Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Kuinka minusta tuli progepää?

Hezzu kirjoitti noin 19 vuotta sitten (1 kommenttia)
Onko levyjen keräily synnynnäistä vai kasvetaanko siihen? Vaikuttaako kaveripiiri siihen millaista musiikkia kuuntelet? Onko proge parempaa musiikkia kuin joku muu? Jaa, mistäs minä tietäisin, mutta tässäpä on omakohtainen tarina siitä, kuinka ajauduin progefaniksi, levyjen keräilijäksi ja musadiggariksi yleensäkin. Tämä on melko henkilökohtainen vuodatus, varokaa ;-)

Synnyin progevuonna 1973. Kotikuntani on Alavieska (pieni kunta keskipohjanmaalla), mutta olen asunut nyt viitisen vuotta Ylivieskassa (jossa olen osa-aikatöissä levykaupassa). Musiikin kuuntelusta kiinnostuin enemmälti joskus ala-asteen viidennellä luokalla hyvän ystäväni Jannen esimerkin mukaisesti. Lainailimme ja äänittelimme toisillemme monenmoista musiikkia (tai pääosin hän kai äänitti minulle). Pääasiassa kuuntelimme tuolloin jotain sen aikaista listamusiikkia, en edes kunnolla muista mitä, joku Breakdance -kokoelma taisi olla ensimmäinen oma kasettiostokseni. Musiikkimakuni suuntautui tuolloin pääosin enimmäkseen soul ja diskomusiikin pariin, joskin paljon muutakin tuli kuunneltua. Koulussa pidettiin pariin otteeseen tuolloin levyraatia ja muistaakseni vein sinne jollain kerralla John Parrin ”St. Elmo’s Fire” -kappaleen, joka taisi pärjätä hyvin raadissamme.

Minulla oli vain kasettisoitin, mutta Jannen kotoa löytyi levysoitin. Sieltä löytyi levyhyllystä esim. Abbaa, Agnetha Fältskogia ja Earth, Wind & Firea. Kuuntelimme myös Barbra Streisandia ja taisipa Genesiksen ”Genesis” -levykin tulla tuolloin jo tutuksi. Hämäriä ovat vähän muistikuvat tuolta ajalta, mutta jossain vaiheessa myös minun piti saada levysoitin, olimme varmaan tuolloin jo yläasteella. Ensimmäinen LP-hankintani oli joku mustan musiikin kokoelma, Blackdance tai jotain, tai tuo levy taisi tulla ihan kaupanpäälle kun ostin ne uudet stereot, joissa oli siis levysoitin. Ensimmäiset varsinaiset ostokset taisivat olla Whitney Houstonin kakkoslevy ”Whitney” ja Gary Mooren ”Run For Cover”, ja melko pian tuli sitten The Housemartinsien kokoelma ”Now That’s What I Call Quite Good”, eli melkoisen laajalla skaalalla musiikkimakuni levittyi jo tuolloin! Näistä levyistä tuo The Housemartins löytyy edelleen hyllystäni ja ihan mukavalta se kuulostaa vieläkin. Muita tuon ajan diggailun kohteita olivat myös Cock Robin, Level 42, Sade, Anita Baker, Pat Benatar ja Clannad (oho, folkrockprogea!). Level 42 oli tuolloin tosi kova juttu. Ostelin tuohon aikaan myös Earth, Wind & Firen vanhoja levyjä. Aloimme rampata Ylivieskalaisissa levyliikkeissä melko tiuhaan, mutta hyödynsimme myös Soundi-lehdessä ilmoittelevien postimyyntifirmojen palveluita.

Nyt alkavatkin muistikuvat mennä vielä enemmän sekaisin sen suhteen mikä bändi tuli milloinkin mukaan kuvioihin. Näihin aikoihin kiinnostuimme nimittäin myös jazzista. Chick Coreaa ynnä muuta. Tuliko jazz ennen progea vai päinvastoin? Veikkaisin että jazz ”tapahtui” ensin. Varmuudella voin sanoa ainakin sen, että Rushia kuuntelimme jo tuolloin. Janne oli ostanut divarista ”Grace Under Pressure” -levyn ja jonkin vaihtokaupan myötä levy siirtyi minulle. Tilasin sitten jostain postimyynnistä levyt ”A Farewell To Kings”, ”Hemispheres” ja ”Signals”. Näitä sitten kuuntelin korvat soikeina, vaikka enhän minä niistä vielä tuolloin mitään tajunnut. Pidin Rushia lähinnä hevibändinä, ja kyllähän se melko heviä olikin verrattuna muuhun kamaan mitä tuolloin tuli kuunneltua. Ostelin myös muut siihen asti ilmestyneet Rush-levyt. Ysiluokalla kävimme luokkaretkellä Tukholmassa ja tuomisena toin sieltä Rushin ”Fly By Night”:in (ja joitain muita levyjä joita en kehtaa tässä tunnustaa!) sitä kun ei jostain syystä täältä silloin saanut. Janne toi tuomisina vanhoja Genesis-levyjä, ”Tresspass”, ”Nurcery Cryme”, ”Foxtrot” ja ehkä jotain muitakin. Janne sivisti, että nämä vanhat Genesis-levyt olisivat progea ja että tuo Rush oli heviprogea. Hmmm? Jaahas.

