Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Camel, 28.10.2003 Astoria, Lontoo

horsemajeure kirjoitti noin 20 vuotta sitten (2 kommenttia)
Kuten varmaan monet teistä ovat jo kuulleet, legendaarinen Camel päätti juuri "jäähyväiskiertueensa" Britanniaan. Viimeinen keikka oli 29.10. Sheffieldissä, toiseksi viimeinen Lontoossa edellisenä päivänä. Päätinkin ottaa pienen syysloman tuon Lontoon keikan ajalle ja suunnata paikalle.

Camelin jäähyväiskiertue oli alkanut jo aiemmin kesällä jenkeissä melko epäonnisissa merkeissä. Ensin bändin kosketinsoittajan, Guy LeBlancin vaimo sairastui vakavasti ja tuuraajaksi jouduttiin ottamaan lyhyellä varoitusajalla Tom Brislin, joka muuten pistäytyi jokin aika sitten Suomessakin Yesin riveissä. Silti kiertueen jenkkivaihe jäi tyngäksi, kun nuori rumpali Denis Clement sai oudon allergisen reaktion ja hänen sydämensä pysähtyi ja hänet jouduttiin kiidättämään sairaalaan. Denis toipui, mutta reaktion syytä ei koskaan saatu selville. Euroopan kiertuetta lykättiin hiukan ja koska Brislin ei sen jälkeen enää ollut käytettävissä, kosketinsoittajaksi valittiin vanha tuttu Camel- ja Kayak-mies, Ton Scherpenzeel. Hän ei lentopelkonsa vuoksi ole voinut satunnaisia etänauhoituksia lukuunottamatta osallistua Camelin nykyään Amerikasta käsin tapahtuvaan toimintaan. Euroopan kiertuekin kuitenkin käynnistyi tahmeasti, kun Espanjassa ilmeisesti lähes koko bändi sai ruokamyrkytyksen ja kiertuemanageri osoittautui täysin kelvottomaksi tapaukseksi. Andy Latimerin piti ottaa itse managerivastuu ja kiertueen loppupuoli sujuikin ilmeisesti varsin hyvin. Lukuunottamatta loppuvaiheessa Andyn saamaa flunssaa.

Sitten asiaan, eli Astorian konsertti-iltaan. Loppuunmyydyn klubin ovet avautuivat klo 19 ja ennen sitä väki oli muodostanut korttelin kulmien ympäri kiemurtelevan, yli 300 metriä pitkän triplajonon. Itse seisoskelin arvioni mukaan lähes 300m:n paikkeilla ja jonon häntä kasvoi vielä kauas seuraavan nurkan taakse. Minne lie jatkunut. Jonossa oli paljon tosi faneja, jotka olivat nähneet jo useampia keikkoja tälläkin kiertueella ja ihmiset näyttivät olevan enimmäkseen sitä ikäluokkaa, että Camel oli varmasti tuttu jo bändin alkutaipaleelta. Kun ovet avattiin, väki soljui aika sujuvasti sisään. Astoria on sellainen tummasävyinen, muistaakseni n.1200 hengen klubipaikka, ikäänkuin tupla- tai triplakokoon venytetty Tavastia-klubi. Ehkei aivan paras mahdollinen akustiikaltaan, mutta tunnelmaltaan kuitenkin yllättävän mukava, mikä ehkä johtui lähinnä siitä, että paikalla oli hiukan vanhempaa, rauhallisempaa ja sopivasti Camel-henkistä väkeä. Telakoiduimme kaverini kanssa parvekkeen eturiviin, oikein hyvälle paikalle.

