Jethro Tull Acoustic, Kulttuuritalo 28.11.2006
didja kirjoitti noin 17 vuotta sitten (3 kommenttia)
Mestarit areenalla.
Mjahas. Kokemusten arkkuun kilahti eilen Jethro Tull -nimisen yhtyeen näkeminen elävänä lavalla. Ei paskempi kokemus tällä kertaa. Ilta oli erinomaisen viihdyttävä, ja musiikillinen anti monipuolista.
Keikkaa mainostettiin etukäteen nimekkeellä "Jethro Tull Acoustic", osittain tämä piti paikkansa, osittain ei. Kokoonpanoon kuului tirehtööri Andersonin ja kitaristi Barren lisäksi sähkökoskettimia ja haitaria soittanut John O'Hara, sähköbassossa(oiskohan ollut peräti 8-kielinen?) David Goodier joka soitti ajoittain myös Glockenspiel -nimistä soitinta, rummuissa ja perkussioissa James Duncan sekä vieraileva viulisti Ann-Marie Calhoun. Anderson itse soitti tietysti huilua, minikokoista akustista kitaraa, sekä hieman mandoliinia(?). Yhtyeen sointi vaihteli hillityistä akustistista tunnelmoinneista mielettömään psykedeeliseen jyräykseen, ja kaikkea siltä väliltä. Erittäin monipuolista.
Ensimmäisessä setissä kuultiin monta Tull -klassikkoa, sekä mm. tangoa ja pitkä Mozart -potpuri, joka oli melko vaikuttava. Andrson kiittelikin Mozartia siitä, että tämä kuoli jo 250 vuotta sitten, eikä tekijänoikeuksista tarvitse välittää, joten hän voi tehdä Mozartin musiikille mitä huvittaa, heh heh. Pari melko mautonta biisiä tuli ensimmäisessä setissä(italialaiselle huilistille tehty kappale, jokin bluegrass-biisi, viulistin säveltämä kissalle omistettu biisi). Yksi kohokohtia ensimmäisellä puoliskolla oli harvinaisempi Tull-biisi "Jack-A-Lynn", joka löytyy käsittääkseni boxilta 20 Years of Jethro Tull. Eka setti oli hieman rauhallisempaa osastoa, kuin vartin tauon jälkeen seurannut toinen.
Konsertti huipentui toiseen settiin, bändi tuntui vertyvän keikan edetessä yhä parempiin suorituksiin. Thick As A Brickin ajaksi oli pakko sulkea silmät ja vain kuunnella, ja tuntea kun aallot väreilee pitkin kroppaa, aivan orgastista. Aqualung tuli aivan hillittömänä psykedeelisenä, lähes tunnistamattomana sovituksena, nannaa! Ja sitten tietysti Bourée ja FAT MAN!! Encoren Locomotive Breath oli myös herkku. Barre oli mielettömän symppis, hieman tuli kyllä ikävä sitä maailman munakkainta soundia, jota mies sähkökitarastaan viljelee, mutta hyvin soitti akustisellakin, ei siinä mitään, ja onneksi yleisö palkitsi miehen raivokkailla aplodeilla. Andersonin huilun soitossa ei ollut mitään valittamisen aihetta, ensimmäisen kerran kun hän soittimeen puhalsi, tiesin että hyvä tästä tulee, aaltoja selkäpiissä... Miehen äänikin oli mainiossa kunnossa. Hauskin osuus oli ehdottomasti se, kun bändi soitti Bernsteinin "America" -kappaleen. Anderson kiitteli alkuspiikissään The Nice -yhtyeen Keith Emersonia sovituksesta.
Ainut pieni miinus oli sinänsä taitavan viulistitytön nostaminen tarpeettoman suureen rooliin. Mutta Anderson taisi nauttia kikkailusta nuoren tirpusen kanssa. Moniin biiseihin viulu kyllä sopi kuin nakutettu, esim. juuri Thick As A Brickiin se loi hienoja sävyjä. Bändi kokonaisuudessaan oli timmissä vedossa, ei mitään valittamista. Ja Andersonin läpän heittokin jaksoi naurattaa useimmiten, show-mies se on. Konsertti kesti väliaikoineen sellaiset kolmisen tuntia, joten rahoille tuli vastinetta, vaikka en lipusta mitään itse maksanutkaan. Kiitos Jethro Tull, viikko on pelastettu, hieno keikka!
Tarkkaa biisilistaa ei ikävä kyllä ole laittaa tähän, mutta laitetaan viitteeksi soitettuja biisejä, jotka muistan:
Life Is a Long Song
Skating Away on the Thin Ice of a New Day
Living In The Past
Fat Man
Bourée
Salamander
Thick As A Brick
Budapest
Locomotive Breath
Mjahas. Kokemusten arkkuun kilahti eilen Jethro Tull -nimisen yhtyeen näkeminen elävänä lavalla. Ei paskempi kokemus tällä kertaa. Ilta oli erinomaisen viihdyttävä, ja musiikillinen anti monipuolista.
