Katselmus meksikolaiseen psykedeeliseen musiikkiin.
jusu kirjoitti noin 20 vuotta sitten (5 kommenttia)
Kun "mexikolaisesta" musiikista ei oikein missään ole pahemmin juttua, niin tehdään pieni läpileikkaus meksikolaiseen musiikkielämään 60-luvun lopun beat/garagesta tähän päivään. Ja kyllähän sieltäkin mielenkiintoisia tapauksia nousee esiin. Vahvimmillaan musiikkielämä on kyllä ollut 70-luvun alkupuoliskolla ja sieltä etenkin löytyy psykedeelisin ja happoisin maustein soitettua musiikkia ja onhan siellä tehty progressiivistakin musiikkia.
Mutta menkäämme asiaan eli lähdetään beat-popista liikenteeseen. Los Chijuas teki ainokaisen levynsä vuonna 1969 ja siltä löytyy pari kieltämättä herkullista ja menevää raitaa, "Changing The Colors Of Life" ja "The Sun Is Going Black", joista eka on todellinen helmi. Mutta noita kahta biisiä lukuunottamatta levy on kyllä kieltämättä aika puuduttava ja aineksiltaan heiveröinen. Los Monjes teki vain yhden levyn "En El Politecnico" (1967), joka on aika puhdas garagerocklevy Animals-vaikuttein, ei sen erikoisempi.
[img]juttukuvat/mexico/ovnis.jpg" align=left vspace=5 hspace=5>Seuraavaa voi suositella kaikille, jotka tykkää garage/psykedeliasta. Los Ovnis ja levynsä "Hippies" (1968). Tässä onkin todella hyvä levyllinen sitä itseään, missä on fuzzya kitaraa ja villit koskettimet. Lisäksi espanjankieli laulussa antaa vaan sopivan lisämausteen. Ovat tehneet toisenkin levyn, mutta sitä en ole kuullut. Kaleidoscopen nimetön albumi vuodelta 1969 on todella hyvä englanninkielinen psykelevy. Bändin sanoitukset ovat välillä aika huumepitoisia ja levyllä on käytetty todella psykedeelisia efektejä. Levy sisältää pari todellista helmeä eikä muukaan levy jää paljoa jälkeen. Spidersin "Back" (1970) on melko hyvä psykedeelinen levy, mutta aivan kuin kokonaisuudesta silti puuttuisi jotain. Bändissä on amerikkalainen laulaja, mutta bändin ehdottomasti parasta antia ovat kuitenkin kitaristi ja kosketinsoittaja, jotka kyllä yltyvät välillä aika villiin menoon. Bändin toinen levy "Portada De Nuevas Rutas En Sonido" (1973) onkin suoraan sanottuna sitten niin tylsää rokkia, ettei samaksi yhtyeeksi edes tunnistaisi jos ei tietäisi. He ovat myös tehneet kolmannen levyn vuonna 1978, mutta sitä en ole kuullut. Tästä päästiinkin sitten jo 70-luvun puolelle.
El Ritualin nimetön albumi vuodelta 1971 on sekoitus garagea ja hardrockkia. Levy sisältää myös hienoa kosketintyöskentelyä. Parhaiten levyn biiseistä toimivat ne nopeat hardrockpalat. Tunnetuin 70-luvun yhtyeistä taisi olla Los Dug Dug's, joka teki neljä levyä 70-luvulla ja pari kokoelmaa 80-luvulla. Näistä minulla on s/t (1971), "Smog" (1972) ja "Abre Tu Menta" (1985), joista ensimmäinen oli heidän ainoa englanniksi lauluttu levynsä. Se on psykedeelisiä sävytteitä sisältävä rocklevy, ihan hyvä. Mutta parempaa seurasi seuraavalla levyllä "Smog", joka on todella hyvä ja huikea rock/hardrock-levy. Levyn kruunaa 11:42 minuuttia pitkä kappale "Hagamoslo Ahoro", joka on todella tiukka esitys. "Abre Tu Mente" on boonuksineen 20 kappaletta sisältävä kokoelma. Levy on melko epätasainen, mutta sisältää hienojakin kappaleita. Toinen tunnetumpi nimi on La Revolucion De Emiliana Zapata, joka teki kaksi levyä. S/t (1971) ja "Hoy" (1972) ovat molemmat pienin psykedeelisin maustein varustettuja levyjä, mutta kaiken kruunaa todella villi kitaratyöskentely ja mies- ja naislaulajan tulkinta. Ei voi kuin todeta, että kaksi todella hienoa levyä. Nyt kun kerran päästiin kitaran makuun niin jatketaan samalla linjalla. Survivalin "La Onda De Survival" (1971) on bluespohjainen, mutta todella hyvällä ja happoisella kitaralla tehty levy. Toncho Pilatosin s/t (1973) on sellaista vähän alkuajan Zeppelinin tyylistä psykedeelista bluesrockpohjaista menoa lisämausteenaan mm. hienoa huilutyöskentelyä.
