Obscure Gems
Hezzu kirjoitti noin 21 vuotta sitten (7 kommenttia)
eli eräänlainen löytöretki levyhyllyn perukoille; sopukoihin joissa ei luulisia progea esiintyvän, mutta asia onkin hieman toisin kun sitä lähemmin tarkastelee. Aiheena siis esitellä muutamia bändeja ja levyjä, jotka saattaisivat aiheuttaa progen kuuntelijan aivosoluissa suotuisaa herkistymistä, vaikkei äkkiseltään uskoisikaan. Mukaan eksyi myös pari muuten vaan erikoista helmeä.
Aloitetaanpa niinkin tunnetusta orkesterista kuin Scorpions. Äkkiseltään luulisi, että tämä bändi nyt viimeiseksi olisi saanut aikaiseksi jotain hyvääkin musiikkia, onhan bändi vastuussa esim. yhdestä maailman kaikkeuden ällöttävimmistä biiseistä, ”Winds Of Change”, joka on niin imelä ettei mitään rajaa! Bändin eka albumi ”Lonesome Crow” vuodelta 1972 on kuitenkin täysin toista maata. [img]juttukuvat/levyt/gems/gem_scorpions.jpg" align=left vspace=5 hspace=5>Uskokaa pois. Klaus Meinen honottava laulu on oikeastaan ainoa asia, josta tämän edes Scorpionsin levyksi tunnistaa. Musiikki on varsin psykedeelissävytteistä heavyprogea ja levyä voisikin ehkä kuvailla Black Sabbathin ekan albumin ja Eloyn ”Floating” -levyn risteymäksi. Albumilla soolokitaristin virkaa hoitava Michael Schenker (joka oli tuolloin vissiin vielä alle 20-vuotias) tekee todella upeaa jälkeä ja rytmiryhmänä toimivat Wolfgang Dziony (rummut) ja Lothar Heimberg (basso) osaavat myöskin asiansa mallikkaasti. Levyn parasta antia edustaa ehkä sen 13-minuuttinen päätösraita ”Lonesome Crow”, jossa mennään melkoisen psykedeelisille linjoille. Tämän biisin kun soitat jollekkin Scorpions-fanille niin johan leuka loksahtaa auki! Muutenkin linja pysyy tasokkaana koko levyn mitan ajan eikä joukosta huonoja biisejä löydy. Levyn on kaiken lisäksi tuottanut Conny Plank, jonka nimi löytyykin yleensä hieman kokeellisempien saksalaislevyjen kannesta. Tämän levyn jälkeen bändin kokoonpano muuttui lähes täysin, ainoastaan Klaus Meine ja kitaristi Rudolf Schenker jatkoivat ja hommasivat mukaan esim. kitaristi Uli Jon Rothin. Bändin kakkoslevy ”Fly To The Rainbow” vuodelta 1974 sisältää vielä varsin mukavaa meininkiä, varsinkin levyn pitkät raidat ”Drifting Sun” ja ”Fly To The Rainbow” ovat mainioita, mutta joistain biiseistä kyllä jo huomaa mihin suuntaan bändi on matkalla, vaikkei joukossa varsinaisesti mitään huonoja biisejä olekaan. Bändin seuraavat levyt olivatkin sitten jo melkoista alamäkeä ja voidaan ohittaa.
