Rush at Jones Beach Amphitheater osa 2.
Sunkka kirjoitti noin 21 vuotta sitten (2 kommenttia)
Viimein tämä toinenkin osa, joka koskee itse konserttia… Lue ensin eka osa jollet ole jo lukenut.
Konsertti alkoi tutulla Three Stooges introlla joka vaihtui sitten aloitusbiisiksi, Tom Sawyeriksi. Konsertti oli alkanut ja vuosien odotus oli kohdallani päättynyt. Siinä ne olivat kaikki kolme ja soittivat sitä Rush-biisiä, joka aikanaan kohdallani aloitti kaiken!
Äänenvoimakkuus tuntui olevan ihan kohdallaan paitsi siinä vaiheessa kun Alex aloitti kitarasoolonsa, silloin kaivoin korvatulpat taskusta ja pitelin niitä lopun konserttia.
Tuntui jotenkin uskomattomalta, että sitä pitää odottaa näin kauan ja matkustaa näin kauas, että pääsee näkemään suosikkibändinsä, vaikka bändi on myynyt yli kahdenkymmenenvuoden uransa aikana jokaista levyään vähintään kultalevyyn oikeuttavan määrän. Mutta siinä ne nyt viimeinkin olivat, ihan oikeasti, vasemmalta oikealle, Alex Lifeson kitarassa, Neil Peart rummuissa ja Geddy Lee bassokitaransa kera laulamassa ja soittelemassa koskettimia.
Alex vasemmalla, taustanaan 6 Marshallin kaiutinkaappia ja 4 pimeässä sinisenä hehkuvaa Hughes & Kettner-vahvistinta, Neil keskellä rumpukorokkeella massiivisen settinsä kera ja Geddy oikealla, takanaan kolme valkoista rumpukuivaajaa! Edellisellä kiertueella Geddyn rekvisiittana ollut jääkaappi oli korvattu kolmella edestäladattavalla rumpukuivaajalla joissa vielä kaiken lisäksi näytti pyörivän pyykkiä! No jo on pojilla kamat!
Toisin kuin Yes Hartwall Arenalla, Rush ei liioitellut bassopedaalien kanssa. Ehkäpä on joskus liioitellut, koska erään vanhan bootlegin nimi on ”Tauruspedals from Hell”! Geddy polki pedaaleita tarpeen vaatiessa ja miksaaja huolehti siitä, että soundit olivat balanssissa. Kokonaisuutena soundit olivat vähän hakusessa muutaman ekan biisin ajan, mutta loksahtivat sitten kohdalleen. Ulkoilmateatteri teki sen, että alapää ei ollut kovin hallitseva ja ääntä leimasi tietty avaruus.
Tom Sawyerin jälkeen tuli kasarihitti Distant Early Warning josta on tehty halpiksenomainen videokin aikanaan, siinä mm. pikkupoika ratsastaa risteilyohjuksella. Kappale ei silti ole poppia, koukkuja ja tahtilajivaihdoksia on riittämiin, jopa siinä määrin, että lyömäsoittimien jumala Neil Peart erehtyy kappaleen puolivälin maissa osien järjestyksestä! Pari tahtia siinä menee mutta Geddyn ja Alexin kääntyessä katsomaan rumpalia, alkaa homma olla jo hanskassa ja oikea osa käsittelyssä. Voi että piti tämäkin nähdä omin silmin, Neil mokaa!
Rumpaleita saattaa kiinnostaa sellainenkin judanssi, kuin Neilin ote rumpukapuloista. Neil järkytti monia Rush-faneja, erityisesti rumpaleita 90-luvun puolivälissä opetellessaan niinkutsutun perinteisen otteen kapuloista, jossa vasemman käden kapula on keskisormen ja nimettömän välissä, eli kyseessä on juuri se perinteinen jazz-ote. Neil teki asiasta suuren numeron ja julkaisi mm. opetusvideon, jossa kuvaa uusvanhaa tyyliään. No, mm. The Policen Steward Copeland on aina ollut tämän otteen taitajia, ei se nyt niin harvinaista rockmaailmassa ole. Ja mitenkä se ote sitten meni? Rock otteeseen (matched grip) on palattu, paitsi kyseisen 96-vuoden levyn Test For Echon biiseissä. Jee, matched grip määrää! Toisaalta, Neilin rumpusetti on täysin sama kuin viime kiertueella, silloinhan Neil erityisesti vaihtoi settinsä kokoonpanon ja sijoittelun vastaamaan paremmin traditional gripin vaatimuksia.
