Yngwie Malmsteen + Brother Firetribe & MoonMadness
Aranwe kirjoitti noin 17 vuotta sitten (0 kommenttia)
Pakkahuoneella 16.12.2006
1980-luku oli heavymetallin kulta-aikaa ja kansa kaikkialla pukeutui nahkaan, niitteihin ja farkkutakkeihin, kunnes grunge tuli ja tappoi. Sittemmin grunge kuoli pois ja heavy nousi haudastaan keräämään väkeä stadioneille ja pienemmillekin areenoille. Yksi kaikkien aikojen suurista kitarasankareista on Yngwie Malmsteen, joka edelleenkin jaksaa hipelöidä Stratocasteriaan heavyriffien lomassa. Tampereen Tullikamarin Pakkahuoneelle ahtautunut yleisö saikin kuulla paitsi ruotsalaisen kitarasankarin sooloilua, myös kotimaisten nimien soitantaa.
Tamperelainen MoonMadness oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus. Bändi julkaisi debyyttisinkkunsa Thunder (lue Palasokerin arvio) alkuvuodesta 2006. Kakkossinkku Too Much To Lose (kuunneltavissa MySpace-profiilisivulla) julkaistaan lähitulevaisuudessa. Kokopitkä albumi on luvassa myöhemmin ensi vuoden puolella, joten MoonMadnessista varmasti kuultaneen tulevaisuudessa enemmänkin.
Hiljattain vokalistia vaihtanut bändi on kuvaillut tyyliään melodramaattiseksi heavyksi ja vanhan liiton vaikutteet olivatkin selvästi kuultavissa. Setti sisälsi perinteisempää kosketinvoittoista heavya ja hieman erikoisempaa jopa progressiivisin vaikuttein maustettua soitantaa, joten silkaksi kasariheviksi tätä ei voi "haukkua". Bändin lavaesiintyminen oli suomalaisittain poikkeuksellisen pirteää ja näyttävää, ja alkuillasta vielä harvalukuista yleisöäkin yritettiin saada lämmitetyksi vaihtelevalla menestyksellä. Soundit eivät valitettavasti olleet ihan kunnossa, kuten lämmittelyaktien kohdalla usein tapaa käydä, mutta mielestäni bändi alkaa olla melko valmis paketti isommillekin areenoille.
Toisena lämmittelijänä esiintyi tennispelaaja Veli Paloheimolta nimensä napannut AOR-projekti Brother Firetribe, jonka päätähtinä häärivät Leverage-vokalisti Pekka Ansio Heino ja Nightwish-kitaristi Emppu Vuorinen. Puhdasta kasari-AOR:ää soittava bändi jakaa kansaa: toiset tykkäävät ja toiset vihaavat. Van Halenin ja muiden kasaribändien ystäville Brother Firetribe tarjoaa varmasti tuhdin paketin synavoittoista tukkaheviä, jossa vedetään nahkahousut kireällä kovaa ja korkealta. Bändi heitti erittäin varmoin ottein settinsä ja livisti lavalta kuin varkain allekirjoittaneen tutustuessa baaritiskin valikoimaan.
Pienen tauon jälkeen sali pimeni ja lavalla loistivat vain Marshall-rivistön kytkinten merkkivalot. Kitarajumala Yngwie Malmsteen aloitti settinsä kenenkään yllättymättä kitarasoololla, joita illan aikana kuultiinkin kyllästymiseen asti. Tämän jälkeen kuultiin Rising Force ja Demon Driver, jotka lupailivat mahtavaa kokonaisuutta, mutta pettymyksen kalkki oli jälleen kerran liian karvasta. Rainbow-cover Gates Of Babylon ja I Am A Viking jaksoivat vielä luoda uskoa, mutta puutuminen iski ennen encoretaukoa ja oli pakko päästä pois.
Mies on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista kitaristeista, mutta tyylitajulla häntä ei ole siunattu. Lisäksi jostain syystä miksaaja oli ruuvannut kosketinvelho Derek Sherinianille enemmän volumea kuin Yngwielle itselleen, joten kitarointi tahtoi ajoittain hukkua kosketinvallin alle, jota joku saattaisi pitää jopa positiivisena. Kulttuuritalolla vokalisti Doogie Whiten ääni oli jäänyt Yngwien varjoon, mutta tällä kertaa tilanne oli päinvastainen.
Eniten Yngwien setissä harmitti kuitenkin medleymäisyys. Miehen biisit ovat usein mainioita heavyralleja, mutta ylimääräisellä sooloilulla ja biisien pätkimisellä on helppo pilata kokonaisuus. Setti oli kuitenkin reippaan mittainen, joten Yngwietä rakastavat saivat aivan varmasti rahoilleen vastinetta enemmänkin kuin tarpeeksi.