[img]juttukuvat/levyt/gems/gem_alice.jpg" align=right vspace=5 hspace=5>Jatketaan ”jytälinjalla”. Alice Cooper oli 70-luvun alussa varsin kova nimi, mutta progepiireissä häntä ei ehkä oikein osata arvostaa. Alice Cooperia voitaneen pitää myös eräänlaisena kauhu-rokin isänä. Bändin varhaiset levyt (silloin kun kyseessä oli vielä oikea bändi eikä sooloartisti) ovat varsin mainioita, ajoittain selviä progeaineksiakin sisältäviä levyjä. Alicehan oli Frank Zappan löytö, joten tämäkin kertonee jotain bändin varhaistuotannosta. Itse en ole bändin ekaa levyä ”Pretties For You” käsiini saanut, mutta kakkoslevyllään ”Easy Action” (1969) bändi heittää varsin hulvatonta meininkiä. Biisit ovat varsin kulmikkaita ja teatraalisia ja ne sisältävät varsin rutkasti erilaisia temmonvaihdoksia ja osia. Musiikissa on kieltämättä hieman samaa kokeellisuutta ja omituisuuksien viljelyä kuin Frank Zappallakin tuolloin oli. Levy onkin varsin kummallinen tapaus, kun sitä verrataan bändin myöhempiin levyihin. Suosittelenkin kaikkia omituisista levyistä pitäviä tutustumaan tähän kiekkoon! Kolmannesta albumistaan (”Love It To Death”) lähtien bändin musiikillinen linja hieman selkeytyi (ja soittotaito karttui), mutta myös kaikki nämä vuoteen 1974 mennessä ilmestyneet bändilevyt sisältävät muutamia selkeitä progebiisejä, esim. ”Black Juju” levyltä ”Love It To Death” (1971) ja ”Halo Of Flies” levyltä ”Killer” (1971). Ehjin albumikokonaisuus on ehkä kuitenkin ”School’s Out” (1972), jossa kaikki osaset ovat sulavasti sopusoinnussa keskenään. Myös Alicen esimmäinen soololevy ”Welcome To My Nightmare” (1975) on paikoitellen varsin progea ja se on hieno teemallinen kokonaisuus.
Sitten Suomen kamaralle. Hector on nimi, joka ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen suomalaisesta progesta puhuttaessa. Miehen kakkoslevy ”Herra Mirandos” (1973) on kuitenkin mainiota psykedeelistä pop-progea tai miksi sitä nyt kuvailisikaan. [img]juttukuvat/levyt/gems/gem_hector.jpg" align=left vspace=5 hspace=5>Biisit ovat varsin psykedeelisiä omalla jännällä tavallaan ja levyllä on myöskin varsin rohkeasti käytetty syntikoita, jotka antavatkin levylle varsin mielenkiintoisen säväyksen. Seuraava levy ”Hectorock I” (1974) ei ehkä kokonaisuutena ole niin proge (hyvä levy toki silti), mutta seuraava levy ”Liisa pien” (1975) onkin sitten ihan oikea progelevy. Levy on varsin ehjä paketti ja vaikka mukana on lainamateriaalia Procol Harumilta (”Kuin Juudas”), King Crimsonilta (”Epitaph”) ja Cat Stevensiltä (”Surullinen Liisa”), ovat nuokin biisit liitetty onnistuneesti osaksi kokonaisuutta. Bändi levyllä on varsin kovaa kaliiperia (Vesa Aaltonen, Antero Jakoila, Esa Kotilainen, Jakke Leivo ja Nono Söderberg) eli myös soitto kulkee upeasti. Vaikkei muuten Hectorin tuotannosta välittäisikään, suosittelisin kaikkia progefaneja kuitenkin edes tutustumaan tähän levyyn! Varsin omalaatuisilla linjoilla Hector oli myös 80-luvun alussa levyillään ”Eurooppa” ja ”Hyvää yötä bambi”, jotka myöskin siis edustavat Hectorin progempaa tuotantoa. Hectoriin liittyen täytyy vielä mainita Cumuluksen levy ”Sirkustirehtöörin pieni sydän” vuodelta 1973, joka on myöskin varsin kunnianhimoinen teos ja voitaneen laskea progressiivisen folkin helmiin. Levy on sen asteinen keräilyharvinaisuus, ettei sitä ehkä ihan helposti käsiinsä saa (ainakaan halvalla), joten kerrottakoon vinkiksi sen muistuttavan paikoitellen melko paljon ”Herra Mirandos”:ta.
