Yes Hartwall Arenalla 4.11.2001
Sunkka kirjoitti noin 23 vuotta sitten (0 kommenttia)
Yksi maailman suurimpiin progressiivisen rockin bändeihin kuuluva megayhtye Yes esiintyi Helsingin Hartwall Arenassa 4.11.2001. Konsertissa kuultiin pääasiassa 70-luvun biisejä mutta mukaan mahtui muutama uudeltakin levyltä ja pakollinen kasarihitti Owner of a Lonely Heart.
Yesin uusimmalla levyllä kuullaan yhtyeen lisäksi sinfoniaorkesteria joten sinfoniaorkesteri piti raahata tietysti kiertueellekin mukaan. Mutta olisihan se saanut näkymisen lisäksi kuuluakin Ei nimittäin oikein kunnolla havainnut sitä orkesteria, siitä piti miksaaja huolen. Eipä ollut tosin vanhojen biisien sovituksiakaan kovin paljoa muutettu orkesteria varten. Orkesteri jäi todellakin enimmäkseen paitsioon, eikä sen mahdollisuuksia käytetty hyväksi kuin marginaalisesti. Keikan aloittanut Close to the Edge kuulosti aluksi hieman vaisulta, olisi ollut varmasti parempi polkaista liikkeelle jollakin riuskalla rockilla, kuten myöhemmin kuullulla Roundaboutilla. Soundit paranivat jo seuraavaan biisiin ja paikalla olleet ummikotkin varmasti alkoivat jo saada henkeä tuon yli 20-minuuttisen progeklassikon päättyessä. Luulot pois heti alussa! Ja kyllähän siellä jotkut innokkaimmat, biisejä tuntemattomat (?) alkoivat taputella jo Close to the Edgen puolivälin hiljaisissa kohdissa.
Musiikillinen ilmaisu oli tietysti huippuluokkaa. Vokalisti Jon Anderson lauloi kerrassaan upeasti, myös korkeat kohdat menivät hienosti (And You And I). Hän esitti tapansa mukaan välispiikeissä joko rautaisaa itseironiaa tai sellaista noloutta, että hauskaa oli joka tapauksessa. Andersonin höpinät olivat vähän koomisia... universal love ja silleen. Jon Anderson vaikutti silti aidosti sympaattiselta äijältä joka kenties on hieman "positiivisesti sekaisin". Hänen tanssikoreografiat olisivat sentään voineet olla vähemmän koomisia. Lisäksi taitaa tuon kasvissyöjä-Andersonin ruokavalioon kuulua aika paljon erilaisia sieniä? Mitähän se näki siellä salin katossa kun sinne kokoajan katseli? Ei me muut mitään nähty. Andersonin sympaattiselle olemukselle ja hippeilylle ei voi kuin hymyillä.
Kitaristi Steve Howekin loisti läpi keikan. Miehen tyylitaju ei petä, vaikka soittotyyli ja
-tekniikka muuttuu biisien aikana lukuisia kertoja. Kitarat vaihtuivat alinomaa, saman biisin aikanakin mies ehti soitella useaa eri kitaraa, tämähän on aina ollut Steve Howen suosikkitouhua. Steve veti myös pitkän sooloesiintymisen akustisen kitaran kera konsertin keskivaiheilla, soitti kaksi biisiä ja hyvin soittikin.
Rumpali Alan White, joka on myös pitkän linjan Yes-miehiä, oli vähän laimeahko ja kärsi todella huonoista rumpusoundeista. Tuntui koko ajan, että sinfoniaorkesteri vähän jarrutteli bändin menoa, Yes olisi ehkä soitellut vähän rivakammin jos olisi saanut itsekseen esiintyä.