Tässä vaiheessa siirryimme lukioon, minä Ylivieskaan ja Janne Kalajoelle. Yhteyttä pidimme kuitenkin aktiivisesti levyjenkuuntelusessioiden myötä. Melko pian näiden Genesis-levyjen jälkeen Janne taisi hankkia joitain Yes-levyjä. Jon Andersonin ”In The City Of Angels” oli meille jo tuolloin tuttu ja kun selvisi, että hemmo olisi ollut mukana myös tuommoisessa orkesterissa, niin pitihän siihenkin tutustua. ”Big Generator” taisi olla ensimmäinen Yes-levy, jonka kuulimme. Janne hankki sitten niitä vanhojakin levyjä, ”Close To The Edge”:n ja muita. Niin ja Anderson, Bruford, Wakeman, Howe -levyn. Itse en vielä jostain syystä kunnolla päässyt sisään näistä Genesiksistä ja Yesseistä (ABWH kuulosti tosin hyvältä), mutta kirjastosta lainattu King Crimsonin ”In The Court Of The Crimson King” kolahti. Se olikin jännä levy. Jollain tapaa kummallinen, mutta myös erittäin vaikuttava! Tätä kautta löytyi linkki Emerson, Lake & Palmeriin. ”Tarkus” suoraan sanoen räjäytti pääni! En voinut olla muuta kuin että WAU!!!! Tämä proge taitaa sittenkin olla aika kova juttu! Myös Cameliin tutustuttiin. ”Mirage” ja ”Snow Goose” ja ”Moonmadness” upposivat päähäni melko vaivatta. Minunkin täytyy ostaa tämmöisiä levyjä! Ja niinhän minä sitten ostinkin. Levyhyllyyn alkoi kertyä ELP:tä, King Crimsonia ja Camelia, mutta samaan aikaan (tai ehkä jo vähän ennen?) myös läjäpäin Santanan levyjä. Santana oli kova sana! Santanan myötä hankintaan tulivat myös Al Di Meola, John McLaughlin, Mahavishnu Orchestra, Return To Forever ja Jimi Hendrix. Progeakin oli saatava lisää. Hyvänä apuna tässä oli Terry Hounsomen mainio tietoteos Rock Record, jota hyödynsimme siihen tyyliin, että tutkimme missä muissa bändeissä nämä ennestään tutut ELP:n ja Camelin ynnä muiden jo tuttujen bändien jäsenet olivat soitelleet. ”Jollain myöhemmällä Camelin levyllä soittaa näköjään joku Richard Sinclair, joka soittaa myös Hatfield And The Northisa”. Hatfieldin levyt meni hankintaan. Tällä tavalla sitä sivistettiin itseämme. Apuna progemetsästyksessä toimivat myös Jannelta löytyneet vanhat Soundi ja Musa -lehdet, joista tutkittiin levyarvosteluita. Progea alkoikin kertyä hyllyyn oikein läjäpäin: Rare Bird (koska John Wetton oli eräällä levyllä), Flash ja Peter Banks, Rick Wakeman, Jethro Tull, Van Der Graaf Generator, Gong (joka kolahti minulle todella kovaa!), Soft Machine, Caravan, Stomu Yamashta, Bo Hansson ja ties mitä muuta ja pitihän ne Genesikset ja Yesitkin viimein hankkia itsellekin. Suomalaistakin progea alkoi hyllyyn kertymään, mutta tämäkin tapahtui enemmän jazzimman osaston kautta, Pekka Pohjolaa ja Jukka Tolosta ja näitä kautta sitten Wigwam ja Tasavallan Presidentti.