Roll the Bones on yksi Rushin huonoimpia kappaleita ja ihmettelen, miksi sitä pitää aina vetää livenä. 90-luvun alussa tehdyn kappaleen taustalla pyöri taaskin aiheeseen liittyvä tietokoneanimaatio ja kappaleen rap-väliosassa (joo, valitettavasti ihan totta) rapin heitti taustakankaalla killuva puhuva pääkallo. Ei vaan sattunut kuvan ja äänen synkronisointi kohdalleen ja siksi koko homma toimi erittäin huonosti. Voi että…
Vasta viides biisi oli uudelta Vapor Trails-levyltä, kappale nimeltään Earthshine. Uuden materiaalin meininki tuntui heti erilaiselta kuin vanhojen biisien. Ote oli jotenkin synkempi ja rankempi. Ja Neil näytti joutuneen töihin vielä entistä enemmän, vaikkei sitä levyä kuunnellessaan niin huomaakaan. Neilin Tool-vaikutteet tuntuvat uudessa materiaalissa kyllä aika selvästi.
Seuraavaksi tuli innostava instrumentaaliklassikko YYZ jonka jälkeen traaginen ja koskettava The Pass. Bravado tuo yleisön jälleen iloisempiin tunnelmiin ja The Big Money (jälleen kasarihitti) melkein riehakkaaksi.
Jossain näillä main alkoi aurinkokin jo laskea ja lavan molemmilla puolilla oleville, suurille valkoisille kankaille alkoi syntyä eloa. Oli niille videotykillä heijastettu jotain kuvaa alussakin, mutta aurinko kumosi sen. Sivukankaille näytettiin koko ajan kuvaa muusikoista, joten tämäkin keikka tavallaan kuvattiin, kuten jokainen Rush-keikka jo pitkän aikaa. Kiertueen viimeinen keikka muuten kuvattiin kahdellakymmenellä kameralla ja siitä on tulossa piakkoin konsertti-DVD!
Sitten Geddy spiikkasi Between Sun and Moonin sisään niin, että ”Seuraavaa biisiä emme ole ikinä soittaneet livenä (ennen tätä kiertuetta) ja itseasiassa emme edes muistaneet, että meillä sellaista onkaan”. No, olisivat voineet jättää soittamatta nytkin. Mitäänsanomaton ja tylsä 90-luvun täytebiisi oli saanut kumppanikseen tylsän tausta-animaation joka suorastaan korosti kappaleen tylsyyttä. Onneksi kappale sentään toimi livenä paremmin kuin levyllä. Yleisö pysyi kostoksi melko hiljaa…
Jatkoksi tuli vielä Vital Signs, joka on muuten mainion Moving Pictures-levyn (-81) mielestäni huonoin biisi, kummallinen reggaekappale, tosin klassikko sekin. Yleisö tykkäsi siitä sentään paljon enemmän. Ja kun Natural Science viimein alkoi, yleisö repesi hurjaan suosionosoitusmyrskyyn. Tätähän oli selvästi joku muukin kuin minä! Permanent Waves-levyn (-80) hurja progekikkailubiisi on klassikko näköjään muidenkin Rush-fanien mielestä ja mikäs sen kivempaa kuin yleisön villiintyminen! Taustakankaalla pyörivät villit DNA- ja kaleidoskooppianimaatiot, varsinaista hippiprogerekvisiittaa!
Sitten olikin ensimmäinen puoliaika ohitse ja seurasi väliaika. Bändi häipyi lavalta ja miksaaja soitteli muutaman biisin PA-kamoista. Puolessa välissä 15-minuuttista breikkiä musiikki loppui ja kummallinen sirkutus ja suhina alkoi kuulua kaiuttimista. Ääni muistutti vahvasti Yesin ”Close to the Edgen” alkua ja hetken jo hämäännyinkin. Mutta sirkutus jatkuin vaan ja taustakangas heräsi eloon. Näimme vuorien ympäröimän järven, jonka toiselta puolen sitten muutaman minuutin kuluttua ilmestyi lohikäärme ja toinen puoliaika oli valmis alkamaan!
