Teoria Miehistä - elokuvakritiikki
SariKeskinen kirjoitti noin 23 vuotta sitten (1 kommenttia)
Seuraava juttu ei ole kaunista luettavaa. Mutta ei ollut elokuvakokemuskaan kaunis. Harvemmin sitä nimitellään lehmäksi koko valkokankaan voimin ja vielä THX-saundein. Ja kaikki tämä vain sen takia, että saisi kirjoitettua arvostelun elokuvakritiikkikurssille! Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: olihan elokuva melkein hauska.
Kun mies käyttäytyy naisen mielestä huonosti, mies on sika. Sen sijaan elokuva "Teoria miehistä" pitää miehiä sonneina. Ja mitä se tekee naisista? No, lehmiä tietenkin.
Teoria miehistä onkin siis oikeastaan teoria naudoista. Sydänsuruinen Jane Goodale (Ashley Judd), kuuluisan apinatutkijan mukaan nimetty elokuvan päähenkilö, alkaa eron jälkeen harrastaa modernia kulttuuriantropologiaa ja huomaa hämmästyttävän analogian sonnien ja miesten käyttäytymisen välillä: kuten sonnit, myöskään miehet eivät halua paritella kahdesti saman naaraan kanssa. Lehmäteoria ei ehkä kuulosta järin omaperäiseltä, mutta julkisuuteen päästyään tulee tutkijana valenimellä esiintyvästä Janesta yhtäkkiä koko kansakunnan kohutuin tutkija. Mielenkiintoista kyllä, Janea ei kuitenkaan tunnu pahemmin kiinnostavan teorian avulla rikastuminen, vaan hän valitsee tutkijan roolin sijaan perinteisemmän: Jane löytää uuden rakkaan, joka haluaa oikeasti paritella vain hänen kanssaan - vielä senkin jälkeen, kun Jane on esittänyt hänelle lukioaikaisen cheerleader-ohjelmansa pikkuhoususillaan ja itkenyt sitten kasvonsa turvoksiin. Kyseessä on siis väistämättä aito, todellinen rakkaus.
Elokuva tyytyy olemaan sekoitus tuhkimotarinaa ja trendikästä sinkkukohellusta tyyliin Bridget Jones ja Ally McBeal. Esikuviensa mukaan Jane selviytyy kuitenkin väliin epätoivoiseltakin näyttävästä miehenmetsästyksestään kunnialla, saavuttaa rakkauden ja antaa pitkät teorialleen ja menestykselle. Mitään uutta perinteiseen naiskuvaan elokuva ei ainakaan tuo, mutta on helposti soljuvaa, välillä jopa hauskaa katsottavaa - ainakin, jos katsoja onnistuu vaientamaan sisäisen feministinsä. Jos Janen hahmo on stereotypia parhaasta päästä, ovat sitä myös Janen elämää pyörittävät miehet. Katsoja ei varmasti ylläty, kun hyvältä näyttävä mies osoittautuukin pahaksi ja pahalta näyttävä hyväksi.
Pudottamalla muutaman juonen kannalta irrallisen kohtauksen pois ja lisäämällä dialogia ohjaaja olisi voinut kieltämättä luoda elokuvasta tiiviimmän ja hahmoistaan syvällisempiä. Nyt henkilöiden toiminnalle ei esitetä juuri mitään motiiveja eikä heidän menneisyydestään vaivauduta kertomaan kuin sirpaleita. Mutta jos ei anna Ashley Juddin välillä puhdittomalta tuntuvan näyttelemisen ja ohjaajan turhan alleviivaavan tyylin häiritä, on elokuva ihan välttävää viihdettä. Mihinkään elämää suurempaan elokuva ei edes yritä päästä, ellei sitten oivallusta, jonka mukaan ihmistä ei voikaan rinnastaa nautaan, pidetä sellaisena. Suosittelen henkilöille, jotka haluavat hetken olla naudan älykkyysasteella.
Teoria Miehistä (Someone Like You), pääosissa Ashley Judd, Greg Kinnear, Hugh Jackman. Ohjaaja Tony Goldwyn.
Kun mies käyttäytyy naisen mielestä huonosti, mies on sika. Sen sijaan elokuva "Teoria miehistä" pitää miehiä sonneina. Ja mitä se tekee naisista? No, lehmiä tietenkin.
