut. Kuolikohan hän? Voiko hän edes kuolla jos päästä löytyy piuhoja? Tipautin pään lattialle ja nousin ylös. Naisen jalat olivat jäänneet koukuun, hän käytti puolipitkää hametta joka paljasti että hänellä ei ollut pikkuhousuja. Jotenkin se ei silti oikein säväyttänyt, olinhan juuri lyönnyt hänet maahan ja luultavasti vielä sammuttanut hänen elonliekkinsä. Se että hän paljastui vielä joksikin muuksi kuin ihmiseksi vain puistatti minua. Oliko hän aina ollut tuollainen? Joka kerta kun kaupassa olin käynnyt minua oli tuijottanut jokin saatanan robotti, ei ihme että ne kaupan kassat hymyilevät aina ja kestävät sitä paska duunia. Muistin puhelimen ja avun pyynnön jonka kuulin. Sekavasta mielentilastani johtuen syntäsin suoraapäätä ulos huoneistosta. Mitään sen enempiä ajattelematta kipitin rappusia pitkin katolle. Siellä se oli. Aurinko heijasti sen kiiltävästä kupeesta.

”Se on siis totta”sanoin hiljaisella äänellä ja kävelin kapistuksen luo. Se oli muodoltaan aivan kuin kaikki sen kuvasikin. Se oli lentävänlautasen näköinen, kaikkihan nyt sen tietää miltä lentävälautanen näyttää ja tämä oli aivan tarkasti juuri sen näköinen. Kosketin sen seinämää, se oli kylmä. Kiersin sen ympäri, se oli suuri. Potkaisin sen kuvetta, se oli terästä, titaania tai jotain vastaavaa helvetin kovaa ainetta. En voinnut muuta kuin ihailla sitä. Vähän ajan kuluttua avautui aluksen ovi. kävelin hitain askelin kohti astumista varten tarkoitettuja portaita. Sitten soi puhelin taskussani.

”Se on totta.”vastasin puhelimeen.

”ÄLÄ IHMEESSÄ ASTU SISÄÄN.”puhelimeen huudettiin. En kuitenkaan kuunnellut enää mitä puhelimessa sanottiin vaan astuin ensimmäiselle askelmalle. Aluksen sisällä oli kirkasta ja valoisaa. Siristelin silmiäni nähdäksi jotain ja nousin raput ylös. Astuessani alukseen, en muuta tuntenut kuin kaiken loppuvan. Tiesinhän kuitenkin että minua oli varoitettu.

+/- saldo : 0 |