MB-trilogian onnellinen loppu
Olli kirjoitti noin 21 vuotta sitten (1 kommenttia)
Trilogian päätösosassa ollaan jo kotimaan kamaralla: Namibiasta on vuoden aikana kuulunut kummia (vilkaise ensimmäinen ja toinen osa jos haluat lukea tarinan kokonaisuudessaan) - nyt selviää miten loppujen lopuksi kävi ikivanhan Mersun kotiuttamisessa.
Bertan entisöinti saatiin tehtyä ennen lähtöämme Namibiasta. Uusi maalipinta näytti todella hyvältä, ja Bertta kävi nätisti kuin mikä. Pientä kolinaa kuului kiihdytyksessä, mutta kyseessä oli moottorin kiinnitys, joka saataisiin korjattua Suomessa. Näin siis vuoden 1957 Mercedes Benzimme saatiin konttiin Namibiassa, ja niin meidän kuin autonkin matka eri reittejä Suomeen alkoi.
Namibian päässä rahtiamme hoitanut firma kertoi auton olevan Suomessa kuuden viikon aikana. Kuusi viikkoa kului ja aloin kysellä Helsingin sataman palvelunumerosta autoni perään. Sieltä ohjattiin ottamaan yhteyttä kyseisen huolintafirman Suomen toimistoon. En ollut missään vaiheessa Namibiassa saanut mitään ohjeita, joten en tiennyt mistään Suomen konttorista mitään. Hekään eivät tienneet kontista, jossa Bertta olisi. Otin yhteyttä toiseen huolintaliikkeeseen, joka on myös vastaanottanut heidän konttejaan. Sieltä ohjattiin loppujen lopuksi laivayhtiön pakeille, joka sekin oli eri Saksan ja Suomen välillä kuin Namibian ja Saksan välillä.
Kyllähän se Bertta vihdoin ja viimein löytyi. Ja siitä hyvästä niin laivayhtiö kuin satamakin ottivat omansa, mistä ei ollut Namibiassa mitään puhetta. No sitten kaksi päivää tulliselvittelyä, tullimaksut sekä arvonlisävero ja vihdoin ja viimein Bertta oli edessämme Helsingin Länsisatamassa.
Siirtokilvillä pääsimme heti hurauttelemaan ympäri eteläistä Suomea. Nautinto oli sanoinkuvaamaton! Samalla piti tietenkin aloittaa rekisteröinti ja museoajoneuvohyväksyntä. Nämä veivät kuukauden ajan miestä ja Berttaa katsastusaseman, museoajoneuvotarkastajan, korjaamon, varaosamyymälöiden ja autotallimme väliä sellaista vauhtia, ettei päivätöitä meinannut ehtiä tehdä. Melko pienin muutoksin ja ehostuksin Bertta kuitenkin saatiin museorekisteriin - mustissa rekisterikilvissä lukee nyt MAX-75. Tämän myötä Paksu-Bertta on taipunut Maxi-Bertaksi, ja numero 75 sopii mainiosti, sillä Mersun valmistenumerossa vuosilukua tarkoittavat kaksi ensimmäistä numeroa ovat syystä tai toisesta juuri väärin päin (vm.-57 -> 75*****).
Kyllä täytyy myöntää, että onnea on ollut matkalla, sillä museoauton tuonti ja museoautoharrastus Suomessa ei ihan yksinkertaista ole. Mutta kyllä vaan on huomioarvoa tuollaisella menopelillä. Päät kääntyvät liikenteessä, toiset tulevat juttelemaan bensa-asemalla ja nekin jotka eivät muuten ymmärrä autojen päälle, osaavat kysyä, että eikö se ole vaikeaa ajaa väärältä puolelta. Olen vain todennut, että minä ohjaan Oikealta puolelta - te vasemmalta.
---
Lisää kuvia Palasokerin Galleriassa.
Bertan entisöinti saatiin tehtyä ennen lähtöämme Namibiasta. Uusi maalipinta näytti todella hyvältä, ja Bertta kävi nätisti kuin mikä. Pientä kolinaa kuului kiihdytyksessä, mutta kyseessä oli moottorin kiinnitys, joka saataisiin korjattua Suomessa. Näin siis vuoden 1957 Mercedes Benzimme saatiin konttiin Namibiassa, ja niin meidän kuin autonkin matka eri reittejä Suomeen alkoi.
Namibian päässä rahtiamme hoitanut firma kertoi auton olevan Suomessa kuuden viikon aikana. Kuusi viikkoa kului ja aloin kysellä Helsingin sataman palvelunumerosta autoni perään. Sieltä ohjattiin ottamaan yhteyttä kyseisen huolintafirman Suomen toimistoon. En ollut missään vaiheessa Namibiassa saanut mitään ohjeita, joten en tiennyt mistään Suomen konttorista mitään. Hekään eivät tienneet kontista, jossa Bertta olisi. Otin yhteyttä toiseen huolintaliikkeeseen, joka on myös vastaanottanut heidän konttejaan. Sieltä ohjattiin loppujen lopuksi laivayhtiön pakeille, joka sekin oli eri Saksan ja Suomen välillä kuin Namibian ja Saksan välillä.
Kyllähän se Bertta vihdoin ja viimein löytyi. Ja siitä hyvästä niin laivayhtiö kuin satamakin ottivat omansa, mistä ei ollut Namibiassa mitään puhetta. No sitten kaksi päivää tulliselvittelyä, tullimaksut sekä arvonlisävero ja vihdoin ja viimein Bertta oli edessämme Helsingin Länsisatamassa.
Siirtokilvillä pääsimme heti hurauttelemaan ympäri eteläistä Suomea. Nautinto oli sanoinkuvaamaton! Samalla piti tietenkin aloittaa rekisteröinti ja museoajoneuvohyväksyntä. Nämä veivät kuukauden ajan miestä ja Berttaa katsastusaseman, museoajoneuvotarkastajan, korjaamon, varaosamyymälöiden ja autotallimme väliä sellaista vauhtia, ettei päivätöitä meinannut ehtiä tehdä. Melko pienin muutoksin ja ehostuksin Bertta kuitenkin saatiin museorekisteriin - mustissa rekisterikilvissä lukee nyt MAX-75. Tämän myötä Paksu-Bertta on taipunut Maxi-Bertaksi, ja numero 75 sopii mainiosti, sillä Mersun valmistenumerossa vuosilukua tarkoittavat kaksi ensimmäistä numeroa ovat syystä tai toisesta juuri väärin päin (vm.-57 -> 75*****).
Kyllä täytyy myöntää, että onnea on ollut matkalla, sillä museoauton tuonti ja museoautoharrastus Suomessa ei ihan yksinkertaista ole. Mutta kyllä vaan on huomioarvoa tuollaisella menopelillä. Päät kääntyvät liikenteessä, toiset tulevat juttelemaan bensa-asemalla ja nekin jotka eivät muuten ymmärrä autojen päälle, osaavat kysyä, että eikö se ole vaikeaa ajaa väärältä puolelta. Olen vain todennut, että minä ohjaan Oikealta puolelta - te vasemmalta.
---
Lisää kuvia Palasokerin Galleriassa.
+/- saldo : 0 | Tweet
Hieno homma että loppu on onnellinen.. Itsekkin "vanhana" automiehenä nostan hattua tämänmoiselle projektille. Olen mielenkiinnolla seurannut tätä projektia alusta asti ja täytyy sanoa että u got A fine wessel! nätti on.