Phish-miehet sooloilevat
Hezzu kirjoitti noin 23 vuotta sitten (2 kommenttia)
Phish viettää sapattia, mutta sekä yhtyeen kitaristi että kosketinsoittaja ovat pyöräyttäneet soololevyt. Vilkaistaanpas mitä miekkoset ovat saaneet aikaiseksi.
Mutta mikä on siis Phish? Kyseessä ei ole Marillionin ex-vokalisti Fish, joka on sattunut kirjoittamaan nimensä väärin, vaan Phish on tämä 80-luvun alkupuolella perustettu amerikkalaisbändi, joka on suoltanut omaa Grateful Dead -henkistä fuusiolla ja progellakin sävytettyä musiikkiaan jo useita vuosia. Eli jonkunlaisia uushippejä he kai ovat. Bändi on tällä hetkellä epämääräisellä tauolla, jonka syy ei ainakaan minulle ole selvinnyt, liekkö jotain kismaa bändin jäsenten kesken? Hajonneeksi bändi ei kai kuitenkaan tunnustaudu. Bändin kitaristi Trey Anastasio oli mukana myös viime vuonna mainion levyn tehneessä Oysterheadissa, jonka muut hemmot olivat basisti Les Claypool ja rumpali Stewart Copeland. Varsinainen superbändi siis.
[img]juttukuvat/levyt/trey.jpg" border=0 align=left hspace=5 vspace=5> Anastasion soololevy tottelee simppelisti nimeä ”Trey Anastasio” (Elektra 7559-62749-2). Soittokumppaneina Anastasiolla on tällä levyllä basisti Tony Markellis, rumpali Russ Lawton, kosketinsoittaja Ray Paczkowksi, puhaltajat Jennifer Hartwick, Russell Remington, Dave Grippo ja Andy Moroz sekä lyömäsoittaja Cyro Baptista. Myös liuta vierailijoita löytyy lähinnä puhaltimissa. Melko outoa porukkaa ainakin minulle, mutta kyseessä on kuulemma Anastasion pitkällisiä tuttavia hänen kotikaupungistaan. Anastasiohan se taitaa olla Phishinkin pääasiallinen biisintekijä ja vokalisti, joten väistämättähän tästäkin levystä tulee mieleen Phish. Runsaat puhaltimet antavat kuitenkin levylle lisää soulvivahteita. Anastasio ei ole kitaristina mikään yletön tiluttaja tai egoisti, vaan oikein tyylitietoinen soittaja, joka pelaa biisien ehdoilla. Hänen soittotyylinsä on selvästi lähempänä jazzia kuin rockia. Levyn musiikki on melkoisen groovea tavaraa, eräänlaista jazz-rockia olematta silti fuusiota perinteisessä mielessä. Melkoisen Phishiä siis, kyllä tämä bändin faneihin uppoaa vaivatta.
[img]juttukuvat/levyt/vidablue.jpg" border=0 align=right hspace=5 vspace=5>Kosketinsoittaja Page McConnell ei sen sijaan esiinny omalla nimellään vaan on ristinyt soolonsa kokoonpanon nimellä Vida Blue. Levylle (Elektra 7559-62782-2) ei ole keksitty mitään nimeä. Kokoonpanossa soittavat basisti Oteil Burbridge ja rumpali Russell Batiste, joista ensin mainittu on tuttu The Allman Brothers Bandin riveistä. Kuten bändikollegansa, myös McConnell luottaa grooven voimaan. Biisintekijänä mies ei kuitenkaan vedä vertoja Anastasiolle ja moni levyn biiseistä kuulostaakin siltä kuin ne olisivat ihan vain jammailua ilman sen kummempaa päämäärää. Tällä periaattellahan voi toki syntyä mitä vaan mielenkiintoista, mutta tässä homma meinaa hajota käsiin. Biisit alkavat lupaavasti, mutta ne eivät kanna loppuun asti. Niistä ikäänkuin puuttuu jotain. Kosketinrintamalta kaipaisi hieman agressiivisempaa otetta kun koskettimet ovat kuitenkin levyn ainut sooloinstrumentti. Leppoisassa sähköpianosoundissa ei ole tarpeeksi iskevyyttä. Muutamat modernimman oloiset syntikat maustavat juttua mukavasti, mutta niitä kuullaan aivan liian vähän ja melkein pelkästään vain lisämausteena. Yksi makea Hammond-soolo sentään kuullaan. Ehkä kokoonpano on liian pienimuotoinen ilman kitaristia? Laulajana McConnell ei myöskään pärjää Anastasiolle, siksi osa biiseistä onkin instrumentaaleja ;-) Hmm... tällaisen moitevuoren jälkeen täytyy kuitenkin sanoa, että levy on siltikin kaikesta huolimatta mielestäni varsin mukavaa kuunneltavaa, potentiaalia olisi vaan ollut paljon enempään.
Sori Page, Trey veti ainakin tällä kertaa pitemmän korren ;-)
Lisätietoa vaikkapa näistä osoitteista:
http://www.treyanastasio.com
http://www.vidablue.net
http://www.phish.com
ps: Äkkinäinen vilkaisu All Music Guideen paljasti, että Trey Anastasio ja Mike Gordon (Phish-basisti) ovat vierailleet jollain Vida Bluen keikalla. Tämä tarkoittanee ainakin sitä, ettei miesten välillä mikään mahoton sota ole :-)
Mutta mikä on siis Phish? Kyseessä ei ole Marillionin ex-vokalisti Fish, joka on sattunut kirjoittamaan nimensä väärin, vaan Phish on tämä 80-luvun alkupuolella perustettu amerikkalaisbändi, joka on suoltanut omaa Grateful Dead -henkistä fuusiolla ja progellakin sävytettyä musiikkiaan jo useita vuosia. Eli jonkunlaisia uushippejä he kai ovat. Bändi on tällä hetkellä epämääräisellä tauolla, jonka syy ei ainakaan minulle ole selvinnyt, liekkö jotain kismaa bändin jäsenten kesken? Hajonneeksi bändi ei kai kuitenkaan tunnustaudu. Bändin kitaristi Trey Anastasio oli mukana myös viime vuonna mainion levyn tehneessä Oysterheadissa, jonka muut hemmot olivat basisti Les Claypool ja rumpali Stewart Copeland. Varsinainen superbändi siis.