[img]juttukuvat/levyt/gems/gem_golden.jpg" align=right vspace=5 hspace=5>The Golden Palominos on rumpali Anton Fierin bändi, jonka ensimmäinen levy vuodelta 1983 on varsin kokeellista meininkiä. Musiikki liikkuu jossain avantgardistisen rockin ja jazzin välimaastossa ja vaikka Fierin tarjoilemat rytmit ovatkin melko päällekäyviä, ovat ne loppujen lopuksi melko suoraviivaisia. Basisti Bill Laswellin levoton bassotyöskentely kuitenkin täydentää rytmejä mielenkiintoisesti. Levyllä häärivistä muista muusikoista mainittakoon vaikkapa entinen Henry Cow -kitaristi Fred Frith, laulaja/kitaristi Arto Lindsay ja saksofonisti/klarinetisti John Zorn, jotka ovat kaikki omalla tahollaankin tehneet varsin omalaatuista musiikkia. Vielä kun levyn lauluosuudet ovat melkoista ”ulinaa”, ei levyä voi todellakaan suositella kovin heikkohermoisille kuuntelijoille. Tämän levyn jälkeen bändi kuitenkin valitettavasti suuntasi Fierin johdolla melko tavanomaisille ja turvallisille pop-linjoille.
[img]juttukuvat/levyt/gems/gem_cope.jpg" align=left vspace=5 hspace=5>Julian Cope on krautrock-fani, jopa niin että on kirjoittanut aiheesta kirjan ”Krautrocksampler”. Copen oma musiikki on kuitenkin aina ollut melkoisen poppia. Vuonna 1996 ilmestyneellä levyllään ”Interpreter” Cope kuitenkin päästi krautrock-sielunsa hieman enemmän valloilleen tehden uransa parhaan levyn. Levy on edelleenkin melkoisen poppia, mutta krautrock-vaikutteet nostavat päätään paitsi biisien nimissä (esim. ”I Come From Another Planet, Baby”, ”Planetary Sit-In” ja ”S.P.A.C.E.R.O.C.K. With Me”) myös musiikissa, josta löytää varsin mukavasti vaikutteita kultaiselta 70-luvulta, varsinkin ujeltavien syntikoiden muodossa. Suosittelen lämpimästi! Kuunnelkaa ja ihastukaa!
Arthur Brown lienee useille tuttu hittinsä ”Fire” ansiosta ja levynsä ”The Crazy World Of Arthur Brown” (1969) onkin mitä mainioin esiprogelevy. Vuosina 1971-73 Arthurilla oli bändi nimeltä Kingdom Come, joka teki kolme levyä. Näistä kolmas nimeltään ”Journey” (1973) on aivan mahtava! Arthurin ääni on tietysti varsin persoonallinen, mutta niin on bändin musiikkikin. Levyä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi kokeellisen progen ja space-rockin risteymäksi, jossa syntikoilla on hallitseva osuus. [img]juttukuvat/levyt/gems/gem_kingdom.jpg" align=left vspace=5 hspace=5>Bändin jäsenistöön kuuluvat Arthurin lisäksi Victor Peraino koskettimissa, Andy Dalby kitarassa ja Phil Shutt bassossa. Entäs rumpali? Sellaistapa ei bändistä löydykään, sen sijaan Arthur soittelee alkeellista rumpukonetta nimeltään Bentley Drum Machine, joka myöskin luo oman persoonallisen säväyksensä bändin musiikille. Mainio levy, joka kannattaa testata jos vastaan tulee.
Osamu Kitajiman levy ”Benzaiten” vuodelta 1976 on todella mielenkiintoinen sekoitus japanilaista perinnemusiikkia ja progea. Varsinkin levyn sähköisempi a-puoli on todella hieno. Levyllä on rintarinnan läjäpäin erilaisia japanilaisia perinnesoittimia, mutta myös sähkökitaraa ja alkeellinen rytmikone Ace Tone Rhythm Machine. Myöskin oman persoonallisen säväyksen antavat Osamun japaniksi laulamat vokaaliosuudet. Intensiivistä ja persoonallista meininkiä, kannattaa tutustua jos levy jossain vastaan tulee! Miehen muut levyt eivät kuulemma ole ihan yhtä korkeatasoisia, vaikka hyviä nekin lienevät. Ainoa muu levy mitä Osamulta omistan on ”Passages” vuodelta 1987 ja se on jo oikeastaan silkkaa new age -musiikkia.
