Yes 35th Anniversary Tour, Jäähalli 2.6.2004
Kcrimso kirjoitti noin 20 vuotta sitten (9 kommenttia)
Enpä olisi uskonut, että Yes palaisi Suomeen keikalle vain muutamaa vuotta viimeisen käynnin jälkeen. Tuttuun Yes- tyyliin bändin kokoonpano on muuttunut sitten vuoden 2001 Suomen konsertin. Kuumapäinen venäläisvahvistus Igor Khoroshev sai pakata tavaransa vähin äänin kun kemiat vanhempien englantilaisherrojen kanssa eivät toimineetkaan. Hetken epätietoisuuden jälkeen fanit ympäri maailmaa huokaisivat helpotuksesta kuultuaan Rick Wakemanin palaavaan bändiin. Klassinen (Jon Anderson, Steve Howe, Chris Squire, Alan White ja Rick Wakeman) Yes olisi taas koossa!
Odotukset olivat siis korkealla Jäähallin keikan suhteen. Vuoden 2001 sinfonia-orkesterin kanssa suoritettu Suomen debyytti oli toki komeaa kuunneltavaa, mutta selkeästi orkesteri hieman pidätteli sitä mitä fanit olivat tulleet todella kuulemaan eli Yesiä. Progressiivisen rockin ehkä merkittävintä bändiä. Nyt sinfonikot eivät olisi tiellä vaan Yes voisi liitää vapaana.
Jäähallille saavuttuamme tunnelma tuntui olevan korkealla eikä sitä onnistunut latistamaan edes se tosiseikka, että halli oli kaikkea muuta kuin täynnä. Paikoista ehkä vain runsaat puolet oli saatu kaupaksi. Näköjään tälle progressiivisen rockin jättiläiselle ei näin lyhyellä vierailujen välillä riitä täyttä hallillista yleisöä. Yes oli vuosien jälkeen (edellinen kerta taisi olla Drama-kiertuella 1979) pestannut kuuluisan kansitaiteilijansa Roger Deanin tekemään heille myös lavarekvisiittaa. Lopputulos oli ensi näkemältä hieman koominen. Puhallettavia (!) tuttuja pyöreitä deanmaisia muotoja roikkui siellä täällä lavaa ja kaiken keskellä kohosi Alan Whiten rumpusetti joka oli saanut tuekseen 8 mekaanista bassorumpua. Spinal Tapkin kävi mielessä. No loppujen lopuksi yhdessä valojen ja musiikin kanssa lava jollain kumman tavalla kuitenkin toimi ja loi oikeanlaista tunnelmaa.
Hetken odottelun jälkeen konsertti käynnistyi tuttuun tapaan Stravinskyn Tulilinnun raikuessa äänentoistolaitteista. Yksi kerrallaan bändin jäsenet astelivat lavalle aplodien saattelemana ja aloittivat Going For The Onella. Kaikki ei ollut kohdallaan. Soundit olivat todella tukkoiset eikä mikään oikein kuulostanut miltään. Biisi ei oikein tuntunut muutenkaan kulkevan, mutta todennäköisesti syynä oli vain kehnot soundit. Myös äänenvoimakkuus oli korvia särkevä ja muistin jälleen kerran unohtaneeni korvatulpat kotiin. Ei järin lupaava alku. Balanssia soundeihin ei löytynyt seuraavankaan kappaleen aikana joka oli sinänsä mukavasti uudelleen sovitetty versio Sweet Dreamsistä Yesin toiselta albumilta.
Kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen soundit alkoivat toimia paremmin ja paremmin ja pystyin lopultakin rentoutumaan kun tajusin, että tästähän tulee hieno konsertti sittenkin. I Have Seen All Good Peoplen, josta en ole koskaan hirveästi välittänyt, jälkeen kuultiin Mind Drive, joka kuuluu ehdottomasti Yesin myöhäistuotannon helmiin. Alan Whiten marssimainen rummutus oli komea pohja Rick Wakemanin ja Steve Howen sooloillulle. Hieman erikoinen ratkaisu oli kuitenkin jakaa Mind Drive kahteen osaan; kesken kaiken siirryttiinkin soittamaan South Side Of The Skyta. No ei siinä mitään koska kappale on yksi suurimpia suosikkejani bändin tuotannosta ja valitettavasti se on aina jäänyt paitsioon konserteissa. Siitä hyvityksenä versio joka nyt kuultiin olikin sitten sitäkin komeampi. Kappale huipentui mahtavaan Howen ja Wakemanin kitara vs.kosketinsoittimet kaksintaisteluun. Niin uljaasti kuin Wakemanin Mni-Moog alkoikin niin kamppailun voittajaksi selvisi kyllä ehdottomasti Steve Howe joka oli aivan uskomattomassa vedossa koko illan muutenkin. Wakeman ei pystynyt aivan vastaamaan upeisiin teeman variaatioihin joita Howe kitarastaan taikoi. Vaikka Howe ulkoisesti näyttää ehdottomasti vanhimmalta koko bändistä niin tuona iltana hän oli kyllä illan tähti.