Konsertti polkaistiin uudestaan käyntiin uuden levyn avausraidalla, One Little Victoryllä ja lohikäärmeanimaatio pyöri ruudussa koko ajan. Eräässä kohdin lohari hönki tulta ja lavalle oli rakennettu jonkin verran pyrotekniikkaa jota sitten polteltiin. Komian näköistä oli joo.
Synkän Drivenin jälkeen oli luvassa jännittävä hetki. Rushin nettisivuilta printtaamani settilista mukaan vuorossa oli uudelta levyltä joko upea Cealing Unlimited tai tylsä Ghost Rider. Damn, soittivat Ghost Riderin... Tausta-animaationa oli maantietä Kaliforniassa. Mutta hetkinen, mitenkäs tämä nyt livenä kuulosti niin paljon paremmalta kuin levyllä? Tämähän on itseasiassa ihan hyvä biisi! Onneksi soittivat sen.
Lisää uutta materiaalia, Secret Touch, myöskin uuden levyn suosikkibiisejä! Ja kyllä kenkii! Uudet biisit ovat erittäin rock, Rushille uudella tavalla. Uusi levy tuntui keväällä jotenkin vieraalta, mutta jonkin aikaa kuunneltuaan se alkoi avautua ja nyt konsertissa uudet biisit saivat vielä uuden elämän. Rush ikään kuin runnoi idean perille kuulijaan. Ihan hyvin meni perille, kiitos vaan.
Sitten fiilisteltiin taas 90-luvun alun materiaalin parissa Dreamlinen tahtiin ja jumpsuteltiin vahvasti sekvenssereihin perustuva keskitysleiritarina Red Sector A läpi. Hienot punaiset valot ja laaserit ja kaikki, ihan kuin 80-luvulla.
Jo toinen instrumenttaali Leave That thing Alone ja sen jälkeen Neilin rumpusoolo. Tässä kohdin voi lukijaa haukotuttaa, mutta vaikka Rushin jokaisella konserttilevyllä onkin Neilin soolo ja niitä nyt ollaan kuultu aika tavalla, oli tämänkertainen soolo kyllä jotain ihan uutta. Vanhoja elementtejä oli mukana, mutta meininki oli aivan uutta ja soolo oli oikeasti mielenkiintoinen. Yleisökin hurrasi oikein kunnolla.
Rumpusoolon jälkeen Alex ja Geddy palasivat tauolta ja oli Neilin vuoro päästä huilaamaan. Alex ja Geddy tulivat lavalle ja istuivat kahdelle jakkaralle ja vetäisivät Rush-kiertueilla ennenkuulemattoman tempun, unplugged-version kappaleesta Resist. Homma toimi kahdella akustisella kitaralla aika kivasti.
Sitten olikin vuorossa taas klassikko, 70-luvun puolivälin scifiprogea parhaimmillaan, 2112! Tästä mammuttibiisistä Rush revitteli tosin vain alkusoiton ja Temples of Syrinx-osan. No, toimi silti hyvin, jengi oli ihan innoissaan. 2112:n jälkeen tuli klassikko Limelight jossa on ehkä rockhistorian paras biisinaloitus! Samoin kitarasoolo on sellainen, että oksat pois! Yeah!
Ja aina vaan progea, seuravana kikkailtiin läpi suurin osa 12-minuuttisesta La Villa Strangiato-instrumentaalibiisistä. Tai itseasiassa biisi ei ole ollut Rushin keikoilla instrumentaali enää pitkään aikaan vaan kitaristi Alex pääsee kappaleen puolivälissä ääneen bändin jammaillessa taustalla. Tällä kertaa Alex jutteli yleisölle retkestään Jones Beachin uimarannalle metallinpaljastimen kanssa, Geddyn ja Neilin naureskellessa sivussa. Alex oli muka ensin löytänyt neljännesdollarin hiekasta, sitten löytyikin jo kauan kateissa ollut Jimmy Hoffa ja lopuksi lippu kyseiseen konserttiin ”Ja tässä minä nyt olen!” Biisi soitettiin loppuun ja viimeiseksi vedettiin vielä Rushin ensimmäinen radiohitti vuodelta 80, The Spirit of Radio.
