Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Futuristinen novelli

EsaJii kirjoitti noin 12 vuotta sitten (0 kommenttia)
OSA 1

En ollenkaan uskonut 30 vuotta sitten, että olisin vielä vuonna 2030 elossa. Jotenkin vain luulin, että vaimo eläisi pitempään kuin minä. Ja siltä se joskus näyttikin. Tuo sydämentahdistinkin on ollut jo pitkään. Viimeksi ne veivät eturauhasen, mutta nyt ne jo osaavat asentaa putkiston ja lihakset toimivaksi, virtsa toimii nyt oikein hienosti.

Olen tällä viikolla naapurin asunnossa, samanlainen kaksio palvelutalossa kuin omanikin. Tai se naapuri, Richard, juuri kuoli, ja asunto on nyt tilapäisesti tyhjillään. Pyysin että ne uusisivat matot huoneustossani, edellisellä asukkaalla oli ollut kissa. Täällä minä nyt olen pahvilaatikkojeni kanssa. Vain radion otin tänne esille. Multikone on oman asunnon seinällä. En edes viitsi sieltä käydä lukemassa sähköposteja. Tässä on vielä pari tuntia kunnes menen alakertaan ruokalaan ja sitten istuskelen siellä missä ne katsovat teeveetä. En oikein television äänestä saa selville ja tekstejä en viitsi lukea. Radiosta on paremmin seuraa, ja tykkään kuunnella klassista musiikkia. Minulla on vielä muutama toimiva CD viime vuosisadalta. Tosin oli aika vaiva löytää sellaista soitinta missä nää ensimmäisen polven CDt vielä soivat. Innostuin siinä vuosisadan alussa jopa äänittämään CD:lle kasan vanhoja LPitä, mutta ei niistä yksikään soi enää. Sen jälkeen se levyjen keräys aika paljon jäi. Niitä levyjä oli kyllä vielä kymmenen vuotta sitten talossamme, mutta kerron siitä kohta.

Niin, en juuri puhu suomea, vaikka naputan viestejä vanhoille tuttaville Suomeen. Ykskin niistä oli siinä Njetissä innokkaasti mukana, se oli silloin Internetin ollessa villi ja vapaa. Niin en ole tätäkään tuttua koskaan tavannut, vaikka 30 vuotta on viestejä vaihdettu. Ei minulla enää ole varaa Suomeen matkustaa, ei ihmiset juurikaan lentele kuin liikeasioilla ja lomalla vain kotimantereella. Suomea saan oikeastaan vain käyttää Niilon kanssa jutellessa ja siinä voi mennä 2 kuukautta aina. Niilo, poikamies, on asunut täällä Wisconsinissa vuodesta 1973 samassa rakennuksessa, paitsi sen vuoden 1976 kun se oli armeijassa Suomessa. Sitten se hitaasti lopetteli historian tohtorin tutkielman joskus 1999. Suostutin Niilon hakemaan green cardia arvonnalla ja se sai. Siitä lähtien Niilo on ollut täällä pysyvästi. Toimittaa jotain ihan pientä historian julkaisua, Early Modern England, nyt jo iältään 80 luulisin. Niilo, ei se julkaisu.

En kovin paljon liiku, mutta menen tuolla eläkeläisten bussilla Niilon lähelle, jossa me syömme pikkuisessa delissä ja kävelemme kilometrin järven rantaa. Sitten tulen tavallisella bussilla takaisin tuonne kauppakeskukseen, joka nyt on enempi viihdepaikka nykyään, kun kaikki tilataan postitse paitsi kengät ja sellaista. Ja saahan ne tavarat sielläkin nähdä ja tilata. Sieltä pikkubussi hakee minut tänne.

Kaupungit ovat viime vuosina muuttuneet sen verran, että rakennetaan tukevampia ja hyvin vuorattuja rivitaloja ja kerrostaloja ja oikein kivoja pihoja. Meilläkin oli omakotitalo, mutta se on nyt niin kaukana, ettei monellakaan ole varaa niin pitkälle ajaa joka päivä. Autot, nää nestekaasu/sähkö käyttöiset, on melko kalliita, lähes vuoden palkan monelta. Ja se meidän alue ajetaan kohta maan tasalle, vaikka omistankin edellen sen tontin ja talon. Olin talossa käymässä kaksi vuotta sitten kun poika kävi vaimoineen ja vuokrasi viikokosi auton. Keräsimme talosta viimeiset tavarat, mitä he nyt halusivat. Sinne jäi hajonneita kirjoja ja niitä vanhoja LP levyjä kellariin. Ne levyt on enemmäkseen suomenkielisiä, niitä ei kukaan huolinnut kun tarjosin koko kokoelmani muutamalla kympillä kymmenen vuotta sitten. Siis ne amerikan levyt ne kyllä ottivat. Vaimo antoi omat tanskalaiset pois, niitäkään ei juuri olisi otettu.