[img]juttukuvat/levyt/trey.jpg" border=0 align=left hspace=5 vspace=5> Anastasion soololevy tottelee simppelisti nimeä ”Trey Anastasio” (Elektra 7559-62749-2). Soittokumppaneina Anastasiolla on tällä levyllä basisti Tony Markellis, rumpali Russ Lawton, kosketinsoittaja Ray Paczkowksi, puhaltajat Jennifer Hartwick, Russell Remington, Dave Grippo ja Andy Moroz sekä lyömäsoittaja Cyro Baptista. Myös liuta vierailijoita löytyy lähinnä puhaltimissa. Melko outoa porukkaa ainakin minulle, mutta kyseessä on kuulemma Anastasion pitkällisiä tuttavia hänen kotikaupungistaan. Anastasiohan se taitaa olla Phishinkin pääasiallinen biisintekijä ja vokalisti, joten väistämättähän tästäkin levystä tulee mieleen Phish. Runsaat puhaltimet antavat kuitenkin levylle lisää soulvivahteita. Anastasio ei ole kitaristina mikään yletön tiluttaja tai egoisti, vaan oikein tyylitietoinen soittaja, joka pelaa biisien ehdoilla. Hänen soittotyylinsä on selvästi lähempänä jazzia kuin rockia. Levyn musiikki on melkoisen groovea tavaraa, eräänlaista jazz-rockia olematta silti fuusiota perinteisessä mielessä. Melkoisen Phishiä siis, kyllä tämä bändin faneihin uppoaa vaivatta.
[img]juttukuvat/levyt/vidablue.jpg" border=0 align=right hspace=5 vspace=5>Kosketinsoittaja Page McConnell ei sen sijaan esiinny omalla nimellään vaan on ristinyt soolonsa kokoonpanon nimellä Vida Blue. Levylle (Elektra 7559-62782-2) ei ole keksitty mitään nimeä. Kokoonpanossa soittavat basisti Oteil Burbridge ja rumpali Russell Batiste, joista ensin mainittu on tuttu The Allman Brothers Bandin riveistä. Kuten bändikollegansa, myös McConnell luottaa grooven voimaan. Biisintekijänä mies ei kuitenkaan vedä vertoja Anastasiolle ja moni levyn biiseistä kuulostaakin siltä kuin ne olisivat ihan vain jammailua ilman sen kummempaa päämäärää. Tällä periaattellahan voi toki syntyä mitä vaan mielenkiintoista, mutta tässä homma meinaa hajota käsiin. Biisit alkavat lupaavasti, mutta ne eivät kanna loppuun asti. Niistä ikäänkuin puuttuu jotain. Kosketinrintamalta kaipaisi hieman agressiivisempaa otetta kun koskettimet ovat kuitenkin levyn ainut sooloinstrumentti. Leppoisassa sähköpianosoundissa ei ole tarpeeksi iskevyyttä. Muutamat modernimman oloiset syntikat maustavat juttua mukavasti, mutta niitä kuullaan aivan liian vähän ja melkein pelkästään vain lisämausteena. Yksi makea Hammond-soolo sentään kuullaan. Ehkä kokoonpano on liian pienimuotoinen ilman kitaristia? Laulajana McConnell ei myöskään pärjää Anastasiolle, siksi osa biiseistä onkin instrumentaaleja ;-) Hmm... tällaisen moitevuoren jälkeen täytyy kuitenkin sanoa, että levy on siltikin kaikesta huolimatta mielestäni varsin mukavaa kuunneltavaa, potentiaalia olisi vaan ollut paljon enempään.
Sori Page, Trey veti ainakin tällä kertaa pitemmän korren ;-)
Lisätietoa vaikkapa näistä osoitteista:
http://www.treyanastasio.com
http://www.vidablue.net
http://www.phish.com
ps: Äkkinäinen vilkaisu All Music Guideen paljasti, että Trey Anastasio ja Mike Gordon (Phish-basisti) ovat vierailleet jollain Vida Bluen keikalla. Tämä tarkoittanee ainakin sitä, ettei miesten välillä mikään mahoton sota ole :-)
+/- saldo : 0 | Tweet
Mutta kun mä en ole koskaan innostunut tarpeeksi Phishistä. Pitäs olla joku yks tosihyvä levy, sellanen jota muutkin kun omat fanit jaksaa kuunnella..
Pätkiä olen soitellut.
Heh, no onhan Phishin musa monasti sillee melko "laid back" (ilmaisu jolle en keksi oikeeta suomennosta) samaan tapaan ku vaikka just Grateful Dead, että siittä kiinni saaminen ei välttämättä oo niin helppoa. Ei se mullekkaan heti iskeny, vaati se muutaman kuuntelukerran. Noista muutamasta levystä mitä mie oon hankkinu niin vois suositella ainaski tuota tuplaliveä A Live One, siinä on mukavaa jamitusta pitkien biisien muojosa :)