Keikan alkua saatiin odottaa puolitoista tuntia, mutta puoli yhdeksän aikaan odotus palkittiin. Hämärälle lavalle hiipi aplodien saattelemana neljä hahmoa ja hetken päästä paukahtivat ilmoille energiset ja voimakkaat Lady Fantasyn alkutahdit häikäisevien spottivalojen kera. Kyllä siinä vanhan fanin ihokarvat nousivat pystyyn. Kokoonpanon energinen tyyli kävi ilmi heti ekasta biisistä lähtien eikä hiipunut loppua kohden lainkaan. Parin ekan biisin aikana oli pieniä miksausongelmia, mutta sitten alkoi kaikki olla kohdallaan. Kahden tunnin ja vartin setti koostui seuraavista biiseistä:

Lady Fantasy
Unevensong
Hymn to Her
Echoes
Lawrence
Drafted
Rhayader
Rhayader Goes to Town
Spirit of the Water
Ice
Arubaluba
Mother Road
Fox Hill
For Today

Encore: Never Let Go

Kokonaisuutena bändi soitti erittäin hyvin, varmasti ja hioutuneesti yhteen. Tunnelma Astoriassa säilyi innostuneena loppuun saakka ja bändillä näytti olevan hauskaa. Tunnelmat vaihtelivat suorastaan hartaasta (esim. Ice ja Drafted, jota yleisö lauloi antaumuksella mukana) lähes raivokkaaseen (esim. Arubaluba) ja hauskanveikeästä (Fox Hill) tiukan monimutkaisiin progeteoksiin (esim. Unevensong). Koko Camelin 30-vuotinen ura monine tyyleineen oli tiivistetty kompaktiin pakettiin. Onneksi biisivalikoimasta puuttuivat vain Single Factorin ja Stationary Travellerin biisit, vaikka ensinmainitulla onkin hieno instrumentaali Sasquatch. Ikävä kyllä suosikkiaöbumini Moonmadnessin biiseistä kuultiin vain edesmenneelle alkuperäiskosketinsoittajalle, Peter Bardensille osoitettu herkkä "Spirit of the Water", vaikka aiemmin kiertueella ohjelmistoon oli kuulunut illasta riippuen joko "Lunar Sea" tai "Another Night". Hiukan kyllä odottelin lavalle myös yllätysvieraita, lähinnä alkuperäisjäseniä, mutta ainoastaan Andy Wardin läsnäolo jossain yleisön seassa kävi ilmi Latimerin muistellessa menneitä välispiikeissä.

Seuraavassa hieman analyysia illan tunnelmasta muusikoiden kautta:

Andy Latimer (kitarat, laulu, nokkahuilu)
Andyn soitto on edelleen vallan huikeaa! Tyylillisesti mielelläni vertaan häntä Steve Hackettiin ja David Gilmouriin, melodinen, bluesiin nojautuva, rikas, tunteikas ja lyyrinen ilmaisija. Livenä saundeissa ja esityksessä tuntui olevan vielä jotakin ekstrapotkua, astetta enemmän munaa kuin originaaleilla studioversioilla. Ja varsin hauskaa oli myös seurata hänen eläytymistään sooloihin ja hänen kasvojen ilmeitään. Laulajana Andy ei ole mielestäni ollut koskaan erityisen kiinnostava ja tällä kertaa flunssan takia hänen äänensä petti hetkittäin. Sitkeästi hän kuitenkin myös vokaaliosuutensakin hoiti ja jaksoi vitsailla ja pitää yllä hyvää fiilistä sekä bändin että yleisön kanssa. Ja totta puhuen, Andyn oma projektihan Camel on ollut 70-80-luvun vaihteesta lähtien.

Colin Bass (basso, laulu)
Minulle oli yksi illan positiivisimmista yllätyksistä Colinin vahva lauluääni, mieleenpainuvimpina "Echoes" ja uusimman levyn (alunperin Andyn laulama) hauska "Fox Hill". Basistina Colin on tarkka, siisti, taitava ja varma, mutta mielestäni ei kovin persoonallinen. Hänenkin esiintymisensä oli läpi koko keikan hyväntuulista ja hauskaa seurattavaa.