Illan toisesta tähdestä ei olekaan sanottu vielä sanaakaan. Eli bändin seniori (s.1944) ja ehdoton johtohahmo Jon Anderson. Andersonin lauluääni on edelleen loistavassa kunnossa ja koska tekniikkakin on vuosien varrella vain parantunut voi liioittelematta sanoa, että hän kuulostaa nykyisin paremmalta kuin koskaan. Upean laulun ohella Anderson osoittautui myös varsin sympaattiseksi esiintyjäksi. Anderson jutteli yleisölle hyväntuulisesti niitä näitä omaan sekavaan tyyliin. Sibeliuksesta ja suomeksi lausuttua ”kiitos paljon” kuultiin ehkä hieman liikaa, mutta ylipäätänsä Andersonin newage-hörhö-imago tuntui aidolta ja siksi viehättävältä.
Erityisen hyvin Andersonin ääni pääsi esille runsaan puolen tunnin akustisessa osiossa, joka oli varsin piristävä osio muutenkin lähes kolmituntisen keikan keskellä. Korvat lepäsivät leppoisemman äänimaailman keskellä ja bändi tulkitsi vanhoja kappaleitaa mukavan erilaisilla sovituksilla. Normaalisti jo hieman väsyneeksi käynyt klassikko Roundabout kuulosti kuin uudelta kappaleelta blueshahtavana shuffle-versiona. Ja jopa Trevor Rabin kauden hitti Owner Of A Lonely Heart, jonka en olisi ikinä uskonut toimivan, tällä kokoonpanolla kuulosti akustisena yllättävän napakalta ja mielenkiintoiselta. Uusi, toistaiseksi vain keikoilla kuultu, Show Me oli kaunis ja koskettava kappale jossa Jon Anderson oli pääosassa.
Akustisen osuuden jälkeen Steve Howe viihdytti yleisöä soittamalla The Clapin kun roudarit kärräsivät flyygeliä ja muuta roinaa pois lavalta ennen paluuta ”arkeen”. Arkeen palattiin tosin hieman erikoisella tavalla. Kappale jolla arkeen palattiin oli, Rhythm Of Love jonka aikana Jon Anderson kiersi salia yleisön keskellä laulaen. Anderson selvisi yllättäen suomalaisyleisön joukosta takaisin lavalle ja seuraavaksi oli vuorossa yksi illan kohokohdista eli And You And I joka kohosi paikoin lähes jumalaisiin sfääreihin. Ainoastaan Wakemanin ihme ufosoundit muutamissa kohdissa latistivat hieman tunnelmaa.
Konsertin viimeine biisi ennen encorea oli parikymmentä minuuttinen eepos Ritual Tales From Topographic Oceans- levyltä. Toki intensiivinen ja upea teos mahtavine perkussio-osuuksineen, mutta koska tämä kuultiin viime Suomen keikallakin olisin kyllä tilalle toivonut mieluummin esimerkiksi Awakenia tai Revealing Science Of Godia. Ritual on perinteisesti Chris Squiren hetki loistaa ja kyllähän se Rickenbacker hienosti jälleen ärjyikin miehen käsissä. On se helppoa kun sen osaa! Ylipäätänsä Squire soitti keikan paremmalla maulla kuin viime kerralla eikä basson ääntäkään oltu säädetty yhtä räjähtävän kovalle tasolle.
Ritualin jälkeen kuultiin vielä encorena Starship Troopersista hieno versio jossa Howe ja Wakeman pääsivät sooloilemaan jälleen oikein kunnolla. Sitten konsertti oli ohi ja olihan sitä rahoille jo saatukin vastiketta. Upea ja pitkä keikka mielenkiintoisilla biisivalinnoilla ja virtuuosimaisella soitolla koristeluna. Yes on selvästi edelleen huimassa vedossa joten nyt minulla onkin sitten kaksi toivomusta. Ensinnäkin studiolevy tältä kokoonpanolta, uskon, että resursseja vielä yhteen klassikkoon olisi. Ja siten toiseksi, vielä kerran Suomeen keikalle.