[img]juttukuvat/levyt/gems/gem_art.jpg" align=right vspace=5 hspace=5>The Art Of Noise on 80-luvun alussa perustettu poppoo, jonka musiikkia voisi kuvailla eräänlaiseksi kokeelliseksi techno-popiksi, jossa on aineksia monista eri musiikkityyleistä. Bändin levyistä vuonna 1987 ilmestynyt ”In No Sense? Nonsense!” on varsinainen mestariteos ja progelevy jos mikä! Levyllä on ihmeellinen sekoitus kaikkea mahdollista: jousiorkestereita, ambienttia, monenmoisia häly- ja vokaalisämplejä, puhaltimia, rock-rytmiryhmää, konebiittejä ja ties mitä. Kaikki erilaiset ainekset on kuitenkin saatu nivottua todella toimivasti yhteen, joten levy on kaikkea muuta kuin hajainen paketti. Bändin nimi kuvaa myös erittäin osuvasti tämän levyn musiikkia. Tämä levy on todellinen helmi!
Tähän päättyi löytöretki tällä kertaa. Ja nyt levykauppoja ja divareita tonkimaan!
Aloitetaanpa niinkin tunnetusta orkesterista kuin Scorpions. Äkkiseltään luulisi, että tämä bändi nyt viimeiseksi olisi saanut aikaiseksi jotain hyvääkin musiikkia, onhan bändi vastuussa esim. yhdestä maailman kaikkeuden ällöttävimmistä biiseistä, ”Winds Of Change”, joka on niin imelä ettei mitään rajaa! Bändin eka albumi ”Lonesome Crow” vuodelta 1972 on kuitenkin täysin toista maata. [img]juttukuvat/levyt/gems/gem_scorpions.jpg" align=left vspace=5 hspace=5>Uskokaa pois. Klaus Meinen honottava laulu on oikeastaan ainoa asia, josta tämän edes Scorpionsin levyksi tunnistaa. Musiikki on varsin psykedeelissävytteistä heavyprogea ja levyä voisikin ehkä kuvailla Black Sabbathin ekan albumin ja Eloyn ”Floating” -levyn risteymäksi. Albumilla soolokitaristin virkaa hoitava Michael Schenker (joka oli tuolloin vissiin vielä alle 20-vuotias) tekee todella upeaa jälkeä ja rytmiryhmänä toimivat Wolfgang Dziony (rummut) ja Lothar Heimberg (basso) osaavat myöskin asiansa mallikkaasti. Levyn parasta antia edustaa ehkä sen 13-minuuttinen päätösraita ”Lonesome Crow”, jossa mennään melkoisen psykedeelisille linjoille. Tämän biisin kun soitat jollekkin Scorpions-fanille niin johan leuka loksahtaa auki! Muutenkin linja pysyy tasokkaana koko levyn mitan ajan eikä joukosta huonoja biisejä löydy. Levyn on kaiken lisäksi tuottanut Conny Plank, jonka nimi löytyykin yleensä hieman kokeellisempien saksalaislevyjen kannesta. Tämän levyn jälkeen bändin kokoonpano muuttui lähes täysin, ainoastaan Klaus Meine ja kitaristi Rudolf Schenker jatkoivat ja hommasivat mukaan esim. kitaristi Uli Jon Rothin. Bändin kakkoslevy ”Fly To The Rainbow” vuodelta 1974 sisältää vielä varsin mukavaa meininkiä, varsinkin levyn pitkät raidat ”Drifting Sun” ja ”Fly To The Rainbow” ovat mainioita, mutta joistain biiseistä kyllä jo huomaa mihin suuntaan bändi on matkalla, vaikkei joukossa varsinaisesti mitään huonoja biisejä olekaan. Bändin seuraavat levyt olivatkin sitten jo melkoista alamäkeä ja voidaan ohittaa.