On oikein kiva ilma, kevät tulee. Olen jostain syystä usein kovin hyväntuulinen näin vanhoilla päivilläni. Lapsista on ollut iloa. Tyttö on Suomessa, se on niitä vihreitä. Mutta sillä alalla on oikein työpaikkoja nykyään, ei tartte pelkkään protestiin jäädä se touhu. Mutta samaa se oli niillä kuin meillä, ja lastenlapsia on turha tytöltä vaatia, se on niin siinä urassaan kiinni. Pojalla on se pikkainen tytär nyt, mutta nekin ovat kaukana Kaliforniassa. Siinä jäljelläolevassa osassa Kaliforniaa.

Osa 2

Saavuttiin 2900-luvun loppuvuosille, kun nuori musiikinopiskelija Rik Tompson saapui tutkimusretkellään tuhat vuotta vanhan lähiön alueelle erään Wisconsinin hyljätyn kaupungin ulkopuolella. Rik ja pari kaverusta olivat käsipelillä kaivaneet kolmen omakotitalon perustuksia. Muut etsivät kierrätettävää tavaraa. Energia-säädösten mukaan ei tällaiseen harrastukseen saanut traktoria tai muita koneita. Naamalla piti olla pölysuoja mahdollisen asbestin takia ja koko viikonlopun juomavesi piti tuoda mukana.

Kolmannen omakotitalon rauniosta löydettiin kasoittain kierrätyskelpoista muovia, kuten lasten leluja. Näinä aikoinahan öljyä ei juuri löytynyt, ja esimerkiksi polyetyleeniä tehtiin etanolista jota sai vain maatalousjätteistä ja selluloosasta valmistetuksi. Jokapäiväiset tavarat tehtiin paljon lasikuidusta tai selluloosasta tehdystä polymerista.

Rik ei ollut etsimäänsä löytänyt vielä tällä retkellä, kunnes omakotitalon kellarista löytyi satoja vinyyli LP-levyjä ja pienempi määrä polykarbonaatti CD lebyjä. Tuli riita saaliin jaosta. Rik halusi entisöidä levyt, kun muut halusivat kierrättää. Lopulta Rik antoi CD:t muille sillä niitä oli vaikea entisöidä, koko metallikalvo oli kadonnut. Rik kuitenkin sai CD:tä valoa vasten katsoen himmeät sanat esille ja huomasi pettyneenä, että kaikki olivat klassista musiikkia. Niistä oli kahden viimevuosisadan ajalta kaikista aivan tarpeeksi hienot ja oikeaoppiset esitykset. Sen ajan barokkimuusikot uskoivat olevansa lähempänä 1700-luvun esitystapaa kuin mitkään edeltäjänsä. LP-levyt oli vaikeampi luokitella, sillä pahvikotelot ja etiketit olivat hävinneet maatuessa. Levyn pinnassa oli jonkin verran kaiverrettua tekstiä.

Rik arvaili kokoelman sisältävän paljon sellaista ainesta, jota ei edes maan pääkaupungissa Chicagossa ollut arkistoituna. USA oli hiljattain hajoitettu hallinnollisista syistä kuuteen osaan. Kolme osista sisälsi Kanadan asutut alueet pohjoisempana. Rik asui Mid-USA:ssa, josta etelään oleva osaa kutsuttiin Louisiana nimellä.

Kaverit keräsivät plastiikkia sähköpolkuatoihinsa täydet lastit. Niillä piti polkea ylämäissä, muuten ne liikkuivat hidasta vauhtia polkemattakin. Rik taas tilasi matkapuhelimellaan sähköpakettiauton. Levyt lastattiin samassa järjestyksessä laatikoihin, jotka kuski toi. Kuskikin innostui kaivamaan rauniosta posliiniastioita. Nykyiset olivat melko tylsiä ja persoonattomia massatuotteita. Kuten melkein kaikki kulutustavara.

