Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Sweden Rock 2003

progevaari kirjoitti noin 18 vuotta sitten (7 kommenttia)
Unelmien bändirosteri vanhalle parralle. Visiitti Sweden Rock’iin on polttanut Progevaarin harvenevien haivenien alla vuosikausia. Tänä kesänä kihtipolvet olikin sitten saatava liikkeelle. Suomalaisten ”rockfestareiden” rostereita katsellessa tuli Muoria ikävä: pari hassua varmaa nimeä ja liuta 50/50 –kiinnostavia tai täysin tuntemattomia suuruuksia. Sweden Rock Norjessa latasi kesäkuun alussa puolestaan sellaisen kattauksen raskasta ja progehtavaa rokkia, että aseet olivat vähissä. Joten lapseni, hakekaapa pikkusuolaiset ja palanpainikkeet käden ulottuville, tästä tulee pitkä juttu.

Norje ei ole Norjassa vaan pikku kylä Etelä-Ruotsissa, tunti-pari Malmöstä tai Göteborgista. Läheisiltä rautatieasemilta on hyvin toimivat bussikuljetukset itse alueelle. Muutenkin Sweden Rock’in tiedotus ja neuvonta on nettisatilla ja paikanpäällä varsin esimerkillistä. Sen sijaan olut ja ruoka ovat ruotsalaisen kalliita ja telttailustakin nyhdetään sikana. Itse SR -festarialue on keskellä ei mitään, luonnonkaunis paikka meren lähellä, jonka mäkiseen maastoon ollaan saatu näppärästi neljä suurta lavaa. Ja kun sanon suurta: pieninkin lavoista on kooltaan ja tekniikaltaan keskikokoisen suomalaisfestarin päälava. Meille tuttuja rekan puoliperävaunuja bändilavoina ei ole käytössä.

Mutta ne bändit! Koskaan aiemmin ei Vaaria ole sykähdyttänyt näin monta mainittavaa proge-/hevinimeä samalla lipulla kahdessa päivässä, ja varsinkin kultaisen 70-luvun ollessa erittäin vahvasti edustettuna. Vetäkääpä henkeä: Yes, Jethro Tull, Uriah Heep, Whitesnake, Twisted Sister, Y&T, Wishbone Ash, Krokus, Motörhead, Budgie, Queensryche, Anthrax, Sepultura, Kamelot, Angra, Sonata Arctica, Peer Günt... Lisäksi toistakymmentä Vaarille tuntematonta uudempaa nimeä ja alun kolmattakymmentä pohjoismaista bändiä ”tulokaslavalla” !! Huh-huh...

Lauantai-aamuna junalta tullessa ja alkujärjestelyitä sählätessä jää kiinnostavista akteista heti näkemättä Angra. Pääsen alueelle Kamelotin setin puolivälissä. Tämä orkka ei ole Vaarin ominta aluetta, mutta osoittautuu SR:ssa ihan vankaksi genrensä edustajaksi. Jyräys päälavalla on varsin vakuuttavaa, mikäli sankarielkeiden ei anna häiritä. Kun isot tukat ovat lopettaneet, tuleekin sitten ensimmäinen vaikea valinta: Rockstagella Budgie, Swedenstagella suomen sankarit Sonata Arctica. Päätän satsata pohjan poikain keikan alkutahdeille.

Miehemme maailmalla saavat oman fanikuntansa lavan eteen, ehkä 300-400 henkeä, muuten rinne on harvakseltaan kansoitettu. SA hoitaa leiviskänsä kunnialla, ehkä kuitenkin hieman innottomasti. Puolivälissä settiä siirryn sitten katsomaan Budgieta. 70-luvun alussa jonkunmoista suosiota saavuttaneen pumpun paluu ei Vaaria ole sykähdyttänyt. SR:ssakin mieleen tuleekin elävästi fiilarit tuolta kultaiselta vuosikymmeneltä: pari hyvää biisiä, mutta hienointa bändillä taitaa olla levynkannet.

Kauaa ei tarvitse sitten enää jäitä poltella: Puoli viiden jälkeen päälavalle astelee Jethrot ! Harmi kyllä, samaan aikaan alueelle saapuu sade. Pitkää viikonloppua suunnitellessa märät kengät eivät houkuttele. Päätän vanhana kettuna seurata keikkaa etäämmältä. Valtavan telttabaarin suojista on näppärästi hyvä näkö- ja kuuloyhteys molemmille päälavoille. Etäisyys ehkä latistaa tunnelmaa, mutta neljä JT:n keikkaa aiemmin nähneelle myös antaa uutta etäisyyttä bändin ”fanittamiseen”.