[img]juttukuvat/levyt/gems/gem_alice.jpg" align=right vspace=5 hspace=5>Jatketaan ”jytälinjalla”. Alice Cooper oli 70-luvun alussa varsin kova nimi, mutta progepiireissä häntä ei ehkä oikein osata arvostaa. Alice Cooperia voitaneen pitää myös eräänlaisena kauhu-rokin isänä. Bändin varhaiset levyt (silloin kun kyseessä oli vielä oikea bändi eikä sooloartisti) ovat varsin mainioita, ajoittain selviä progeaineksiakin sisältäviä levyjä. Alicehan oli Frank Zappan löytö, joten tämäkin kertonee jotain bändin varhaistuotannosta. Itse en ole bändin ekaa levyä ”Pretties For You” käsiini saanut, mutta kakkoslevyllään ”Easy Action” (1969) bändi heittää varsin hulvatonta meininkiä. Biisit ovat varsin kulmikkaita ja teatraalisia ja ne sisältävät varsin rutkasti erilaisia temmonvaihdoksia ja osia. Musiikissa on kieltämättä hieman samaa kokeellisuutta ja omituisuuksien viljelyä kuin Frank Zappallakin tuolloin oli. Levy onkin varsin kummallinen tapaus, kun sitä verrataan bändin myöhempiin levyihin. Suosittelenkin kaikkia omituisista levyistä pitäviä tutustumaan tähän kiekkoon! Kolmannesta albumistaan (”Love It To Death”) lähtien bändin musiikillinen linja hieman selkeytyi (ja soittotaito karttui), mutta myös kaikki nämä vuoteen 1974 mennessä ilmestyneet bändilevyt sisältävät muutamia selkeitä progebiisejä, esim. ”Black Juju” levyltä ”Love It To Death” (1971) ja ”Halo Of Flies” levyltä ”Killer” (1971). Ehjin albumikokonaisuus on ehkä kuitenkin ”School’s Out” (1972), jossa kaikki osaset ovat sulavasti sopusoinnussa keskenään. Myös Alicen esimmäinen soololevy ”Welcome To My Nightmare” (1975) on paikoitellen varsin progea ja se on hieno teemallinen kokonaisuus.
Sitten Suomen kamaralle. Hector on nimi, joka ei ehkä ensimmäisenä tule mieleen suomalaisesta progesta puhuttaessa. Miehen kakkoslevy ”Herra Mirandos” (1973) on kuitenkin mainiota psykedeelistä pop-progea tai miksi sitä nyt kuvailisikaan. [img]juttukuvat/levyt/gems/gem_hector.jpg" align=left vspace=5 hspace=5>Biisit ovat varsin psykedeelisiä omalla jännällä tavallaan ja levyllä on myöskin varsin rohkeasti käytetty syntikoita, jotka antavatkin levylle varsin mielenkiintoisen säväyksen. Seuraava levy ”Hectorock I” (1974) ei ehkä kokonaisuutena ole niin proge (hyvä levy toki silti), mutta seuraava levy ”Liisa pien” (1975) onkin sitten ihan oikea progelevy. Levy on varsin ehjä paketti ja vaikka mukana on lainamateriaalia Procol Harumilta (”Kuin Juudas”), King Crimsonilta (”Epitaph”) ja Cat Stevensiltä (”Surullinen Liisa”), ovat nuokin biisit liitetty onnistuneesti osaksi kokonaisuutta. Bändi levyllä on varsin kovaa kaliiperia (Vesa Aaltonen, Antero Jakoila, Esa Kotilainen, Jakke Leivo ja Nono Söderberg) eli myös soitto kulkee upeasti. Vaikkei muuten Hectorin tuotannosta välittäisikään, suosittelisin kaikkia progefaneja kuitenkin edes tutustumaan tähän levyyn! Varsin omalaatuisilla linjoilla Hector oli myös 80-luvun alussa levyillään ”Eurooppa” ja ”Hyvää yötä bambi”, jotka myöskin siis edustavat Hectorin progempaa tuotantoa. Hectoriin liittyen täytyy vielä mainita Cumuluksen levy ”Sirkustirehtöörin pieni sydän” vuodelta 1973, joka on myöskin varsin kunnianhimoinen teos ja voitaneen laskea progressiivisen folkin helmiin. Levy on sen asteinen keräilyharvinaisuus, ettei sitä ehkä ihan helposti käsiinsä saa (ainakaan halvalla), joten kerrottakoon vinkiksi sen muistuttavan paikoitellen melko paljon ”Herra Mirandos”:ta.
