Progetesti
Hezzu kirjoitti noin 22 vuotta sitten (6 kommenttia)
Mitä tuumaa progesta henkilö, joka ei ole perehtynyt aiheeseen ollenkaan ja jonka oma musiikkimaku on suuntautunut ihan toisaalle? Palasokeri testaa ja ottaa siitä selvää!
Jotkut ehkä muistavat taannoisen Colossus-lehdessä olleen testin, jossa eräs lehden toimittaja testasi millaisia mietteitä Emerson, Lake & Palmerin Tarkus herätti yhdeksäsluokkalaisissa nuorissa? Päätin tehdä vastaavanlaisen testin (testihenkilöni oli toki huomattavasti vanhempi). Testihenkilönä toimi kaverini Petteri, jonka oma musiikkimaku liikkuu Yölintu - Paula Koivuniemi -osastolla. Soitin Petterille muutamia progebiisejä, joista ainakin kaksi ihan keskeisiä perusteoksia ja Petteri kirjasi ylös ajatuksiaan. Tässä niitä.
1. King Crimson: 21st Century Schizoid Man (levyltä In The Court Of The Crimson King, 1969)
Hampunhöyryinen kappale kirkkailla väreillä yhdistettynä Tarantino-tyyppiseen elokuvaan, jossa tapahtumat kulkevat tahtiin, jota tavallinen ihminen ei ymmärrä. Jos viittausta Tarantinoon ei olisi, kappale olisi jopa kuunneltavaa päivän mielenlaadusta riippuen. Loppupuolella liian tasaista ja toistavaa jumputusta.
2. Renaissance: Ocean Gypsy (levyltä Scheherazade and Other Stories, 1975)
Tälle päivälle liian melankolinen kappale. Toisaalta muistuttaa Barbra Streisandia, toisaalta Paula Koivuniemen 70-luvun tuotantoa. Poljennoltaan polveilevaa, romanttiseen odotukseen sopivaa musiikkia, johon liittyy kysymys Saapuuko hän?.
3. Genesis: The Return Of The Giant Hogweed (levyltä Nurcery Cryme, 1971)
Pelle Hermannin rock-versio, jossa puhuva karttakeppi panee ranttaliksi. Lätyt mansikanmollukoiden kanssa maistuvat reilusti, raikkaassa ulkoilmassa. Kuvaustyyli vapaa kaitafilmityylinen. Suorastaan retkeilytunnelma suomalaisen joen tai englantilaisen kanavan varrella. Joku lätty maistuu pahalta ja tekee riitasoinnun silti maistuvien mansikoiden kanssa.
4. Carmen: Bulerias (levyltä Fandangos In Space, 1974)
Miestä miehelle Mykonoksella. Selkeä macho-kappale suuntautumisesta riippumatta. Lanteet keinuvat toisiaan vasten kuumassa illassa.
5. Yes: Close To The Edge (levyltä Close To The Edge, 1972)
Kuplivaa vettä, piraijoja, turkoosi, ekumeenista kuorolaulua, Hillel Tokazier ja Sariolan kanteletta, Aku Ankasta Mombasaan afrikan pimeissä ruohomajoissa, ruohosätkä palaa pohjois-englannin sumuisessa ja kosteassa kadunkulmassa. Rupiaa jo kyllästyttään, sammuta jo se soitin, ei jaksa kuunnella, liian pitkä, taustamusiikiksi korkeintaan, kummitustarinoita, kaikki sortit sekasin.
Mitä tästä testistä opimme? Ehkä emme mitään? Tai sitten sen, ettei proge ehkä olekaan välttämättä niin helposti sisäistettävää musiikkia kuin itsestä tuntuu?