JT on erinomaisessa vedossa, ja edelleen pitää kiinnittää huomiota Ian Anderssonin viime vuosina yhä vain vahvemmaksi kasvaneeseen lauluääneen. Barre on oma jykevä itsensä, bändin nuorempi sukupolvi pysyttelee hieman takavasemmalla, Doane Perry pattereissa toki loistava kuten aina. Biisivalinnat näyttävät nojaavan jopa entistä enemmän vanhaan matskuun. Yli puolet keikan biiseistä on 60-luvun lopulta (!), mm. Living In the Past, A New Day Yesterday, Nothing Is Easy, Someday the Sun, Fat Man, My God, tietenkin Bourree, Aqualung ja Locomotive Breath. Lisäksi tulee yksi pala Barre’n soololevyltä, pakolliset huilu-, kitara- ja rumpusoolot jne. Eniten jään kaipaamaan mm. viimeksi Helsingissä kuultuja Cross Eyed Mary, Sweet Dream ja Thick as a Brick. No, tuolla repertuaarilla ja puolentoista tunnin soittoajalla, what can you do...Balloons, boys and girls !

Vaarille päivän varsinainen huipennus on näin jo takana, joten sinänsä mielenkiintoiseen Krokukseen keskittyminen menee kyllä pahasti pieleen. Päätänkin tehdä tällä välin palautumisharjoitusta, ilta olisi vielä pitkä. Samalla ohi jyrää toisella lavalla Peer Günt. Kahdeksan jälkeen päälavalle astelee Queensryche. Vaikka Vaari on aina ihaillut orketin jylhiä sävyjä, en ole bändin tuotannon syvällinen tuntija. Hyväksi onnekseni parhaiten tuntemaltani Operation Mindcrime’ltä tuleekin monta biisiä ! Geoff Tate on kyllä hieno laulaja, ja Chris DeGarmo kait piti olla palannut ruotuun, mutta häntä ei mielestäni näy lavalla. Hyvä keikka, mutta alkaako yleisössä aavistus väsymystä näkyä ?

Unihiekka karisee silmistä ja vaikut korvista, kun Lemmy vääntää Rickenbackerinsa nupit kaakkoon. En ole erityisemmin diggaillut Motörheadia, mutta bändin asennetta ja vaikutusta metalliliittoon ei taida uskaltaa väheksyä. Ainakaan jos ei hae itselleen”siirious trabol.” Miksauksen keskiäänivoittoinen mellakka on todella käsittämätön, bassopiikit tulee läpi jopa umpinaisista korvatulpista. No, jokatapauksessa hyvä piriste odotellessa illan varsinaiseksi pääesiintyjäksi kiinnitettyä Whitesnakea.

Vaarille Whitesnake on aina ollut ”ihan jees”, lähinnä jatke kovasti diggaamani Deep Purple MkIII:n (vai oliko se IV) hienon solistin uraseurannalle. Ruotsissa Coverdalen ”paluusta” on sauhuttu aivan ylenmäärin, ja hieman puolen yön jälkeen 15000 hengen väkijoukko (Vaari siinä ohessa) on revetä liitoksistaan, kun PA:sta jyrähtää Burn, tosin levyltä ! Tuttuja naamoja lavalle lompsii ainakin rytmiryhmä Marco Mendoza ja Tommy Aldridge. Ja kyllähän kovan päivän päätteeksi WS suurine soundeineen ja hittiparaateineen on todella paikallaan. Ja niitä hittejähän riittää (laulakaahan mukana): Bad boys, Slide it in, Slow and easy, Love Aint No Stranger, Fool for Your Lovin’, Is This Love, Aint No Love In The Heart Of The City, Here I Go Again, Soldier Of Fortune, ja lopuksi erittäin upea Still Of The Night. Coverdale vetää komeasti, spiikkaa biisinväleissä staratyyliin ja viljelee erityisen paljon erästä f-alkuista sanaa eri variaatioissa. Niin tai näin, hieno lopetus hienolle päivälle !

Sunnuntai alkaa varjojen maassa, muttei mitään mitä pikasuihku ja herra Napander ei pystyisi parantamaan. Raahaudumme kohti festariporttia, jonka edustalla suuri alue snagareita ja rihkamamyyjiä availee pressujaan. Portilla taskumatin tyhjennys (omat pullot sallittuja, mutta vain tyhjänä!) ja Game On! Aamu alkaa tulokaslavan ”keräilyerillä”, joissa muuten kautta linjan on hyvin saatu vältettyä sillisalaattia tai kaljasponsorin puulaakibändiä. Kaikki täällä lavalla näkemäni aktit ovat kovaa keskitasoa, muutamat jopa heti valmiita siirtymään isommalle stagelle.