1980-luku oli heavymetallin kulta-aikaa ja kansa kaikkialla pukeutui nahkaan, niitteihin ja farkkutakkeihin, kunnes grunge tuli ja tappoi. Sittemmin grunge kuoli pois ja heavy nousi haudastaan keräämään väkeä stadioneille ja pienemmillekin areenoille. Yksi kaikkien aikojen suurista kitarasankareista on Yngwie Malmsteen, joka edelleenkin jaksaa hipelöidä Stratocasteriaan heavyriffien lomassa. Tampereen Tullikamarin Pakkahuoneelle ahtautunut yleisö saikin kuulla paitsi ruotsalaisen kitarasankarin sooloilua, myös kotimaisten nimien soitantaa.
Tamperelainen MoonMadness oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus. Bändi julkaisi debyyttisinkkunsa Thunder (lue Palasokerin arvio) alkuvuodesta 2006. Kakkossinkku Too Much To Lose (kuunneltavissa MySpace-profiilisivulla) julkaistaan lähitulevaisuudessa. Kokopitkä albumi on luvassa myöhemmin ensi vuoden puolella, joten MoonMadnessista varmasti kuultaneen tulevaisuudessa enemmänkin.
Hiljattain vokalistia vaihtanut bändi on kuvaillut tyyliään melodramaattiseksi heavyksi ja vanhan liiton vaikutteet olivatkin selvästi kuultavissa. Setti sisälsi perinteisempää kosketinvoittoista heavya ja hieman erikoisempaa jopa progressiivisin vaikuttein maustettua soitantaa, joten silkaksi kasariheviksi tätä ei voi "haukkua". Bändin lavaesiintyminen oli suomalaisittain poikkeuksellisen pirteää ja näyttävää, ja alkuillasta vielä harvalukuista yleisöäkin yritettiin saada lämmitetyksi vaihtelevalla menestyksellä. Soundit eivät valitettavasti olleet ihan kunnossa, kuten lämmittelyaktien kohdalla usein tapaa käydä, mutta mielestäni bändi alkaa olla melko valmis paketti isommillekin areenoille.
Toisena lämmittelijänä esiintyi tennispelaaja Veli Paloheimolta nimensä napannut AOR-projekti Brother Firetribe, jonka päätähtinä häärivät Leverage-vokalisti Pekka Ansio Heino ja Nightwish-kitaristi Emppu Vuorinen. Puhdasta kasari-AOR:ää soittava bändi jakaa kansaa: toiset tykkäävät ja toiset vihaavat. Van Halenin ja muiden kasaribändien ystäville Brother Firetribe tarjoaa varmasti tuhdin paketin synavoittoista tukkaheviä, jossa vedetään nahkahousut kireällä kovaa ja korkealta. Bändi heitti erittäin varmoin ottein settinsä ja livisti lavalta kuin varkain allekirjoittaneen tutustuessa baaritiskin valikoimaan.
Pienen tauon jälkeen sali pimeni ja lavalla loistivat vain Marshall-rivistön kytkinten merkkivalot. Kitarajumala Yngwie Malmsteen aloitti settinsä kenenkään yllättymättä kitarasoololla, joita illan aikana kuultiinkin kyllästymiseen asti. Tämän jälkeen kuultiin Rising Force ja Demon Driver, jotka lupailivat mahtavaa kokonaisuutta, mutta pettymyksen kalkki oli jälleen kerran liian karvasta. Rainbow-cover Gates Of Babylon ja I Am A Viking jaksoivat vielä luoda uskoa, mutta puutuminen iski ennen encoretaukoa ja oli pakko päästä pois.
Mies on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaista kitaristeista, mutta tyylitajulla häntä ei ole siunattu. Lisäksi jostain syystä miksaaja oli ruuvannut kosketinvelho Derek Sherinianille enemmän volumea kuin Yngwielle itselleen, joten kitarointi tahtoi ajoittain hukkua kosketinvallin alle, jota joku saattaisi pitää jopa positiivisena. Kulttuuritalolla vokalisti Doogie Whiten ääni oli jäänyt Yngwien varjoon, mutta tällä kertaa tilanne oli päinvastainen.
Eniten Yngwien setissä harmitti kuitenkin medleymäisyys. Miehen biisit ovat usein mainioita heavyralleja, mutta ylimääräisellä sooloilulla ja biisien pätkimisellä on helppo pilata kokonaisuus. Setti oli kuitenkin reippaan mittainen, joten Yngwietä rakastavat saivat aivan varmasti rahoilleen vastinetta enemmänkin kuin tarpeeksi.
+/- saldo : 0 | Tweet