Jotkut ehkä muistavat taannoisen Colossus-lehdessä olleen testin, jossa eräs lehden toimittaja testasi millaisia mietteitä Emerson, Lake & Palmerin Tarkus herätti yhdeksäsluokkalaisissa nuorissa? Päätin tehdä vastaavanlaisen testin (testihenkilöni oli toki huomattavasti vanhempi). Testihenkilönä toimi kaverini Petteri, jonka oma musiikkimaku liikkuu Yölintu - Paula Koivuniemi -osastolla. Soitin Petterille muutamia progebiisejä, joista ainakin kaksi ihan keskeisiä perusteoksia ja Petteri kirjasi ylös ajatuksiaan. Tässä niitä.
1. King Crimson: 21st Century Schizoid Man (levyltä In The Court Of The Crimson King, 1969)
Hampunhöyryinen kappale kirkkailla väreillä yhdistettynä Tarantino-tyyppiseen elokuvaan, jossa tapahtumat kulkevat tahtiin, jota tavallinen ihminen ei ymmärrä. Jos viittausta Tarantinoon ei olisi, kappale olisi jopa kuunneltavaa päivän mielenlaadusta riippuen. Loppupuolella liian tasaista ja toistavaa jumputusta.
2. Renaissance: Ocean Gypsy (levyltä Scheherazade and Other Stories, 1975)
Tälle päivälle liian melankolinen kappale. Toisaalta muistuttaa Barbra Streisandia, toisaalta Paula Koivuniemen 70-luvun tuotantoa. Poljennoltaan polveilevaa, romanttiseen odotukseen sopivaa musiikkia, johon liittyy kysymys Saapuuko hän?.
3. Genesis: The Return Of The Giant Hogweed (levyltä Nurcery Cryme, 1971)
Pelle Hermannin rock-versio, jossa puhuva karttakeppi panee ranttaliksi. Lätyt mansikanmollukoiden kanssa maistuvat reilusti, raikkaassa ulkoilmassa. Kuvaustyyli vapaa kaitafilmityylinen. Suorastaan retkeilytunnelma suomalaisen joen tai englantilaisen kanavan varrella. Joku lätty maistuu pahalta ja tekee riitasoinnun silti maistuvien mansikoiden kanssa.
4. Carmen: Bulerias (levyltä Fandangos In Space, 1974)
Miestä miehelle Mykonoksella. Selkeä macho-kappale suuntautumisesta riippumatta. Lanteet keinuvat toisiaan vasten kuumassa illassa.
5. Yes: Close To The Edge (levyltä Close To The Edge, 1972)
Kuplivaa vettä, piraijoja, turkoosi, ekumeenista kuorolaulua, Hillel Tokazier ja Sariolan kanteletta, Aku Ankasta Mombasaan afrikan pimeissä ruohomajoissa, ruohosätkä palaa pohjois-englannin sumuisessa ja kosteassa kadunkulmassa. Rupiaa jo kyllästyttään, sammuta jo se soitin, ei jaksa kuunnella, liian pitkä, taustamusiikiksi korkeintaan, kummitustarinoita, kaikki sortit sekasin.
Mitä tästä testistä opimme? Ehkä emme mitään? Tai sitten sen, ettei proge ehkä olekaan välttämättä niin helposti sisäistettävää musiikkia kuin itsestä tuntuu?
+/- saldo : 0 | Tweet
Vähän turhan helpolla päästit, olisit nyt soittanut jotain sellaistakin joka oikeasti repii korvia ;)
No ei sitä kerralla kannatta täysin ihmispoloa säikähdyttää. Jatkotutkimusta vaan kehiin!
Hi !
Oli miten oli. Hauska se ainakin oli.Eihän se po
Hi ! Joo Hessulla oli aivan oikea asenne. Varovasti oikeaksi todetulla tiellä. Eikä tiedä vaikka tärppäis
-j...
Jep,tähän ois voinu heittää jotain vaikeampaa.Italialaista,Saksalaista ja ranskalaista.Mielenkiintoinen testi kylläkin.
Progehan ei suinkaan ole helppoa sisaistaa. Voi kuinka hirvealta sonnalta se aluksi kuulostikaan... Nyt miettii jo etta oliko se harhaa kaikki eihan niinkin mahtava musiikki ole VOINUT kuulostaa pahalta.
Vaan turhaanpa sitakaan miettii.