Puolilta päivin Rock Stagella aloittaa Masterplan. Ovat kuulemma entisiä Helloweeneja, mutta Vaarilla vaan ei värähdä. Pian tämän jälkeen ison areenan korkkaa Rob Tognonin bluesränkkä, joten Vaarille jäi hyvin aikaa valmistautua päivään.Suurin osa Sepulturasta menee päivänokosten piikkiin. Heräilen kun päälavalle kuulutetaan jenkkibändi Y&T. Nämähän olivat suht suuria nimiä ison rapakon takana 70-80 luvuilla, tästä kertoo mm. 4 miljoonaa myytyä levyä. Vaikket nimeä tunnistaisikaan, olet luultavasti kuullut jonkun bändin hiteistä, esim. Mean Streak, I Believe in You tai ainakin Summertime Girls. Y&T:n comeback on tehty jotakuinkin alkuperäisellä miehityksellä, kärkipelaajana Dave Meniketti, joka onkin bändin kaikki kaikessa lavalla. Muu poppoo peesailee taustalla, rumpali jopa hieman laitamyötäisen oloisena. Mutta yhtäkaikki, aurino paistaa ja Y&T:n ameerikan makkara säestää iltapäivää hienosti.

70-luku jatkaa vahvasti, kun Wishbone Ash kerää varsinkin nahkaliiviset, parrakkaat herrasmiehet Sweden Stagen eteen. Valtaosa yleisöstä näyttää olevan samaa tai jopa vanhempaa (?!) ikäluokkaa kun Vaari. Ja kyllähän bändin soitto kulkee. Perustajajäsen ja kitarasankari Andy Powell on itseoikeutettu tähti, mutta pitkäaikainen basistifavoriittini Bob Skeat tukee erinomaisesti. Oma ylpeytemme Ben Granfelt on sulautunut joukkoon hienosti, huudattaa myös välispiikissä alkuasukkaita kuittailemalla toisella kotimaisella mm. menneistä lätkäkisoista. Beni antaa soolossakin pari kertaa sellaisen myrskyvaroituksen, että Powellilla olisi tekemistä, ellei miksaaja jatkuvasti painaisi suomipoikaa liiderin taustalle. Mutta ammattilaisena BG hoitaa hienosti ”kakkoskitaristin” pestinkin. Ja vanhoja muistoja tulvii: King Will Come, Warrior, The Sword, Phoenix, Ballad Of The Beacons, Blowin Free, Jailbait... Ehkä festarin toimivinta soittoa, hieno keikka !

Aika alkaa olla kypsä SR:n huipennukselle, ainakin Vaarin kirjoissa: Yes featuring Rick Wakeman !! Kyllä, papat ovat taas sopineet riitansa, ja näyttävät mahtuvan samalle lavalle. Suomeenkin eksyneellä sinfoniakiertueella oli toki oma arvonsa, mutta kyllähän tämä miehistö on se unelmien täyttymys. Vaarin silmäkulma kostuu, kun ämyreistä tulvii Firebird Suite. Ja jo avaus lyö jalat alta: Siberian Khatru ! Todellinen toiveiden lista täyttyy pala kerrallaan: And You and I, Heart of the Sunrise, Long Distance Runaround, South Side of the Sky. Kaksi viimeistä vaihteeksi oikeaoppisesti alukkeiden/lopukkeiden kera (We Have Heaven, The Fish). Näissä mainingeissa antaa jopa anteeksi Don’t Kill the Whalen ja sen, että Close to the Edgeä ei kuulla. Välillä Wakeman vetää pätkät Henryn vaimoista, ja tietty Howen The Clap. Squirekin on hieman paremmassa kunnossa kuin Stadissa. Biisivalinnat kyllä vetävät Vaarin ekstaasiin. Kun sinfoniakiertue keskittyi uuteen levyyn ja aivan ensimmäisiin albumeihin, tämä keikka on potpuri bändin kahdesta parhaasta: Fragile ja CTTE. Lähes täydellinen setti ! Ja encorena Roundabout ja Starship Trooper. YESS !

Tuosta palautuminen on kyllä rankka työ, mutta SR helpottaa tuskaa antamalla meille seuraavaksi Uriah Heepin ! Papparaiset avaa pelin Easy Livin'illä. Jatkossa kuulemme hienoja biisejä kuten Gypsy, July Morning, The Wizard, Sunrise, Stealin', Bird of Prey, Look at yourself jne. Kerslake jauhaa tiukkaa komppia, vaikka eläkeikä taitaa äijällä siintää minä päivänä hyvänsä. Mick Box ulvottaa mustaa Les Pauliaan ja yleisöä. Bernie Shaw ansaitsee paikkansa, vanhat namupalat kulkee Byronin hengessä. Ja Vaarille UH:n keikan kruunaa yllätys, Magicians Birthday täydessä pituudessaan !