[img]juttukuvat/mexico/renaissance.jpg" align=right vspace=5 hspace=5>
Renaissancen s/t (1971) on progen ja psykedelian sekoitusta, jossa on paljon latinorytmejä. Lisäksi bändin persoonallinen laulaja tuo mieleen Edgar Broughton Bandin.
Grupo Ciruela on trio, joka soittaa ainokaisella levyllään "Regreso Al Origen" (1973) tiukkaa hardrockkia happoisella ja psykedeelisellä otteella. Hyvä levy kaikkineen. El Tarro De Mostazan nimettömästä levystä vuodelta 1970 on kehittynyt yksi suosikeistani. Levy on kaksijakoinen: puolet on omanlaisella soundilla tehtyä hienoa psykedeliaa ja toisen puoliskon täyttää n. 20-minuuttinen kaunis hitaasti kehittyvä progressiivinen kappale. Peace And Loven nimettömästä albumista vuodelta 1971 minulla on englanninkielinen versio. Levy alkaa yllättävällä lainalla David Peel With Lower East Siden "Mariguana" -kappaleesta ja ei kyllä ole yhtään vakavampana vedetty kuin alkuperäinenkään. Muuten levy sisältää latinalaisvaikutteista rokkia, mihin torvisektio antaa soul/funk -säväyksiä, mitä ei onneksi ole kyllä levyllä säästelty. Pari seuraavaa yhtyettä ja levyä on aika samanlaisia: Bandidon s/t (1973) ja Luciferin s/t (1974). Kummallakin on sotkettu mielenkiitoisesti sellaista vanhojen leffojen tyylistä orkestraalista jazz/funk-tunnelmaa rokkiin ja etenkin puhaltimet ovat paljon käytössä. Mutta jotain näissä kuitenkin jää kaipaamaan, aineksia näissä kun olisi ollut paljon parempaankin. Nahuatlin nimetön levy on vuodelta 1974. Bändi on trio, joka soittaa happoista 70-luvun alun hardrockia. Enigman s/t (1972) on puhdas hardrocklevy, mutta ihan hyvä sellainen. Cosa Nostran s/t (1971) -levyllä on soul/funk -vaikutteita mukana, mutta kyseessä ei ole hirveä erikoinen levy. Samaa tyyliä on myöskin Evolucionin s/t (1975), mutta sekään ei tarjoa kyllä juuri sen enempää.
[img]juttukuvat/mexico/nuevo.jpg" align=right vspace=5 hspace=5>
Nuevo Mexicon "Hecho En Casa" (1975) on todella hyvä ja monipuolinen levy. Mieleen tulee välillä Jethro Tull eikä vähiten huilun vuoksi, mitä kuullaankin paljon ja todella hyvin soitettuna. Joukossa myös psykedeelisiä/happoisia ja spacerockmaisia piirteitä. Toinen levy "2" (1979) on ihan perusrokkia ilman mitään sen kummempaa eikä huiluakaan ole enää mukana. Three Souls In My Mindin "Que Rico Diablo!" (1980) on hardrockia pienin latinalaisvaikuttein ja paikoin levyllä on hienoa kitarointiakin, mutta levy saisi olla kyllä omaperäisempi, moinen kun on kuultu jo muiden tekemänä ja paremmin. Ovat tehneet monta muutakin levyä.