SETLIST:
Firebird Suite (orkestraalinen intro)
Going for the one
Sweet dreams
I Have Seen All Good People
Mind Drive pt. 1
South Side Of The Sky
Turn Of The Century
Footprints
Mind Drive pt.2
Yours Is No Disgrace
AKUSTINEN OSUUS ALKAA:
Wakemanin pianosoolo
The Meeting
Long Distance Runaround
Wonderous Stories
Time Is Time
Roundabout
Show Me
Owner Of A Lonely Heart
AKUSTINEN OSUUS PÄÄTTYY
The Clap
Rhythm Of Love
And You And I
Ritual
Starship Trooper
Odotukset olivat siis korkealla Jäähallin keikan suhteen. Vuoden 2001 sinfonia-orkesterin kanssa suoritettu Suomen debyytti oli toki komeaa kuunneltavaa, mutta selkeästi orkesteri hieman pidätteli sitä mitä fanit olivat tulleet todella kuulemaan eli Yesiä. Progressiivisen rockin ehkä merkittävintä bändiä. Nyt sinfonikot eivät olisi tiellä vaan Yes voisi liitää vapaana.
Jäähallille saavuttuamme tunnelma tuntui olevan korkealla eikä sitä onnistunut latistamaan edes se tosiseikka, että halli oli kaikkea muuta kuin täynnä. Paikoista ehkä vain runsaat puolet oli saatu kaupaksi. Näköjään tälle progressiivisen rockin jättiläiselle ei näin lyhyellä vierailujen välillä riitä täyttä hallillista yleisöä. Yes oli vuosien jälkeen (edellinen kerta taisi olla Drama-kiertuella 1979) pestannut kuuluisan kansitaiteilijansa Roger Deanin tekemään heille myös lavarekvisiittaa. Lopputulos oli ensi näkemältä hieman koominen. Puhallettavia (!) tuttuja pyöreitä deanmaisia muotoja roikkui siellä täällä lavaa ja kaiken keskellä kohosi Alan Whiten rumpusetti joka oli saanut tuekseen 8 mekaanista bassorumpua. Spinal Tapkin kävi mielessä. No loppujen lopuksi yhdessä valojen ja musiikin kanssa lava jollain kumman tavalla kuitenkin toimi ja loi oikeanlaista tunnelmaa.
Hetken odottelun jälkeen konsertti käynnistyi tuttuun tapaan Stravinskyn Tulilinnun raikuessa äänentoistolaitteista. Yksi kerrallaan bändin jäsenet astelivat lavalle aplodien saattelemana ja aloittivat Going For The Onella. Kaikki ei ollut kohdallaan. Soundit olivat todella tukkoiset eikä mikään oikein kuulostanut miltään. Biisi ei oikein tuntunut muutenkaan kulkevan, mutta todennäköisesti syynä oli vain kehnot soundit. Myös äänenvoimakkuus oli korvia särkevä ja muistin jälleen kerran unohtaneeni korvatulpat kotiin. Ei järin lupaava alku. Balanssia soundeihin ei löytynyt seuraavankaan kappaleen aikana joka oli sinänsä mukavasti uudelleen sovitetty versio Sweet Dreamsistä Yesin toiselta albumilta.
Kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen soundit alkoivat toimia paremmin ja paremmin ja pystyin lopultakin rentoutumaan kun tajusin, että tästähän tulee hieno konsertti sittenkin. I Have Seen All Good Peoplen, josta en ole koskaan hirveästi välittänyt, jälkeen kuultiin Mind Drive, joka kuuluu ehdottomasti Yesin myöhäistuotannon helmiin. Alan Whiten marssimainen rummutus oli komea pohja Rick Wakemanin ja Steve Howen sooloillulle. Hieman erikoinen ratkaisu oli kuitenkin jakaa Mind Drive kahteen osaan; kesken kaiken siirryttiinkin soittamaan South Side Of The Skyta. No ei siinä mitään koska kappale on yksi suurimpia suosikkejani bändin tuotannosta ja valitettavasti se on aina jäänyt paitsioon konserteissa. Siitä hyvityksenä versio joka nyt kuultiin olikin sitten sitäkin komeampi. Kappale huipentui mahtavaan Howen ja Wakemanin kitara vs.kosketinsoittimet kaksintaisteluun. Niin uljaasti kuin Wakemanin Mni-Moog alkoikin niin kamppailun voittajaksi selvisi kyllä ehdottomasti Steve Howe joka oli aivan uskomattomassa vedossa koko illan muutenkin. Wakeman ei pystynyt aivan vastaamaan upeisiin teeman variaatioihin joita Howe kitarastaan taikoi. Vaikka Howe ulkoisesti näyttää ehdottomasti vanhimmalta koko bändistä niin tuona iltana hän oli kyllä illan tähti.