Illan lopettaa toinen valtavasti sauhuttu re-union, Twisted Sister. Vaarin tämä amerikan Mika Järvinen Dee Snyder on aina jättänyt kylmäksi, joten en sano muutakuin että You Can’t Stop Rock’n Roll ! Tulihan turistua, mutta ei tuollaisia akteja voi ohittaa kahdella sanalla. Tämä SR -katsaus keskittyi siis häpeämättä Vaarin omaan genreen: Classic Rock rules! Oma vikanne, olisitte laittanut festareille jonkun nuoren pitkätukan, joka kertoisi teille myös SR:n muista hienoista akteista kuten Anthrax, Sepultura, Blind Guardian, Demon, Talisman tai Spearfish. Vaikka vielä vikkelä onkin, niin kuten Jäätteenmäelläkin, Vaarillakin on vain kaksi korvaa. Jutun punainen lanka on tämä: Sweden Rock 2003 oli bänditarjonnaltaan, järjestelyiltään ja jopa ilmoiltaan ehkä paras festari missä Vaari on vieraillut. Ja se on paljon sanottu se. Vaikea keksiä, miten tästä voi petrata, mutta eiköhän ne petterit jotain kehittele. Ensi vuonna uusiksi !

+/- saldo : 0 |

    Kcrimso kirjoitti noin 18 vuotta sitten+/- saldo : 0
    "JT on erinomaisessa vedossa, ja edelleen pitää kiinnittää huomiota Ian Anderssonin viime vuosina yhä vain vahvemmaksi kasvaneeseen lauluääneen."

    Tuo minua kyllä vähän ihmetyttää koska onhan yleisesti tiedossa, että Anderson on kärsinyt paljon ongelmista äänensä suhteen viime vuosina. Ja ei se miehen laulu ole omiini korviinkaan keikoilla kyllä kovin huikealta kuulostanut.

    Hyvä raportti muuten.

    EsaJii kirjoitti noin 18 vuotta sitten+/- saldo : 0
    "Oma ylpeytemme Ben Granfelt"

    mistä herra on tunnettu?

    Jake kirjoitti noin 18 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Esim. Guitar Slingers, Gringos Locos ja Leningrad Cowboys. Ei välttämättä ainakaan niitä huonoimpia kotimaisia kitaristeja...

    Hezzu kirjoitti noin 18 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Soololevyjäkin on tehny.

    Iikku kirjoitti noin 18 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Itse paikanpäällä olleena täytyy sanoa että aivan loistavat festarit. Parhaat aktit oli YES, Angra, Uriah heep, Queensryche (tosin en nähnyt koko keikkaa).
    Jethro oli mulle jotenkin pettymys. Saatto kyllä johtua väsymyksestä ja sateesta.
    White Snaken keikan loppupuoli oli tosi menevää rockkia, muuten vähän haukotutti. Twisted sisterssiä en vaivautunut kattomaankaan. Teltta-alueelta keikan kuuli suht hyvin, ja totesin, että en missannut mitään(no oishan se ollut hauska nähdä se laulaja)

    Taneli kirjoitti noin 18 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Kiitokset hyvästä raportista! Paikalla oltiin ja täytyy kyllä kehua parhaiksi festareiksi koskaan! Alue oli mitä viihtyisin ja tarpeeksi tilaa kaikille. Ei edes se ruoka tuntunut minusta kovin kalliilta kokoon ja laatuun nähden. Oli ihana nauttia tuoretta juustopatonkia ja kylmää Pepsiä nurmikolla Y&T:tä seuraten. :)

    Itselle kohokohdat olivat Whitesnake & Queensryche (molemmat eturivistä, yeah!), Anthrax & Twisted Sister. Mutta myös monet muut (JT oli todella positiivinen kokemus!). Sonata Arcticasta sen verran, että mielestäni pojat olivat loistavassa vedossa (kuten aikaisemmin samalla kiertueella) ja yleisön vastaanotto oli yllätys. Oli siellä nyt vähän enemmän kun 300-400 henkeä. ;)

    Mitähän bändejä keksivät ensi vuodelle? Paikanpäällä kuulin huhun Aerosmithistä ja Iron Maidenista... *roll eyes*

    CosmicJazz kirjoitti noin 18 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Niin, muualla on kyllä sanottu että Sonata Arctican keikkaa seurasi yllättävän paljon ihmisiä ja että heillä on ilmeisesti todella paljon faneja myös Ruotsissa.

    Ensi vuonna minäkin tulen mukaan - jos tarjonta on yhtä hyvä. Tänä vuonna se jäi väliin vain ja ainoastaan King Crimsonin Suomen keikan takia.