Decibelin "Contranatura" (1979) on itselleni hieman outoa kun en oikein tunne tälläisiä levyjä, mutta levy sisältää paljon kilkutusta, suhinaa ja avantgaardista menoa. Nazcan vuoden 1986 levyä "Escation De Sombra" kuvaa ehkä parhaiten määritelmä "rockyhtye on tehnyt klassisen levyn". Tunnelmaltaan levy tumma ja painostava. Iconoclasta on tehnyt jo yli 10 levyä. Vuoden 1987 "Soliloquio" on hyvin soitettua progea, jossa on mukana aineksia fuusionkin puolelta. Hyvää. Soittotyyli on ajatonta, kyseessä voisi ihan yhtä hyvin olla 70-luvun tai tämänpäivän levy. Levy on osittain istrumentaalinen, mutta myös mies- ja naislaulaja ovat mukana tuomassa monipuolisuutta. Cast on Meksikon tunnetuin yhtye maailmalla ja he ovat tehneet lähemmäksi 20 levyä. Levyllään "Endless Signs" (1995) bändi soittaa sinfonista progea ja hyvin soittaakin. Etenkin kosketinsoittaja on aikamoinen velho eikä muukaan yhtye jää paljon huonommaksi. Etenkin Genesiksen tyylisestä progesta tykkäävien kannattaa tutustua bändiin. Banda Elastican "2" (1991) on instrumentaalista RIO-tyylistä musiikkia. Ihan kiva levy, vaikkei mikään huippu olekaan.
Lopuksi ehkä mielenkiintoisimmat yhtyeet/levyt:
High Fidelity Orchestra: s/t (1984) - Tässä ehkä paras levy Meksikosta. Progea RIO-vaikuttein, mutta tyylikirjoa riittää Ozric Tentaclesista 80-luvun King Crimsoniin. Todella hyvä levy ja erittäin suositeltava hankinta monipuolisesta progesta pitäville.
[img]juttukuvat/mexico/humus.jpg" align=left vspace=5 hspace=5>
Seuraavat liikkuvat aikalailla samoilla tyylilinjoilla, joista tulevat mieleen kotimaiset Circle ja Pharaoh Overlord.
Humus: Tus Oidos Mienten (1992) - Näiden ensimmäinen virallinen levy, mutta olivat tehneet aiemmin jo viisi kasettia. Tällä levyllä musiikki on vielä kitaristi Jorge Beltranin kokonaan yksin soittamaa ja tuottamaa. Myöhemmissä levyissä jo muitakin soittajia mukana. Musiikkia voisi luonnehtia progressiiviseksi, jossa hypnoottiseen rytmiin lisätään agressiivista ja happoista kitaraa. Homma on tehty hyvällä maulla ja itsetarkoituksellisuudet välttäen. Humus on tehnyt viisi muutakin levyä tämän jälkeen, mutta en ole niitä kuullut.
Loch Ness: Öx (1990) - Trion toinen levy. Sisältää todella raskaita progressiivisia hitaasti kasvavia pitkiä kappaleita, joissa rytmiryhmä antaa tiukan pohjan kitaristille, joka pääsee kutomaan todella happoisia kuvioitaan. Paikka paikoin kuultavat efektit tukevat hommaa hyvin. Levyn kohokohtana on kymmenenminuuttinen "Geefozia", joka on todella raskas ja säröinen kappale, jossa vain yllytään loppua kohden yhä villimpään menoon. Bändi on tämän lisäksi julkaissut kaksi muutakin levyä.
Frolic Froth: Ouroboros (1996) - CD:n painos oli vain 500 kpl, mutta levystä on olemassa myös Italialainen vinyylipainos. Tämä yhtye on kahden edellä mainitun bändin jäsenistä koottu porukka, jossa ovat mukana Humuksen kitaristi-kosketinsoittaja Jorge Beltran sekä Loch Nessin basisti Victor Basurto ja rumpali Arturo Lopez. Levy alkaa pienellä introlla, josta siirrytäänkin 13-minuuttiseen happoiseen ja raskaaseen trippiin. Muutenkin levy perustuu rytmiryhmän tiukkaan pohjaan, johon lisätään psykedeelinen ja happoinen kitarointi. Ovat julkaisseet myös kaksi muutakin levyä.
Kaikkea mielenkiintoista ei ole vielä onnistunut saamaan johtuen ikävä kyllä levyjen vaikeasta saatavuudesta, mutta ehkä euroopasta paras paikka etsiä kyseistä musiikkia on Freakemporium.
Hyvänä lähteenä voi pitää Borderlinebooksia jos haluaa tietoa etelä- ja väliamerikan psykedeliayhtyeistä.
Mutta menkäämme asiaan eli lähdetään beat-popista liikenteeseen. Los Chijuas teki ainokaisen levynsä vuonna 1969 ja siltä löytyy pari kieltämättä herkullista ja menevää raitaa, "Changing The Colors Of Life" ja "The Sun Is Going Black", joista eka on todellinen helmi. Mutta noita kahta biisiä lukuunottamatta levy on kyllä kieltämättä aika puuduttava ja aineksiltaan heiveröinen. Los Monjes teki vain yhden levyn "En El Politecnico" (1967), joka on aika puhdas garagerocklevy Animals-vaikuttein, ei sen erikoisempi.