Ei tämä tähän päättynyt, encorehan oli tietysti tulossa. Bändi palasi lavalle ja haki Geddyn rumpukuivaajista muutaman t-paidan ja heitti yleisölle. Geddy kommentoi että ”eikö olekin ihanaa kun pyykki saapuu puhtaana pesulasta?”
Encorena Rush soitti kimaran klassikoita aloittaen By-Tor and the Snow Dog-kappaleella josta tosin oli jätetty pois Epilogue-osa. Tästä hypättiin lennossa Cygnus X-1-kappaleen alkusoittoon jonka aikana taustakankaalla nähtiin muun muassa valkoisen rumpukuivaajan syöksyvän mustaan aukkoon, lailla kappaleen lyriikassa sankarin avaruusaluksen! Konsertin päätti puhdas rokki Rushin debyyttilevyltä, Working Man. Valot sammutettiin ja ilta hiljeni. Konsertti oli ohi.
Settilista:
Three Stooges intro
Tom Sawyer
Distant Early Warning
New World Man
Roll The Bones
Earthshine
YYZ
The Pass
Bravado
The Big Money
Between Sun and Moon
Vital Signs
Natural Science
Väliaika
Lohikäärme-intro
One Little Victory
Driven
Ghost Rider
Secret Touch
Dreamline
Red Sector A
Leave That Thing Alone
Rhythm Method (rumpusoolo)
Resist (unplugged)
2112 Overture/Temples of Syrinx
Limelight
La Villa Strangiato (parts 2-12, includes Lerxt's dream rant)
The Spirit of Radio
Encore:
By-Tor and the Snow Dog (lyhennetty, "Epilogue" puuttui)->
Cygnus X-1 (alkusoitto)->
Working Man
Kuviahan kyseisessä konsertissa ei saanut tietenkään ottaa joten en ottanut. Järkkärit eivät kuitenkaan olisi ymmärtäneet Palasokerin pressikortista mitään.
Loistavia kuvia löytyy osoitteesta http://www.2112.net/powerwindows/VTConcertInfo.htm
Siellä on myös kovasti lisää Rush-infoa tiedonjanoisille.
Konsertti alkoi tutulla Three Stooges introlla joka vaihtui sitten aloitusbiisiksi, Tom Sawyeriksi. Konsertti oli alkanut ja vuosien odotus oli kohdallani päättynyt. Siinä ne olivat kaikki kolme ja soittivat sitä Rush-biisiä, joka aikanaan kohdallani aloitti kaiken!
Äänenvoimakkuus tuntui olevan ihan kohdallaan paitsi siinä vaiheessa kun Alex aloitti kitarasoolonsa, silloin kaivoin korvatulpat taskusta ja pitelin niitä lopun konserttia.
Tuntui jotenkin uskomattomalta, että sitä pitää odottaa näin kauan ja matkustaa näin kauas, että pääsee näkemään suosikkibändinsä, vaikka bändi on myynyt yli kahdenkymmenenvuoden uransa aikana jokaista levyään vähintään kultalevyyn oikeuttavan määrän. Mutta siinä ne nyt viimeinkin olivat, ihan oikeasti, vasemmalta oikealle, Alex Lifeson kitarassa, Neil Peart rummuissa ja Geddy Lee bassokitaransa kera laulamassa ja soittelemassa koskettimia.
Alex vasemmalla, taustanaan 6 Marshallin kaiutinkaappia ja 4 pimeässä sinisenä hehkuvaa Hughes & Kettner-vahvistinta, Neil keskellä rumpukorokkeella massiivisen settinsä kera ja Geddy oikealla, takanaan kolme valkoista rumpukuivaajaa! Edellisellä kiertueella Geddyn rekvisiittana ollut jääkaappi oli korvattu kolmella edestäladattavalla rumpukuivaajalla joissa vielä kaiken lisäksi näytti pyörivän pyykkiä! No jo on pojilla kamat!
Toisin kuin Yes Hartwall Arenalla, Rush ei liioitellut bassopedaalien kanssa. Ehkäpä on joskus liioitellut, koska erään vanhan bootlegin nimi on ”Tauruspedals from Hell”! Geddy polki pedaaleita tarpeen vaatiessa ja miksaaja huolehti siitä, että soundit olivat balanssissa. Kokonaisuutena soundit olivat vähän hakusessa muutaman ekan biisin ajan, mutta loksahtivat sitten kohdalleen. Ulkoilmateatteri teki sen, että alapää ei ollut kovin hallitseva ja ääntä leimasi tietty avaruus.