[img]juttukuvat/levyt/gems/gem_golden.jpg" align=right vspace=5 hspace=5>The Golden Palominos on rumpali Anton Fierin bändi, jonka ensimmäinen levy vuodelta 1983 on varsin kokeellista meininkiä. Musiikki liikkuu jossain avantgardistisen rockin ja jazzin välimaastossa ja vaikka Fierin tarjoilemat rytmit ovatkin melko päällekäyviä, ovat ne loppujen lopuksi melko suoraviivaisia. Basisti Bill Laswellin levoton bassotyöskentely kuitenkin täydentää rytmejä mielenkiintoisesti. Levyllä häärivistä muista muusikoista mainittakoon vaikkapa entinen Henry Cow -kitaristi Fred Frith, laulaja/kitaristi Arto Lindsay ja saksofonisti/klarinetisti John Zorn, jotka ovat kaikki omalla tahollaankin tehneet varsin omalaatuista musiikkia. Vielä kun levyn lauluosuudet ovat melkoista ”ulinaa”, ei levyä voi todellakaan suositella kovin heikkohermoisille kuuntelijoille. Tämän levyn jälkeen bändi kuitenkin valitettavasti suuntasi Fierin johdolla melko tavanomaisille ja turvallisille pop-linjoille.
[img]juttukuvat/levyt/gems/gem_cope.jpg" align=left vspace=5 hspace=5>Julian Cope on krautrock-fani, jopa niin että on kirjoittanut aiheesta kirjan ”Krautrocksampler”. Copen oma musiikki on kuitenkin aina ollut melkoisen poppia. Vuonna 1996 ilmestyneellä levyllään ”Interpreter” Cope kuitenkin päästi krautrock-sielunsa hieman enemmän valloilleen tehden uransa parhaan levyn. Levy on edelleenkin melkoisen poppia, mutta krautrock-vaikutteet nostavat päätään paitsi biisien nimissä (esim. ”I Come From Another Planet, Baby”, ”Planetary Sit-In” ja ”S.P.A.C.E.R.O.C.K. With Me”) myös musiikissa, josta löytää varsin mukavasti vaikutteita kultaiselta 70-luvulta, varsinkin ujeltavien syntikoiden muodossa. Suosittelen lämpimästi! Kuunnelkaa ja ihastukaa!
Arthur Brown lienee useille tuttu hittinsä ”Fire” ansiosta ja levynsä ”The Crazy World Of Arthur Brown” (1969) onkin mitä mainioin esiprogelevy. Vuosina 1971-73 Arthurilla oli bändi nimeltä Kingdom Come, joka teki kolme levyä. Näistä kolmas nimeltään ”Journey” (1973) on aivan mahtava! Arthurin ääni on tietysti varsin persoonallinen, mutta niin on bändin musiikkikin. Levyä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi kokeellisen progen ja space-rockin risteymäksi, jossa syntikoilla on hallitseva osuus. [img]juttukuvat/levyt/gems/gem_kingdom.jpg" align=left vspace=5 hspace=5>Bändin jäsenistöön kuuluvat Arthurin lisäksi Victor Peraino koskettimissa, Andy Dalby kitarassa ja Phil Shutt bassossa. Entäs rumpali? Sellaistapa ei bändistä löydykään, sen sijaan Arthur soittelee alkeellista rumpukonetta nimeltään Bentley Drum Machine, joka myöskin luo oman persoonallisen säväyksensä bändin musiikille. Mainio levy, joka kannattaa testata jos vastaan tulee.
