The Funk Brothers, Helsingin jäähalli 7.2.2004
kite kirjoitti noin 21 vuotta sitten (1 kommenttia)
"There ain't no party like the Funk Brothers party 'cause the Funk Brothers party don't stop!" Suunnilleen näin meni konsertissa useaan otteeseen kuultu huudatus, jonka sisältämällä itsevarmuudella paljon kokenut muusikkokaarti oli lähtenyt liikkeelle. Ja jo oli aikakin nousta esiin Motown-tähtien takaa; onhan the Funk Brothers tiettävästi soittanut studiobändinä useimmilla listaykkösillä kuin the Beatles, the Rolling Stones, the Beach Boys sekä Elvis Presley yhteensä.
The Funk Brothers saapui Helsinkiin kuuden alkuperäisen jäsenen ja lukuisten lisävahvistusten kera; parhaimmillaan lavalla nähtiin suunnilleen reilusta kymmenestä muusikosta koostuva sakki. Jo keikan ensimmäinen kappale, Stevie Wonderin sävellys Uptight otti niin sanotusti oksat pois pahimmaltakin kyynikolta. Tämän perään kun vielä kuultiin Reach Out (I'll Be There), oli selvää, että illasta tulisi yhtä Motown-hittien juhlaputkea. Eikä yleisöä tämän suhteen petettykään – sen takasivat mm. sellaiset ikiklassikot kuten My Girl, Ain't No Mountain High Enough, Shotgun, What Becomes of a Broken Hearted sekä Heatwave.
Yleisöä pyrittiin viihdyttämään musiikin lisäksi hauskoilla välispiikeillä, jotka toimivatkin varsin hyvin. My Girlin aikana lavalle otettiin puolestaan naiskuulijoita mukaan tanssimaan, mutta olipa joukkoon livahtanut piristykseksi yksi nuori mieskin. Valitettavasti monet heistä joutuivat kokemaan nolostuttavia hetkiä, kun kappaleen solistina toiminut Johnny Ingram yllättäen työnsikin laulumikkiään kunkin tanssahtelijan suun eteen, odottaen näitä hetkellisesti valokeilaan nostettuja ”onnekkaita” laulamaan solistisesti pieniä osuuksia.
Myös Carla Benson pyrki laulattamaan yleisöä soolokappaleidensa mukana. Mutta mikä oli jo My Girlin aikana huomattavissa vaikutti toistuvan myös tässä: yleisö ei tuntenut sanoja kenties aivan niin hyvin, kuin solistit olisivat odottaneet. Tästä huolimatta suomalaisyleisö oli - ainakin omasta sijainnistani (lavan edusta) katsottuna - varsin hyvin mukana tunnelmassa, tanssahdellen ajoittain jopa yllättävänkin vapautuneesti. Ja mikä tärkeintä: kuulijoiden asenne vanhaa muusikkosukupolvea kohtaan vaikutti kunnioittavalta.
Itse keikassa ei ollut siis mitään valittamista niin the Funk Brothersien kuin muidenkaan artistien suoritusten osalta. Kova pettymys oli sitä vastoin jo keikkaa ennen tietoon tullut Isaac Hayesin vierailun peruuntuminen. Tästä syystä suuret odotukset kohdistuivatkin häntä korvanneen, the Beatlesinkin studiopianistina aikoinaan toimineen Billy Prestonin suuntaan. Harmittavaa olikin, että saimme kuulla miehen hienoa soittoa ja laulua vain kahden kappaleen verran, jonka jälkeen hän katosi takahuoneen kätköihin.
Tunnelmaa ikävästi latistaneen väliajan jälkeen odotukset olivat korkealla legendaarisen Steve Winwoodin suuntaan. Pettymystä ei tässäkään tapauksessa tuottanut itse suoritus, vaan hänen vähäiseksi jäänyt osuutensa kaiken kaikkiaan parituntisessa keikassa. Yleisö sai nauttia Winwoodin huikeasta äänestä ja Hammond-työskentelystä vain kahden hikisen kappaleen verran, jonka jälkeen virtuoosi poistui lavalta. Onneksi ei kuitenkaan lopullisesti, sillä kuulijat pääsivät vielä keikan loppupuolella todistamaan hänen kykyjään parin biisin ajan. Koko konsertin kohokohtakin kuultiin hänen tulkitsemansa Marvin Gaye -klassikko What's Going Onin myötä, joka herautti kyyneleen silmästä vaikka olinkin jo tässä vaiheessa siirtynyt pois aivan lavan välittömästä läheisyydestä.
Ilta oli siis the Funk Brothersien juhlaa, jota oli kieltämättä kunnia olla todistamassa. Yhtyeen matka jatkui tästä Ruotsiin, jonne he menivät pokkaamaan ansaittua elämäntyö-Grammya. Me puolestamme poistuimme jäähallin ajoittain kuumiksikin kohonneista Motown-tunnelmista Pasilan aseman viileyteen ja siitä edelleen junaan, jossa matkaamme "riemastutti" humalaisten saksalaisten ja suomalaisten joukko, sekä pöytäämme istunut viskiä naukkaileva puheripulinen konduktööri. Tästä huolimattakin - tai kenties juuri tämän lisäyksenä - ilta oli kaiken kaikkiaan vähintäänkin miellyttävä, vaikka ei aivan huippukokemuksia lähennellytkään.