Tom Sawyerin jälkeen tuli kasarihitti Distant Early Warning josta on tehty halpiksenomainen videokin aikanaan, siinä mm. pikkupoika ratsastaa risteilyohjuksella. Kappale ei silti ole poppia, koukkuja ja tahtilajivaihdoksia on riittämiin, jopa siinä määrin, että lyömäsoittimien jumala Neil Peart erehtyy kappaleen puolivälin maissa osien järjestyksestä! Pari tahtia siinä menee mutta Geddyn ja Alexin kääntyessä katsomaan rumpalia, alkaa homma olla jo hanskassa ja oikea osa käsittelyssä. Voi että piti tämäkin nähdä omin silmin, Neil mokaa!
Rumpaleita saattaa kiinnostaa sellainenkin judanssi, kuin Neilin ote rumpukapuloista. Neil järkytti monia Rush-faneja, erityisesti rumpaleita 90-luvun puolivälissä opetellessaan niinkutsutun perinteisen otteen kapuloista, jossa vasemman käden kapula on keskisormen ja nimettömän välissä, eli kyseessä on juuri se perinteinen jazz-ote. Neil teki asiasta suuren numeron ja julkaisi mm. opetusvideon, jossa kuvaa uusvanhaa tyyliään. No, mm. The Policen Steward Copeland on aina ollut tämän otteen taitajia, ei se nyt niin harvinaista rockmaailmassa ole. Ja mitenkä se ote sitten meni? Rock otteeseen (matched grip) on palattu, paitsi kyseisen 96-vuoden levyn Test For Echon biiseissä. Jee, matched grip määrää! Toisaalta, Neilin rumpusetti on täysin sama kuin viime kiertueella, silloinhan Neil erityisesti vaihtoi settinsä kokoonpanon ja sijoittelun vastaamaan paremmin traditional gripin vaatimuksia.
Roll the Bones on yksi Rushin huonoimpia kappaleita ja ihmettelen, miksi sitä pitää aina vetää livenä. 90-luvun alussa tehdyn kappaleen taustalla pyöri taaskin aiheeseen liittyvä tietokoneanimaatio ja kappaleen rap-väliosassa (joo, valitettavasti ihan totta) rapin heitti taustakankaalla killuva puhuva pääkallo. Ei vaan sattunut kuvan ja äänen synkronisointi kohdalleen ja siksi koko homma toimi erittäin huonosti. Voi että…
Vasta viides biisi oli uudelta Vapor Trails-levyltä, kappale nimeltään Earthshine. Uuden materiaalin meininki tuntui heti erilaiselta kuin vanhojen biisien. Ote oli jotenkin synkempi ja rankempi. Ja Neil näytti joutuneen töihin vielä entistä enemmän, vaikkei sitä levyä kuunnellessaan niin huomaakaan. Neilin Tool-vaikutteet tuntuvat uudessa materiaalissa kyllä aika selvästi.
Seuraavaksi tuli innostava instrumentaaliklassikko YYZ jonka jälkeen traaginen ja koskettava The Pass. Bravado tuo yleisön jälleen iloisempiin tunnelmiin ja The Big Money (jälleen kasarihitti) melkein riehakkaaksi.
Jossain näillä main alkoi aurinkokin jo laskea ja lavan molemmilla puolilla oleville, suurille valkoisille kankaille alkoi syntyä eloa. Oli niille videotykillä heijastettu jotain kuvaa alussakin, mutta aurinko kumosi sen. Sivukankaille näytettiin koko ajan kuvaa muusikoista, joten tämäkin keikka tavallaan kuvattiin, kuten jokainen Rush-keikka jo pitkän aikaa. Kiertueen viimeinen keikka muuten kuvattiin kahdellakymmenellä kameralla ja siitä on tulossa piakkoin konsertti-DVD!