Illan pelle oli Yesin perustajajäsen, basisti Chris Squire joka vaikutti vahvasti olevan kännissä. Soitto ei oikein meinannut pysyä taimissa mutta esiintymishalu oli kova, välillä hän meinasi jopa kaatua lavalla. Aikamoista temppuilua nähtiin ja muutamia aika turhia bassosooloja saatiin kuunnella, esim. muutenkin jo riittävän pitkä biisi Ritual ei olisi kaivannut ollenkaan lisää kuolleita hetkiä. Osa marinasta menee myös miksaajan piikkiin: Bassokitara tuli todella kovaa ja varsinkin Chrisin innostuessa revittelemään, ääni suorastaan riipi korvia. Ja Squire sai Rickenbackerista ja presarista täsmälleen saman äänen joten taisi olla se bassojen vaihtelu ihan turhaa. Oma lukunsa oli Squiren myös hoitelema bassobedaali joka oli väännetty täysille ja Hartwall Arena oli viritetty siten että kaikki pedaalin sävelet muodostivat seisovan bassoaallon, tuolit vapisivat joka kerta kun pedaali tuli mukaan. Kokemus oli ruumiillinen. Squirella oli myös vaatteiden suhteen tyylitaju hukassa, mitkä lie hiihtäjän pöksyt nyt jalassa olivatkaan. Olikohan tässä nyt tarpeeksi/liikaa pahoja sanoja tuosta progerockin legendaarisesta basistista jonka soundi on vaikuttanut niin monen soittajan elämään?
Kosketinsoittaja, lähes tuntematon sessiomies Tom Brislin saa puhtaat paperit muutamia tyhjäkäyntisiä ujelluslurituksia lukuunottamatta. New Jerseysta kotoisin oleva hemmo on aiemmin soittanut mm. Meat Loafin keikkabändissä. Kyllähän Tom soitteli ihan kivasti mutta se nyt oli sellainen varjoissa seisoskeleva sessiomies. Että ensikerralla pelkkä Yes ilman sinfoniaorkesteria ja joku karismaattisempi kosketinsoittaja mukaan, esim. Wakeman... No, Rick Wakeman ei taida olla enää koskaan tulossa Yesiin.
Keikan isoin miinus oli siinä että Venäjän rajasekoilujen takia konsertin alku viivästyi tunnin verran ja ohjelmasta oli karsittu pitkä ja hieno Gates of Delirium kokonaan pois. Yesin rekat olivat kuulemma juuttuneet Venäjän tulliin. Aivan kuin kukaan ei olisi maininnut järjestäjille mitään Venäjän rajatilanteesta.
Settilista oli peruskamaa, kun nimikkeeltä "yessymphonic" olisi odottanut vähän jännempiä vetoja orkesterin kanssa, enemmän uutta levyä ja sitten vaikka jotain Time And A Wordin tavaraa. No Opportunity Necessary, No Experience Needed olisi ollut ihan ehdoton viuluineen kaikkineen. Toisaalta, miksi ihmeessä uudelta levyltä oli pakko soittaa huonoin lyhyt (Don´t Go) ja huonoin pitkä biisi (In the Presence of). Dreamtime olisi ollut paljon mieluisampi. Vanhempi tavara ja erityisesti The Yes-Albumin biisit toimivat todella hienosti. Osan Yes soitti ilman orkesteriakin.
Ohjelmisto piti sisällään kappaleet Close to the Edge, Long Distance Runaround, Don´t Go, In the Presence of, Mood for a Day, Starship Trooper, And You and I, Ritual ja I´ve Seen All Good People. Encorena Owner of a Lonely Heart ja Roundabout.
Kaikenkaikkiaan hieno keikka, hyvät biisit hienoa soittamista. Äänenvoimakkuuskin oli kohtuullisella tasolla, lukuunottamatta bassosoolojen rämistelyjä. Ensi kerralla toivomme Yesin saapuvan ilman orkkaa, ja jos mahdollista niin johonkin pienempään saliin, vaikka Kulttuuritalolle. Nyt kun Yes on viimein saatu maahamme, jäämme odottelemaan King Crimsonia ja Rushia. Jospa hyvinkin .