Osamu Kitajiman levy ”Benzaiten” vuodelta 1976 on todella mielenkiintoinen sekoitus japanilaista perinnemusiikkia ja progea. Varsinkin levyn sähköisempi a-puoli on todella hieno. Levyllä on rintarinnan läjäpäin erilaisia japanilaisia perinnesoittimia, mutta myös sähkökitaraa ja alkeellinen rytmikone Ace Tone Rhythm Machine. Myöskin oman persoonallisen säväyksen antavat Osamun japaniksi laulamat vokaaliosuudet. Intensiivistä ja persoonallista meininkiä, kannattaa tutustua jos levy jossain vastaan tulee! Miehen muut levyt eivät kuulemma ole ihan yhtä korkeatasoisia, vaikka hyviä nekin lienevät. Ainoa muu levy mitä Osamulta omistan on ”Passages” vuodelta 1987 ja se on jo oikeastaan silkkaa new age -musiikkia.
[img]juttukuvat/levyt/gems/gem_art.jpg" align=right vspace=5 hspace=5>The Art Of Noise on 80-luvun alussa perustettu poppoo, jonka musiikkia voisi kuvailla eräänlaiseksi kokeelliseksi techno-popiksi, jossa on aineksia monista eri musiikkityyleistä. Bändin levyistä vuonna 1987 ilmestynyt ”In No Sense? Nonsense!” on varsinainen mestariteos ja progelevy jos mikä! Levyllä on ihmeellinen sekoitus kaikkea mahdollista: jousiorkestereita, ambienttia, monenmoisia häly- ja vokaalisämplejä, puhaltimia, rock-rytmiryhmää, konebiittejä ja ties mitä. Kaikki erilaiset ainekset on kuitenkin saatu nivottua todella toimivasti yhteen, joten levy on kaikkea muuta kuin hajainen paketti. Bändin nimi kuvaa myös erittäin osuvasti tämän levyn musiikkia. Tämä levy on todellinen helmi!
Tähän päättyi löytöretki tällä kertaa. Ja nyt levykauppoja ja divareita tonkimaan!
+/- saldo : 0 | Tweet
Hieno juttu!
Kits :) En valitettavasti löytäny Osamu Kitajiman kansikuvaa mistään ja LP:n kannet ei mahu mun skanneriin.....
Kannattaa tosiaan hankkia tuo Kingdom Come. Sanoisin, että ainutlaatuinen levy. Rumpukonekin kuulostaa aika jännältä. :)
Hectorin Liisa Pienellä on yks biisi joka vaikutta alinalta, mutta on merkattu Hectorin nimiin..ei ole käsillä LP että muistaisin mikä.
Hyvä juttu!
Mun mielestä kaikki Scorpions 70-luvun levyt ovat hyviä, ja kokeellisia ihan eri tavalla kuin hevilevyt yleensä. Mutta Lonesome Crow on kyllä progein.
Mulla on hyllyssä myös Alice Cooperin kaikki levyt Love It To Deathistä eteenpäin, mutta tuota Easy Actionia en ole vielä löytänyt. Swamp Musicissa se on kai joskus ollut... Welcome to My Nightmare on mestariteos ja paras kokonaisuus, mutta Halo of Flies ehkä para yksittäinen biisi. Paljon kiehtovampi artisti kuin mitä esim. Trash-levyn perusteella voisi kuvitella. ;)
Hectorin nimiin merkatut biisit levyllä:
- Norsunluutorni
- Liisa pien
- Lasikevät (eli Surullinen Liisa -biisin intro)
- Trullilaulu
Näistä jotainkos epäilet lainaksi?
Ei taas ole LP käsillä. Oli joku biisi jommankumman puolen alussa, muistutti Shawn Philipsiltä minun mielestä. Norsunluutorni ehkä.Ei mikään trullilaulu.