Sitten Geddy spiikkasi Between Sun and Moonin sisään niin, että ”Seuraavaa biisiä emme ole ikinä soittaneet livenä (ennen tätä kiertuetta) ja itseasiassa emme edes muistaneet, että meillä sellaista onkaan”. No, olisivat voineet jättää soittamatta nytkin. Mitäänsanomaton ja tylsä 90-luvun täytebiisi oli saanut kumppanikseen tylsän tausta-animaation joka suorastaan korosti kappaleen tylsyyttä. Onneksi kappale sentään toimi livenä paremmin kuin levyllä. Yleisö pysyi kostoksi melko hiljaa…
Jatkoksi tuli vielä Vital Signs, joka on muuten mainion Moving Pictures-levyn (-81) mielestäni huonoin biisi, kummallinen reggaekappale, tosin klassikko sekin. Yleisö tykkäsi siitä sentään paljon enemmän. Ja kun Natural Science viimein alkoi, yleisö repesi hurjaan suosionosoitusmyrskyyn. Tätähän oli selvästi joku muukin kuin minä! Permanent Waves-levyn (-80) hurja progekikkailubiisi on klassikko näköjään muidenkin Rush-fanien mielestä ja mikäs sen kivempaa kuin yleisön villiintyminen! Taustakankaalla pyörivät villit DNA- ja kaleidoskooppianimaatiot, varsinaista hippiprogerekvisiittaa!
Sitten olikin ensimmäinen puoliaika ohitse ja seurasi väliaika. Bändi häipyi lavalta ja miksaaja soitteli muutaman biisin PA-kamoista. Puolessa välissä 15-minuuttista breikkiä musiikki loppui ja kummallinen sirkutus ja suhina alkoi kuulua kaiuttimista. Ääni muistutti vahvasti Yesin ”Close to the Edgen” alkua ja hetken jo hämäännyinkin. Mutta sirkutus jatkuin vaan ja taustakangas heräsi eloon. Näimme vuorien ympäröimän järven, jonka toiselta puolen sitten muutaman minuutin kuluttua ilmestyi lohikäärme ja toinen puoliaika oli valmis alkamaan!
Konsertti polkaistiin uudestaan käyntiin uuden levyn avausraidalla, One Little Victoryllä ja lohikäärmeanimaatio pyöri ruudussa koko ajan. Eräässä kohdin lohari hönki tulta ja lavalle oli rakennettu jonkin verran pyrotekniikkaa jota sitten polteltiin. Komian näköistä oli joo.
Synkän Drivenin jälkeen oli luvassa jännittävä hetki. Rushin nettisivuilta printtaamani settilista mukaan vuorossa oli uudelta levyltä joko upea Cealing Unlimited tai tylsä Ghost Rider. Damn, soittivat Ghost Riderin... Tausta-animaationa oli maantietä Kaliforniassa. Mutta hetkinen, mitenkäs tämä nyt livenä kuulosti niin paljon paremmalta kuin levyllä? Tämähän on itseasiassa ihan hyvä biisi! Onneksi soittivat sen.
Lisää uutta materiaalia, Secret Touch, myöskin uuden levyn suosikkibiisejä! Ja kyllä kenkii! Uudet biisit ovat erittäin rock, Rushille uudella tavalla. Uusi levy tuntui keväällä jotenkin vieraalta, mutta jonkin aikaa kuunneltuaan se alkoi avautua ja nyt konsertissa uudet biisit saivat vielä uuden elämän. Rush ikään kuin runnoi idean perille kuulijaan. Ihan hyvin meni perille, kiitos vaan.
Sitten fiilisteltiin taas 90-luvun alun materiaalin parissa Dreamlinen tahtiin ja jumpsuteltiin vahvasti sekvenssereihin perustuva keskitysleiritarina Red Sector A läpi. Hienot punaiset valot ja laaserit ja kaikki, ihan kuin 80-luvulla.
Jo toinen instrumenttaali Leave That thing Alone ja sen jälkeen Neilin rumpusoolo. Tässä kohdin voi lukijaa haukotuttaa, mutta vaikka Rushin jokaisella konserttilevyllä onkin Neilin soolo ja niitä nyt ollaan kuultu aika tavalla, oli tämänkertainen soolo kyllä jotain ihan uutta. Vanhoja elementtejä oli mukana, mutta meininki oli aivan uutta ja soolo oli oikeasti mielenkiintoinen. Yleisökin hurrasi oikein kunnolla.
Rumpusoolon jälkeen Alex ja Geddy palasivat tauolta ja oli Neilin vuoro päästä huilaamaan. Alex ja Geddy tulivat lavalle ja istuivat kahdelle jakkaralle ja vetäisivät Rush-kiertueilla ennenkuulemattoman tempun, unplugged-version kappaleesta Resist. Homma toimi kahdella akustisella kitaralla aika kivasti.