Ja jos Progelistan tai Colossuksen ProgeChatin kirjoittajat/lukijat löytävät artikkelista tuttuja lauseita, voi havainto hyvinkin olla oikea. Olen kopioinut ilman lupaa joitakin mielipiteitänne tuonne joukkoon (reilu jätkä. - päätoim. huom.)
Yesin uusimmalla levyllä kuullaan yhtyeen lisäksi sinfoniaorkesteria joten sinfoniaorkesteri piti raahata tietysti kiertueellekin mukaan. Mutta olisihan se saanut näkymisen lisäksi kuuluakin Ei nimittäin oikein kunnolla havainnut sitä orkesteria, siitä piti miksaaja huolen. Eipä ollut tosin vanhojen biisien sovituksiakaan kovin paljoa muutettu orkesteria varten. Orkesteri jäi todellakin enimmäkseen paitsioon, eikä sen mahdollisuuksia käytetty hyväksi kuin marginaalisesti. Keikan aloittanut Close to the Edge kuulosti aluksi hieman vaisulta, olisi ollut varmasti parempi polkaista liikkeelle jollakin riuskalla rockilla, kuten myöhemmin kuullulla Roundaboutilla. Soundit paranivat jo seuraavaan biisiin ja paikalla olleet ummikotkin varmasti alkoivat jo saada henkeä tuon yli 20-minuuttisen progeklassikon päättyessä. Luulot pois heti alussa! Ja kyllähän siellä jotkut innokkaimmat, biisejä tuntemattomat (?) alkoivat taputella jo Close to the Edgen puolivälin hiljaisissa kohdissa.
Musiikillinen ilmaisu oli tietysti huippuluokkaa. Vokalisti Jon Anderson lauloi kerrassaan upeasti, myös korkeat kohdat menivät hienosti (And You And I). Hän esitti tapansa mukaan välispiikeissä joko rautaisaa itseironiaa tai sellaista noloutta, että hauskaa oli joka tapauksessa. Andersonin höpinät olivat vähän koomisia... universal love ja silleen. Jon Anderson vaikutti silti aidosti sympaattiselta äijältä joka kenties on hieman "positiivisesti sekaisin". Hänen tanssikoreografiat olisivat sentään voineet olla vähemmän koomisia. Lisäksi taitaa tuon kasvissyöjä-Andersonin ruokavalioon kuulua aika paljon erilaisia sieniä? Mitähän se näki siellä salin katossa kun sinne kokoajan katseli? Ei me muut mitään nähty. Andersonin sympaattiselle olemukselle ja hippeilylle ei voi kuin hymyillä.
Kitaristi Steve Howekin loisti läpi keikan. Miehen tyylitaju ei petä, vaikka soittotyyli ja
-tekniikka muuttuu biisien aikana lukuisia kertoja. Kitarat vaihtuivat alinomaa, saman biisin aikanakin mies ehti soitella useaa eri kitaraa, tämähän on aina ollut Steve Howen suosikkitouhua. Steve veti myös pitkän sooloesiintymisen akustisen kitaran kera konsertin keskivaiheilla, soitti kaksi biisiä ja hyvin soittikin.
Rumpali Alan White, joka on myös pitkän linjan Yes-miehiä, oli vähän laimeahko ja kärsi todella huonoista rumpusoundeista. Tuntui koko ajan, että sinfoniaorkesteri vähän jarrutteli bändin menoa, Yes olisi ehkä soitellut vähän rivakammin jos olisi saanut itsekseen esiintyä.