Illan toisesta tähdestä ei olekaan sanottu vielä sanaakaan. Eli bändin seniori (s.1944) ja ehdoton johtohahmo Jon Anderson. Andersonin lauluääni on edelleen loistavassa kunnossa ja koska tekniikkakin on vuosien varrella vain parantunut voi liioittelematta sanoa, että hän kuulostaa nykyisin paremmalta kuin koskaan. Upean laulun ohella Anderson osoittautui myös varsin sympaattiseksi esiintyjäksi. Anderson jutteli yleisölle hyväntuulisesti niitä näitä omaan sekavaan tyyliin. Sibeliuksesta ja suomeksi lausuttua ”kiitos paljon” kuultiin ehkä hieman liikaa, mutta ylipäätänsä Andersonin newage-hörhö-imago tuntui aidolta ja siksi viehättävältä.
Erityisen hyvin Andersonin ääni pääsi esille runsaan puolen tunnin akustisessa osiossa, joka oli varsin piristävä osio muutenkin lähes kolmituntisen keikan keskellä. Korvat lepäsivät leppoisemman äänimaailman keskellä ja bändi tulkitsi vanhoja kappaleitaa mukavan erilaisilla sovituksilla. Normaalisti jo hieman väsyneeksi käynyt klassikko Roundabout kuulosti kuin uudelta kappaleelta blueshahtavana shuffle-versiona. Ja jopa Trevor Rabin kauden hitti Owner Of A Lonely Heart, jonka en olisi ikinä uskonut toimivan, tällä kokoonpanolla kuulosti akustisena yllättävän napakalta ja mielenkiintoiselta. Uusi, toistaiseksi vain keikoilla kuultu, Show Me oli kaunis ja koskettava kappale jossa Jon Anderson oli pääosassa.
Akustisen osuuden jälkeen Steve Howe viihdytti yleisöä soittamalla The Clapin kun roudarit kärräsivät flyygeliä ja muuta roinaa pois lavalta ennen paluuta ”arkeen”. Arkeen palattiin tosin hieman erikoisella tavalla. Kappale jolla arkeen palattiin oli, Rhythm Of Love jonka aikana Jon Anderson kiersi salia yleisön keskellä laulaen. Anderson selvisi yllättäen suomalaisyleisön joukosta takaisin lavalle ja seuraavaksi oli vuorossa yksi illan kohokohdista eli And You And I joka kohosi paikoin lähes jumalaisiin sfääreihin. Ainoastaan Wakemanin ihme ufosoundit muutamissa kohdissa latistivat hieman tunnelmaa.
Konsertin viimeine biisi ennen encorea oli parikymmentä minuuttinen eepos Ritual Tales From Topographic Oceans- levyltä. Toki intensiivinen ja upea teos mahtavine perkussio-osuuksineen, mutta koska tämä kuultiin viime Suomen keikallakin olisin kyllä tilalle toivonut mieluummin esimerkiksi Awakenia tai Revealing Science Of Godia. Ritual on perinteisesti Chris Squiren hetki loistaa ja kyllähän se Rickenbacker hienosti jälleen ärjyikin miehen käsissä. On se helppoa kun sen osaa! Ylipäätänsä Squire soitti keikan paremmalla maulla kuin viime kerralla eikä basson ääntäkään oltu säädetty yhtä räjähtävän kovalle tasolle.
Ritualin jälkeen kuultiin vielä encorena Starship Troopersista hieno versio jossa Howe ja Wakeman pääsivät sooloilemaan jälleen oikein kunnolla. Sitten konsertti oli ohi ja olihan sitä rahoille jo saatukin vastiketta. Upea ja pitkä keikka mielenkiintoisilla biisivalinnoilla ja virtuuosimaisella soitolla koristeluna. Yes on selvästi edelleen huimassa vedossa joten nyt minulla onkin sitten kaksi toivomusta. Ensinnäkin studiolevy tältä kokoonpanolta, uskon, että resursseja vielä yhteen klassikkoon olisi. Ja siten toiseksi, vielä kerran Suomeen keikalle.