Ton Scherpenzeel (koskettimet, taustalaulu)
Tämä useaan otteeseen bändissä mukana ollut mies ei ole koskaan ollut minun suosikkejani ja tällä kiertueella moni oli sähköpostilistoilla kritisoinut hänen karmeita saundivalintojaan. Totesin kritiikin aiheelliseksi, kun Ton onnistui lähes pilaamaan esim. harrastunnelmaisen "Ice" -kappaleen kammottavalla, mauttoman metallisella digitaalihuilusaundisoolollaan. Onneksi Andy pelasti tämän sooloilubravuurinumeronsa suosta takaisin maan pinnalle. Parissa muussakin biisissä Tonin saundillinen tyylitaju petti ja soolojen rakennekin tuppasi vähän hajoamaan käsiin. Joka tapauksessa Ton on kuitenkin taitava soittaja ja perusasiat hän onnistui hoitamaan ihan tyylikkäästi.

Denis Clement (rummut, nokkahuilu, koskettimet)
Tämä nuori, energinen ja teknisesti taitava kanadalaisrumpali on mielestäni hiukan tyylitajuton meuhkaaja joka hukkaa joidenkin tyylikkäiden Camel-biisien nyanssit liialliseen metelöintiinsä. Toisaalta joihinkin, etenkin ihan alkupään tuotannon raaempiin biiseihin hänen raivokas tyylinsä tosin sopi oikein hyvin, erityisesti näin livetilanteessa.

Kyllä jäi mahtava fiilis, kun tämäkin legenda tuli nähtyä. Ja vaikka tämä nyt oli nimeltään "Farewell Tour" ei Andy ole suostunut sanomaan juuta eikä jaata siitä, nähdäänkö Camel vielä joskus livenä, mutta ilmeisesti suuria kiertueita ei ole enää luvassa. Vaan eipä huolta siinäkään mielessä, että uutta musiikkia Camelilta on kuitenkin luvassa. Uuden levyn materiaalia Andy on jo jonkin verran säveltänyt ja alkuvuodesta pitäisi ilmestyä myös pienimuotoisempi, blues-pohjainen levy Latimer-Ward-Ferguson -triolta, eli Camelin kolmelta alkuperäisjäseneltä. Minusta pari viimeisintä Camel-levyä ovat olleet oikein pirteitä ja mallikkaita progelevyjä ja innolla odotankin taas uutta materiaalia.

+/- saldo : 0 |

    Hezzu kirjoitti noin 20 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Tuo Latimer-Ward-Fergusonin tuleva levy kuulostaa melkein houkuttelevammalta ajatukselta kuin tuleva uus Camel-levy, vaikka onhan Camelkin nykysin melko hyvässä kunnossa :) Ripaus (tai vähän isompikin kourallinen) bluesia tekee aina hyvää :) Onkohan Ferguson muuten puuhaillut mitä tässä välivuosina? Wardhan on kai lähinnä kunnostautunu Richard Sinclairin kamuna :)

    horsemajeure kirjoitti noin 20 vuotta sitten+/- saldo : 0
    No joo, onhan se kiintoisaa kuulla, mitä ukot saavat aikaan. Camelin Curriculum Vitae -historiikki-DVD:llähän on näiden herrojen haastatteluja sekä pikku pätkiä treenikämppäjammailusta. Eipä siitä tosin saa oikein mielikuvaa, kun Ward läpsyttelee kapuloilla vain reisiään ja biisitkin ovat vielä kesken tyyliin "mikähän sointu sitten laitettais"... Ferguson on kai soitellut vain satunnaisesti pienissä paikallisissa klubikokoonpanoissa ja Ward on Sinclairin avustamisen lisäksi vilahtanut mm. Peter Bardensin Mirage-kokoonpanossa 90-luvun alkupuolella sekä Steve Adams -nimisen kitaristin kanssa ainakin "Vertigo" -nimisellä levyllä.