Illan pelle oli Yesin perustajajäsen, basisti Chris Squire joka vaikutti vahvasti olevan kännissä. Soitto ei oikein meinannut pysyä taimissa mutta esiintymishalu oli kova, välillä hän meinasi jopa kaatua lavalla. Aikamoista temppuilua nähtiin ja muutamia aika turhia bassosooloja saatiin kuunnella, esim. muutenkin jo riittävän pitkä biisi Ritual ei olisi kaivannut ollenkaan lisää kuolleita hetkiä. Osa marinasta menee myös miksaajan piikkiin: Bassokitara tuli todella kovaa ja varsinkin Chrisin innostuessa revittelemään, ääni suorastaan riipi korvia. Ja Squire sai Rickenbackerista ja presarista täsmälleen saman äänen joten taisi olla se bassojen vaihtelu ihan turhaa. Oma lukunsa oli Squiren myös hoitelema bassobedaali joka oli väännetty täysille ja Hartwall Arena oli viritetty siten että kaikki pedaalin sävelet muodostivat seisovan bassoaallon, tuolit vapisivat joka kerta kun pedaali tuli mukaan. Kokemus oli ruumiillinen. Squirella oli myös vaatteiden suhteen tyylitaju hukassa, mitkä lie hiihtäjän pöksyt nyt jalassa olivatkaan. Olikohan tässä nyt tarpeeksi/liikaa pahoja sanoja tuosta progerockin legendaarisesta basistista jonka soundi on vaikuttanut niin monen soittajan elämään?
Kosketinsoittaja, lähes tuntematon sessiomies Tom Brislin saa puhtaat paperit muutamia tyhjäkäyntisiä ujelluslurituksia lukuunottamatta. New Jerseysta kotoisin oleva hemmo on aiemmin soittanut mm. Meat Loafin keikkabändissä. Kyllähän Tom soitteli ihan kivasti mutta se nyt oli sellainen varjoissa seisoskeleva sessiomies. Että ensikerralla pelkkä Yes ilman sinfoniaorkesteria ja joku karismaattisempi kosketinsoittaja mukaan, esim. Wakeman... No, Rick Wakeman ei taida olla enää koskaan tulossa Yesiin.
Keikan isoin miinus oli siinä että Venäjän rajasekoilujen takia konsertin alku viivästyi tunnin verran ja ohjelmasta oli karsittu pitkä ja hieno Gates of Delirium kokonaan pois. Yesin rekat olivat kuulemma juuttuneet Venäjän tulliin. Aivan kuin kukaan ei olisi maininnut järjestäjille mitään Venäjän rajatilanteesta.
Settilista oli peruskamaa, kun nimikkeeltä "yessymphonic" olisi odottanut vähän jännempiä vetoja orkesterin kanssa, enemmän uutta levyä ja sitten vaikka jotain Time And A Wordin tavaraa. No Opportunity Necessary, No Experience Needed olisi ollut ihan ehdoton viuluineen kaikkineen. Toisaalta, miksi ihmeessä uudelta levyltä oli pakko soittaa huonoin lyhyt (Don´t Go) ja huonoin pitkä biisi (In the Presence of). Dreamtime olisi ollut paljon mieluisampi. Vanhempi tavara ja erityisesti The Yes-Albumin biisit toimivat todella hienosti. Osan Yes soitti ilman orkesteriakin.
Ohjelmisto piti sisällään kappaleet Close to the Edge, Long Distance Runaround, Don´t Go, In the Presence of, Mood for a Day, Starship Trooper, And You and I, Ritual ja I´ve Seen All Good People. Encorena Owner of a Lonely Heart ja Roundabout.
Kaikenkaikkiaan hieno keikka, hyvät biisit hienoa soittamista. Äänenvoimakkuuskin oli kohtuullisella tasolla, lukuunottamatta bassosoolojen rämistelyjä. Ensi kerralla toivomme Yesin saapuvan ilman orkkaa, ja jos mahdollista niin johonkin pienempään saliin, vaikka Kulttuuritalolle. Nyt kun Yes on viimein saatu maahamme, jäämme odottelemaan King Crimsonia ja Rushia. Jospa hyvinkin .
Ja jos Progelistan tai Colossuksen ProgeChatin kirjoittajat/lukijat löytävät artikkelista tuttuja lauseita, voi havainto hyvinkin olla oikea. Olen kopioinut ilman lupaa joitakin mielipiteitänne tuonne joukkoon (reilu jätkä. - päätoim. huom.)
+/- saldo : 0 | Tweet