The Funk Brothers saapui Helsinkiin kuuden alkuperäisen jäsenen ja lukuisten lisävahvistusten kera; parhaimmillaan lavalla nähtiin suunnilleen reilusta kymmenestä muusikosta koostuva sakki. Jo keikan ensimmäinen kappale, Stevie Wonderin sävellys Uptight otti niin sanotusti oksat pois pahimmaltakin kyynikolta. Tämän perään kun vielä kuultiin Reach Out (I'll Be There), oli selvää, että illasta tulisi yhtä Motown-hittien juhlaputkea. Eikä yleisöä tämän suhteen petettykään – sen takasivat mm. sellaiset ikiklassikot kuten My Girl, Ain't No Mountain High Enough, Shotgun, What Becomes of a Broken Hearted sekä Heatwave.
Yleisöä pyrittiin viihdyttämään musiikin lisäksi hauskoilla välispiikeillä, jotka toimivatkin varsin hyvin. My Girlin aikana lavalle otettiin puolestaan naiskuulijoita mukaan tanssimaan, mutta olipa joukkoon livahtanut piristykseksi yksi nuori mieskin. Valitettavasti monet heistä joutuivat kokemaan nolostuttavia hetkiä, kun kappaleen solistina toiminut Johnny Ingram yllättäen työnsikin laulumikkiään kunkin tanssahtelijan suun eteen, odottaen näitä hetkellisesti valokeilaan nostettuja ”onnekkaita” laulamaan solistisesti pieniä osuuksia.
Myös Carla Benson pyrki laulattamaan yleisöä soolokappaleidensa mukana. Mutta mikä oli jo My Girlin aikana huomattavissa vaikutti toistuvan myös tässä: yleisö ei tuntenut sanoja kenties aivan niin hyvin, kuin solistit olisivat odottaneet. Tästä huolimatta suomalaisyleisö oli - ainakin omasta sijainnistani (lavan edusta) katsottuna - varsin hyvin mukana tunnelmassa, tanssahdellen ajoittain jopa yllättävänkin vapautuneesti. Ja mikä tärkeintä: kuulijoiden asenne vanhaa muusikkosukupolvea kohtaan vaikutti kunnioittavalta.
Itse keikassa ei ollut siis mitään valittamista niin the Funk Brothersien kuin muidenkaan artistien suoritusten osalta. Kova pettymys oli sitä vastoin jo keikkaa ennen tietoon tullut Isaac Hayesin vierailun peruuntuminen. Tästä syystä suuret odotukset kohdistuivatkin häntä korvanneen, the Beatlesinkin studiopianistina aikoinaan toimineen Billy Prestonin suuntaan. Harmittavaa olikin, että saimme kuulla miehen hienoa soittoa ja laulua vain kahden kappaleen verran, jonka jälkeen hän katosi takahuoneen kätköihin.
Tunnelmaa ikävästi latistaneen väliajan jälkeen odotukset olivat korkealla legendaarisen Steve Winwoodin suuntaan. Pettymystä ei tässäkään tapauksessa tuottanut itse suoritus, vaan hänen vähäiseksi jäänyt osuutensa kaiken kaikkiaan parituntisessa keikassa. Yleisö sai nauttia Winwoodin huikeasta äänestä ja Hammond-työskentelystä vain kahden hikisen kappaleen verran, jonka jälkeen virtuoosi poistui lavalta. Onneksi ei kuitenkaan lopullisesti, sillä kuulijat pääsivät vielä keikan loppupuolella todistamaan hänen kykyjään parin biisin ajan. Koko konsertin kohokohtakin kuultiin hänen tulkitsemansa Marvin Gaye -klassikko What's Going Onin myötä, joka herautti kyyneleen silmästä vaikka olinkin jo tässä vaiheessa siirtynyt pois aivan lavan välittömästä läheisyydestä.
Ilta oli siis the Funk Brothersien juhlaa, jota oli kieltämättä kunnia olla todistamassa. Yhtyeen matka jatkui tästä Ruotsiin, jonne he menivät pokkaamaan ansaittua elämäntyö-Grammya. Me puolestamme poistuimme jäähallin ajoittain kuumiksikin kohonneista Motown-tunnelmista Pasilan aseman viileyteen ja siitä edelleen junaan, jossa matkaamme "riemastutti" humalaisten saksalaisten ja suomalaisten joukko, sekä pöytäämme istunut viskiä naukkaileva puheripulinen konduktööri. Tästä huolimattakin - tai kenties juuri tämän lisäyksenä - ilta oli kaiken kaikkiaan vähintäänkin miellyttävä, vaikka ei aivan huippukokemuksia lähennellytkään.
+/- saldo : 0 | Tweet
Juu, oli hyvä keikka myös mun mielestä. Bändin groove oli aivan mahtava ja basisti Bob Babbitt oli yksi parhaita mitä olen livenä kuullut. Aivan loistava tatsi ja time kaverilla. Valitettavasti Marvin Gayen "Let's Get In On" biisiä ei kuultua. Muuten hittiparati oli melkoinen. Mielestäni Carla Benson oli illan paras laulaja. Mahtava ääni tätillä. "Ain't No Mountain High Enough" oli hieno lopetus illalle. Tykkäsin kovasti.