Keikkaa mainostettiin etukäteen nimekkeellä "Jethro Tull Acoustic", osittain tämä piti paikkansa, osittain ei. Kokoonpanoon kuului tirehtööri Andersonin ja kitaristi Barren lisäksi sähkökoskettimia ja haitaria soittanut John O'Hara, sähköbassossa(oiskohan ollut peräti 8-kielinen?) David Goodier joka soitti ajoittain myös Glockenspiel -nimistä soitinta, rummuissa ja perkussioissa James Duncan sekä vieraileva viulisti Ann-Marie Calhoun. Anderson itse soitti tietysti huilua, minikokoista akustista kitaraa, sekä hieman mandoliinia(?). Yhtyeen sointi vaihteli hillityistä akustistista tunnelmoinneista mielettömään psykedeeliseen jyräykseen, ja kaikkea siltä väliltä. Erittäin monipuolista.
Ensimmäisessä setissä kuultiin monta Tull -klassikkoa, sekä mm. tangoa ja pitkä Mozart -potpuri, joka oli melko vaikuttava. Andrson kiittelikin Mozartia siitä, että tämä kuoli jo 250 vuotta sitten, eikä tekijänoikeuksista tarvitse välittää, joten hän voi tehdä Mozartin musiikille mitä huvittaa, heh heh. Pari melko mautonta biisiä tuli ensimmäisessä setissä(italialaiselle huilistille tehty kappale, jokin bluegrass-biisi, viulistin säveltämä kissalle omistettu biisi). Yksi kohokohtia ensimmäisellä puoliskolla oli harvinaisempi Tull-biisi "Jack-A-Lynn", joka löytyy käsittääkseni boxilta 20 Years of Jethro Tull. Eka setti oli hieman rauhallisempaa osastoa, kuin vartin tauon jälkeen seurannut toinen.
Konsertti huipentui toiseen settiin, bändi tuntui vertyvän keikan edetessä yhä parempiin suorituksiin. Thick As A Brickin ajaksi oli pakko sulkea silmät ja vain kuunnella, ja tuntea kun aallot väreilee pitkin kroppaa, aivan orgastista. Aqualung tuli aivan hillittömänä psykedeelisenä, lähes tunnistamattomana sovituksena, nannaa! Ja sitten tietysti Bourée ja FAT MAN!! Encoren Locomotive Breath oli myös herkku. Barre oli mielettömän symppis, hieman tuli kyllä ikävä sitä maailman munakkainta soundia, jota mies sähkökitarastaan viljelee, mutta hyvin soitti akustisellakin, ei siinä mitään, ja onneksi yleisö palkitsi miehen raivokkailla aplodeilla. Andersonin huilun soitossa ei ollut mitään valittamisen aihetta, ensimmäisen kerran kun hän soittimeen puhalsi, tiesin että hyvä tästä tulee, aaltoja selkäpiissä... Miehen äänikin oli mainiossa kunnossa. Hauskin osuus oli ehdottomasti se, kun bändi soitti Bernsteinin "America" -kappaleen. Anderson kiitteli alkuspiikissään The Nice -yhtyeen Keith Emersonia sovituksesta.
Ainut pieni miinus oli sinänsä taitavan viulistitytön nostaminen tarpeettoman suureen rooliin. Mutta Anderson taisi nauttia kikkailusta nuoren tirpusen kanssa. Moniin biiseihin viulu kyllä sopi kuin nakutettu, esim. juuri Thick As A Brickiin se loi hienoja sävyjä. Bändi kokonaisuudessaan oli timmissä vedossa, ei mitään valittamista. Ja Andersonin läpän heittokin jaksoi naurattaa useimmiten, show-mies se on. Konsertti kesti väliaikoineen sellaiset kolmisen tuntia, joten rahoille tuli vastinetta, vaikka en lipusta mitään itse maksanutkaan. Kiitos Jethro Tull, viikko on pelastettu, hieno keikka!
Tarkkaa biisilistaa ei ikävä kyllä ole laittaa tähän, mutta laitetaan viitteeksi soitettuja biisejä, jotka muistan:
Life Is a Long Song
Skating Away on the Thin Ice of a New Day
Living In The Past
Fat Man
Bourée
Salamander
Thick As A Brick
Budapest
Locomotive Breath
+/- saldo : 0 | Tweet
Kiitos arviosta, nopeaa toimintaa! Itselleni kohokohta oli todella huikea versio biisistä King Henry's Madrigal. Myös tuosta biisilistasta puuttuva Dun Ringill oli hieno. Minua ei sinänsä häirinnyt vaikka viulistityttö saikin paljon tilaa, kuultiin kerrankin aivan uudenlaisia sovituksia vanhoista klassikoista.
Eipä kestä. Arvio perustuu vain innostuneisiin muistikuviin eilisillasta. Monta biisiä pääsi jo unohtumaan. Tuo mainitsemasi King Henry's Madrigal oli hieno, samoin Dun Ringill. Eikä minua se viulun soitto häirinnyt lainkaan, lähinnä hieman se, että Anderson niin kovin innokkaasti hehkutti tuota tyttöstä. Kun taas esim. Martin Barre sai piileskellä enimmäkseen varjossa lavan sivussa.
Tuon arvion voisin minäkin allekirjoittaa, vaikka basso taisikin olla 6-kielinen. Thick as a Brick oli tosiaan aivan mahtava ja listalta pois jäänyt, yksi Aqualung-levyn kohokohdista, My God oli myös aivan loistava. Hienot (puoli)akustiset sovitukset klassikoista, upeaa soittoa, esiintymisestä nauttivat muusikot. Eipä sitä paljon enempää olisi voinut toivoa. No ehkä ne ensimmäisen puolen "turhuudet" olisi voinut vaihtaa muutamiin Jethro-klassikoihin ;)