Sitten olikin vuorossa taas klassikko, 70-luvun puolivälin scifiprogea parhaimmillaan, 2112! Tästä mammuttibiisistä Rush revitteli tosin vain alkusoiton ja Temples of Syrinx-osan. No, toimi silti hyvin, jengi oli ihan innoissaan. 2112:n jälkeen tuli klassikko Limelight jossa on ehkä rockhistorian paras biisinaloitus! Samoin kitarasoolo on sellainen, että oksat pois! Yeah!
Ja aina vaan progea, seuravana kikkailtiin läpi suurin osa 12-minuuttisesta La Villa Strangiato-instrumentaalibiisistä. Tai itseasiassa biisi ei ole ollut Rushin keikoilla instrumentaali enää pitkään aikaan vaan kitaristi Alex pääsee kappaleen puolivälissä ääneen bändin jammaillessa taustalla. Tällä kertaa Alex jutteli yleisölle retkestään Jones Beachin uimarannalle metallinpaljastimen kanssa, Geddyn ja Neilin naureskellessa sivussa. Alex oli muka ensin löytänyt neljännesdollarin hiekasta, sitten löytyikin jo kauan kateissa ollut Jimmy Hoffa ja lopuksi lippu kyseiseen konserttiin ”Ja tässä minä nyt olen!” Biisi soitettiin loppuun ja viimeiseksi vedettiin vielä Rushin ensimmäinen radiohitti vuodelta 80, The Spirit of Radio.
Ei tämä tähän päättynyt, encorehan oli tietysti tulossa. Bändi palasi lavalle ja haki Geddyn rumpukuivaajista muutaman t-paidan ja heitti yleisölle. Geddy kommentoi että ”eikö olekin ihanaa kun pyykki saapuu puhtaana pesulasta?”
Encorena Rush soitti kimaran klassikoita aloittaen By-Tor and the Snow Dog-kappaleella josta tosin oli jätetty pois Epilogue-osa. Tästä hypättiin lennossa Cygnus X-1-kappaleen alkusoittoon jonka aikana taustakankaalla nähtiin muun muassa valkoisen rumpukuivaajan syöksyvän mustaan aukkoon, lailla kappaleen lyriikassa sankarin avaruusaluksen! Konsertin päätti puhdas rokki Rushin debyyttilevyltä, Working Man. Valot sammutettiin ja ilta hiljeni. Konsertti oli ohi.
Settilista:
Three Stooges intro
Tom Sawyer
Distant Early Warning
New World Man
Roll The Bones
Earthshine
YYZ
The Pass
Bravado
The Big Money
Between Sun and Moon
Vital Signs
Natural Science
Väliaika
Lohikäärme-intro
One Little Victory
Driven
Ghost Rider
Secret Touch
Dreamline
Red Sector A
Leave That Thing Alone
Rhythm Method (rumpusoolo)
Resist (unplugged)
2112 Overture/Temples of Syrinx
Limelight
La Villa Strangiato (parts 2-12, includes Lerxt's dream rant)
The Spirit of Radio
Encore:
By-Tor and the Snow Dog (lyhennetty, "Epilogue" puuttui)->
Cygnus X-1 (alkusoitto)->
Working Man
Kuviahan kyseisessä konsertissa ei saanut tietenkään ottaa joten en ottanut. Järkkärit eivät kuitenkaan olisi ymmärtäneet Palasokerin pressikortista mitään.
Loistavia kuvia löytyy osoitteesta http://www.2112.net/powerwindows/VTConcertInfo.htm
Siellä on myös kovasti lisää Rush-infoa tiedonjanoisille.
+/- saldo : 0 | Tweet
Kiitos tarinasta, voi kun olisin saanut olla mukana! Kiva kun soittavat "The Passia" nykyisin, se on hieno kipale. Mutta "Vital Signs" huono? Sehän on levyn paras biisi!:)
Kuvien ja kasettien ottaminenhan on sitä yleistä urheilulajia konserteissa. Pitää vaan ottaa vaikka kertakäyttökamera mukaan ja ihan eteen, sitten salassa otella, ja vahtia järkkäreitä. Hauska extreme laji!