SETLIST:
Firebird Suite (orkestraalinen intro)
Going for the one
Sweet dreams
I Have Seen All Good People
Mind Drive pt. 1
South Side Of The Sky
Turn Of The Century
Footprints
Mind Drive pt.2
Yours Is No Disgrace
AKUSTINEN OSUUS ALKAA:
Wakemanin pianosoolo
The Meeting
Long Distance Runaround
Wonderous Stories
Time Is Time
Roundabout
Show Me
Owner Of A Lonely Heart
AKUSTINEN OSUUS PÄÄTTYY
The Clap
Rhythm Of Love
And You And I
Ritual
Starship Trooper
+/- saldo : 0 | Tweet
Eikö Khoroshev saanut lähteä jo ennen Symphonic Touria (ja Magnification-levyä), ja tilalla soitti joku nimetön statisti?
Höh, niinhän se tosiaan oli. Eli sehän oli Tom Brislin joka soitti edellisellä Suomen keikalla Yesin kanssa. Muistelin vuoden 1998 Lontoon keikkaa jolloin näin bändin Khoroshevin kanssa. Siitä sekaannus...
Istuin jäähallin perällä, jotakin B3 tai sellaista, ja äänenvoimakkuus siellä tuntui aluksi hyvin kohtuulliselta, ehkä liiankin. Loppua kohden volyymit kasvoivat, mutta eivät missään vaiheessa tuntuneet liian kovilta.
Myöskään äänen laadussa en huomannut moittimisen aihetta. Jo Going for the One kuulosti oikein hyvältä. Esim. basso ei tuntunut missään vaiheessa yhtään liian korostuneelta, kun ottaa huomioon, että Yesin saundiin kuuluu melko vahva basso. Toisaalta, ehkä olin niin innoissani, etten ollut analyyttisimmilläni.
Rick Wakemanin osuutta on monissa kommenteissa vähätelty, mutta mielestäni hän toi kokonaissoundiin juuri sen minkä pitikin; kappaleet kuulostivat ainakin minun korviini juuri sellaisilta kuin levyilläkin. Yes-maailman elementaarisia osia minulle ovat Andersonin laulu, Howen kitara, Squiren basso ja Wakemanin koskettimet. Whiten tai Brufordin elementaarisuus ei ole minulle vielä auennut.
Sanoin tyttöystävälleni konsertin loputtua, että minusta keikka oli täydellinen. En keksi muuta huomautettavaa kuin näyttämöllepanon - Deanin koristelut näyttivät enemmän rantaleluilta kuin yessiläiseltä psykedeliseltä maisemalta. Ja Soonia jäin kaipaamaan.
Herra Who
Hieno keikka!
Pieni korjaus vielä tuohon tekstiin. Sanoit "Uusi, toistaiseksi vain keikoilla kuultu, Show Me .."
Show Me löytyy uusimmalta (The Ultimate YES) Yes -levyltä, tosin vain jenkkipainoksesta, mutta levytetty on. Hieno biisi.
Who, minäkin istuin B3-katsomossa, missäs päin siellä olit? Itse taisin olla jollain rivillä 13 tai vastaavaa.
Joo, näinhän se on. Pääsi muutama pikkufakta kirjoitellessa unohtumaan :D Ei ole näköjään niin helppoa tämä toimittajan hommakaan kuin voisi kuvitella.
Katsotaanpa..Rivi 8, paikat 176-177. Muuten hyvä, mutta kiikari olisi pitänyt olla. En ollut ottanut opiksi, vaikka olin jokseenkin samoilla paikoilla katsomassa talvella Motownin studiobändin pikku-ukkoja.
Herra Who
Kyllä, hieno oli keikka. Erityisesti mieleen jäi se aivan uskomaton versio South side of the skystä. Nyt innolla odotellaan luvattua tämän kiertueen dvd:tä, jonka pitäisi ilmestyä vielä tämän vuoden puolella YesWorldin mukaan.
Mä en jaksanut haikailla kiikareiden kotiin jäämistä siellä katsomossa vaan suunnistin suoraan lavan eteen... Hyvä keikka oli!