Teoria miehistä onkin siis oikeastaan teoria naudoista. Sydänsuruinen Jane Goodale (Ashley Judd), kuuluisan apinatutkijan mukaan nimetty elokuvan päähenkilö, alkaa eron jälkeen harrastaa modernia kulttuuriantropologiaa ja huomaa hämmästyttävän analogian sonnien ja miesten käyttäytymisen välillä: kuten sonnit, myöskään miehet eivät halua paritella kahdesti saman naaraan kanssa. Lehmäteoria ei ehkä kuulosta järin omaperäiseltä, mutta julkisuuteen päästyään tulee tutkijana valenimellä esiintyvästä Janesta yhtäkkiä koko kansakunnan kohutuin tutkija. Mielenkiintoista kyllä, Janea ei kuitenkaan tunnu pahemmin kiinnostavan teorian avulla rikastuminen, vaan hän valitsee tutkijan roolin sijaan perinteisemmän: Jane löytää uuden rakkaan, joka haluaa oikeasti paritella vain hänen kanssaan - vielä senkin jälkeen, kun Jane on esittänyt hänelle lukioaikaisen cheerleader-ohjelmansa pikkuhoususillaan ja itkenyt sitten kasvonsa turvoksiin. Kyseessä on siis väistämättä aito, todellinen rakkaus.
Elokuva tyytyy olemaan sekoitus tuhkimotarinaa ja trendikästä sinkkukohellusta tyyliin Bridget Jones ja Ally McBeal. Esikuviensa mukaan Jane selviytyy kuitenkin väliin epätoivoiseltakin näyttävästä miehenmetsästyksestään kunnialla, saavuttaa rakkauden ja antaa pitkät teorialleen ja menestykselle. Mitään uutta perinteiseen naiskuvaan elokuva ei ainakaan tuo, mutta on helposti soljuvaa, välillä jopa hauskaa katsottavaa - ainakin, jos katsoja onnistuu vaientamaan sisäisen feministinsä. Jos Janen hahmo on stereotypia parhaasta päästä, ovat sitä myös Janen elämää pyörittävät miehet. Katsoja ei varmasti ylläty, kun hyvältä näyttävä mies osoittautuukin pahaksi ja pahalta näyttävä hyväksi.
Pudottamalla muutaman juonen kannalta irrallisen kohtauksen pois ja lisäämällä dialogia ohjaaja olisi voinut kieltämättä luoda elokuvasta tiiviimmän ja hahmoistaan syvällisempiä. Nyt henkilöiden toiminnalle ei esitetä juuri mitään motiiveja eikä heidän menneisyydestään vaivauduta kertomaan kuin sirpaleita. Mutta jos ei anna Ashley Juddin välillä puhdittomalta tuntuvan näyttelemisen ja ohjaajan turhan alleviivaavan tyylin häiritä, on elokuva ihan välttävää viihdettä. Mihinkään elämää suurempaan elokuva ei edes yritä päästä, ellei sitten oivallusta, jonka mukaan ihmistä ei voikaan rinnastaa nautaan, pidetä sellaisena. Suosittelen henkilöille, jotka haluavat hetken olla naudan älykkyysasteella.
Teoria Miehistä (Someone Like You), pääosissa Ashley Judd, Greg Kinnear, Hugh Jackman. Ohjaaja Tony Goldwyn.
+/- saldo : 0 | Tweet
Mainitsen tämän elokuvakritiikin innoittamana lyhyenä kommenttina mielipiteeni elokuvista ihan yleisesti. Pysähdyin näet miettimään tätä elävän kuvan taiteenlajia vakavammin joitakin vuosia sitten toistuvien surkeiden elokuvakokemusten jälkeen. Tajusin silloin, että en ole kyllä elämäni aikana nähnyt kuin puolenkymmentä "oikeasti hyvää leffaa" ja kaikki muu onkin sitten ollut juuri tällaista "unohda aivot kotiin ja muutu vihanneksi 1½ tunniksi" viihdettä. Herää kysymys että mikä on elokuvien tarkoitus? Kaipa maailma on vain ihmisten valtaosan mielestä niin paha paikka elää , että mikä tahansa pakokeino pois todellisuudesta vaikka miten surkean leffan avulla on tarpeen. Tiedä häntä, heittäkää kommenttia...