Pink Floydin kanssa oli hassu juttu. Lainasin kirjastosta ”Piper At The Gates Of Dawn” -levyn, mutta en päässyt kuuntelussa oikeastaan alkua pitemmälle, sillä niin oudolta se kuulosti. ”Dark Side Of The Moon” sen sijaan kuulosti hyvältä ja päätinkin hankkia ensin bändin 70-luvun levyt. Jossain vaiheessa lainasin ”Piper”:in uudelleen ja pakottauduin jopa kuuntelemaan sen. ”Ei tämä nyt kovin hyvä oo, mutta äänitämpä tämän kasetille.” Aikaa vierähti ja kuuntelin kasettia: ”Onhan tämä ihan hyvä, mutta on ne muut parempia.” Uusi kuuntelu: ”Tämähän on ihan hyvä, pitää kai tämäki ostaa.” Ostin levyn: ”Tämähän on oikein hyvä! Melkeinpä paras näitten levy!” Noin sitä ihminen oppii! Samantapainen ”moka” tapahtui Hawkwindin kanssa. Ostin divarista bändin ekan ja ”Masters Of The Universe” -kokoelman, koska jostain olin saanut päähäni, että progea nämäkin olisivat. Vaan enhän minä raukka niistä mitään ymmärtänyt, että eikun levyt takaisin divariin. (Olen tietysti sittemmin tullut järkiini ja Hawkwind onkin yksi meikän lempparibändeistä!) Jossain vaiheessa törmäsin divarissa Tangerine Dreamiin (levyt ”Stratosfear”, ”Force Majeure” ja ”Tangram”) ja kun jostain olin lukenut bändin soittavan progea niin ei muuta kuin kassan kautta ulos. Kotona sitten ihmettelin, että ompas ”tapahtumaköyhää” musiikkia! Harkitsin jo levyjen myymistä, mutta sinnittelin kuitenkin ja yritin kuunnella niitä aina silloin tällöin. Ja yhtäkkiä tapahtui jotakin. Levyjen musiikki alkoi elää! Rupesin diggaamaan bändiä oikein tosissani! Vau mitä musiikkia! Sittemmin tutuiksi tulivat myös Klaus Schulze, Ashra ja Tomita (ja nykyään jo moni muukin samaan kastiin kuuluva).

Ja näin sitä on edetty tähän päivään asti. Koko ajan on tullut etsittyä kaikkea uutta ja erilaista. Mutta vaikka proge on ollutkin ns. pääkiinnostuksen kohde, olen silti jatkuvasti kuunnellut ja hankkinut kaikenlaista muutakin musiikkia, kriteerinä on ollut vain, että musiikki on hyvää (en minäkään sentään ihan mitä tahansa paskaa kuuntele!). Monet teinivuosien suosikit ovat luonnollisesti tippuneet kyydistä siinä vaiheessa kun harrastus alkoi käydä ”vakavammaksi”. Jossain vaiheessa oli jopa melkoinen progepuristi-vaihe, jolloin kaikki pikkusenkaan kaupallisempi tavara jäi huomiotta. Sittemmin olen toki parantunut ;-) Viime aikoina olen ollut erityisen kiinnostunut kaikenlaisista folkrock-tyyppisistä jutuista, mutta niissäkin lähestyn aihetta hieman progenäkökulmasta, kaikkein parhaimmillaan folk-musakin on silloin kun se ei ole liian perinteistä, vaan jollain tavalla uusia uria etsivää, mainittakoon tässä vaikka esimerkkinä Hedningarna, joka on tosi kova bändi. Ihan äskettäin tutustuin pariin tuvalaiseen kurkkulaulubändiin ja jopas olikin huimaa menoa. Samaten afrikkalaisrytmit ovat soineet päässäni Ismaila Sanen ja Youssou N’Dourin levyjen myötä. Progepuolella olen viime aikoina pyrkinyt laajentamaan esim. Saksan suuntaan, josta tosin ovat kotoisin monet pitkäaikaisemmatkin suosikkini. Muutenkin olisi hirveä into laajentaa horisonttia hieman englannin kielisten aluettein ulkopuolelle, vaikkapa Italiaan, Ranskaan ja Itä-Eurooppaan. Sitten toisaalta uusien suomalaisbändien parissakin riittää hommaa valtavasti. Uh-oh, niin paljon hyvää musiikkia ja niin vähän aikaa ja rahaa! ;-)


+/- saldo : 0 |

    Pekka kirjoitti noin 19 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Rock Record, vanhat Musat ja Soundit, useat kuuntelukerrat ennenkuin tajusi...tutulta kuulostaa! :)