Rik asui vanhempiensa kanssa pienessä osakkeessa, jossa hänellä oli eräänlainen parvi olohuoneen päällä. Hän joutui vuokraamaan asuntokompleksista varastokopperon levyjä ja työtänsä varten. Siellä Rik numeroi kaikki levyt ja säilöi muutaman levyn keskustassa olleita etikettien jäännöksiä muovipusseihin. Rik oli jo aikaisemmin valmistanut levysoittimen, joka kävi kaikilla 1900 luvun nopeuksilla, jopa 78 rpm. Tätä ennen ei ollut löytynyt mitään soittamisen arvoista. Levy-yhtiöt 2900 luvulla olivat julkaisseet vain 20 levyn sarjan 1900-luvun musiikkia. Levyt olivat kovitettua lasia ja vain kolme sarjassa sisälsi rockia. Harrastelijoilta hän oli kerännyt 100 muuta rock levyä. Kaukaisesta Eesti-Suomesta (itse Suomi oli harvaan asuttu Uudenmaan pohjoispuolella, ja oli liitetty Eestiin. Kielet olivat yhtyneet vuosien aikana) hän oli saanut keräily-yhdistykseltä muutamia. Eräs oli Eppu Normaali ja toinen oli joku Wigwam, joka kyllä oli laulanut englanniksi. Englantikin oli paljon muuttunut, mutta sanakirjojen avulla sitä luki joten kuten. Eesti-Suomen yhdistys otti innokkaana sanoman löydöistä vastaan, vaikka he eivät kovin hyvin ymmärtäneet sen ajan suomea. Sille ei ollut juuri kysyntää, ja pääteokset oli käännetty nykykielelle, eestisuomeksi.

Mikroskoopilla varustetun tietokoneen avulla Rik erotti levyn naarmut urista, ja sama kone kaiversi luetun uran toiselle levylle. Näin saatu kopio oli melkein rahinaa vailla. Kun kopio oli tehty, alkuperäisen voi kierrättää vinyyliksi. Täten kolmestasadasta levystä vain yksi piti uhrata pois. Sitäkin Riks soitti ensin ja nauhoitti sen digitaaliseen muotoon. Se oli kuitenkin jonkunlainen K-tel kokoelma, jonka esittäjistä hän ei päässyt selville. Kun Rik oli saanut homman loppuun, osoittautui noin sata levyä olevan suomeksi. Hän lahjoitti muutaman, mutta suurimman osan hän myi kopiona Eesti-Suomen keräilijöille. Tästä seurasi uusi innostus Suomi-rockiin, josta nuoret tunnistivat aikakauden "fiiliksen", vaikkei sanoja osattu kovin hyvin. Esittäjien nimiä ei yleensä saatu selville, joten Juicesta tehtiin Einari, Hectorista Mandoliinimies. Rik luovutti lopulta kokoelmansa, jossa oli monesta maasta viihdettä, Chicagoon valtion kokoelmiin. Itse hän rupesi tämän jälkeen rakentamaan sen ajan soittimia.

Osa 3

Mitä sitten oli Rikin oman ajan musiikki? Se oli eräänlaista laulettua kevyttä poppia, jota ammattimuusikot säestivät klassisin soittimin, kuten jousin. Sähköbasso oli kuitenkin jäänyt. Yhtyeillä ei ollut varaa matkustella, joten musiikia kuultiin suorissa teeveelähetyksissä keskikokoisissa klubeissa. Yhtyiden uskollisimmat fanit olivat aina korvaamassa suuremman yleisön esiintymispaikassa. Teeveelähetystä seurattiin parin sadan hengen esityksissä klubeissa. Klubin jäsenet äänestivät aina kahden tunnin välein mitä ohjelmaa katsotaan. Kerran viikossa oli oma kahden tunnin lähetys.

Klassis-jazz puolella säveltäjä-kapellimestarit kiersivät kaupungista toiseen vain vaatekerta ja tahtipuikko kassissa mukana. Muut muusikot eivät matkustellet enää, vaan joka kaupungin paikalliseen ammattikuntaan piti tyytyä. Kalifornia sääti oman esiintyvien muusikoiden kiintiön, muuten heillä olisi ollut liikaa väkilukuun nähden.

Copyright Esa Järvi 2000. Tarinan Osat 2 ja 3 on julkaistu nimimerkillä Tero 1995. Copyright Esa Järvi / Amerikan Uutiset

+/- saldo : 0 |