[img]juttukuvat/mexico/ovnis.jpg" align=left vspace=5 hspace=5>Seuraavaa voi suositella kaikille, jotka tykkää garage/psykedeliasta. Los Ovnis ja levynsä "Hippies" (1968). Tässä onkin todella hyvä levyllinen sitä itseään, missä on fuzzya kitaraa ja villit koskettimet. Lisäksi espanjankieli laulussa antaa vaan sopivan lisämausteen. Ovat tehneet toisenkin levyn, mutta sitä en ole kuullut. Kaleidoscopen nimetön albumi vuodelta 1969 on todella hyvä englanninkielinen psykelevy. Bändin sanoitukset ovat välillä aika huumepitoisia ja levyllä on käytetty todella psykedeelisia efektejä. Levy sisältää pari todellista helmeä eikä muukaan levy jää paljoa jälkeen. Spidersin "Back" (1970) on melko hyvä psykedeelinen levy, mutta aivan kuin kokonaisuudesta silti puuttuisi jotain. Bändissä on amerikkalainen laulaja, mutta bändin ehdottomasti parasta antia ovat kuitenkin kitaristi ja kosketinsoittaja, jotka kyllä yltyvät välillä aika villiin menoon. Bändin toinen levy "Portada De Nuevas Rutas En Sonido" (1973) onkin suoraan sanottuna sitten niin tylsää rokkia, ettei samaksi yhtyeeksi edes tunnistaisi jos ei tietäisi. He ovat myös tehneet kolmannen levyn vuonna 1978, mutta sitä en ole kuullut. Tästä päästiinkin sitten jo 70-luvun puolelle.
El Ritualin nimetön albumi vuodelta 1971 on sekoitus garagea ja hardrockkia. Levy sisältää myös hienoa kosketintyöskentelyä. Parhaiten levyn biiseistä toimivat ne nopeat hardrockpalat. Tunnetuin 70-luvun yhtyeistä taisi olla Los Dug Dug's, joka teki neljä levyä 70-luvulla ja pari kokoelmaa 80-luvulla. Näistä minulla on s/t (1971), "Smog" (1972) ja "Abre Tu Menta" (1985), joista ensimmäinen oli heidän ainoa englanniksi lauluttu levynsä. Se on psykedeelisiä sävytteitä sisältävä rocklevy, ihan hyvä. Mutta parempaa seurasi seuraavalla levyllä "Smog", joka on todella hyvä ja huikea rock/hardrock-levy. Levyn kruunaa 11:42 minuuttia pitkä kappale "Hagamoslo Ahoro", joka on todella tiukka esitys. "Abre Tu Mente" on boonuksineen 20 kappaletta sisältävä kokoelma. Levy on melko epätasainen, mutta sisältää hienojakin kappaleita. Toinen tunnetumpi nimi on La Revolucion De Emiliana Zapata, joka teki kaksi levyä. S/t (1971) ja "Hoy" (1972) ovat molemmat pienin psykedeelisin maustein varustettuja levyjä, mutta kaiken kruunaa todella villi kitaratyöskentely ja mies- ja naislaulajan tulkinta. Ei voi kuin todeta, että kaksi todella hienoa levyä. Nyt kun kerran päästiin kitaran makuun niin jatketaan samalla linjalla. Survivalin "La Onda De Survival" (1971) on bluespohjainen, mutta todella hyvällä ja happoisella kitaralla tehty levy. Toncho Pilatosin s/t (1973) on sellaista vähän alkuajan Zeppelinin tyylistä psykedeelista bluesrockpohjaista menoa lisämausteenaan mm. hienoa huilutyöskentelyä.
[img]juttukuvat/mexico/renaissance.jpg" align=right vspace=5 hspace=5>
Renaissancen s/t (1971) on progen ja psykedelian sekoitusta, jossa on paljon latinorytmejä. Lisäksi bändin persoonallinen laulaja tuo mieleen Edgar Broughton Bandin.
Grupo Ciruela on trio, joka soittaa ainokaisella levyllään "Regreso Al Origen" (1973) tiukkaa hardrockkia happoisella ja psykedeelisellä otteella. Hyvä levy kaikkineen. El Tarro De Mostazan nimettömästä levystä vuodelta 1970 on kehittynyt yksi suosikeistani. Levy on kaksijakoinen: puolet on omanlaisella soundilla tehtyä hienoa psykedeliaa ja toisen puoliskon täyttää n. 20-minuuttinen kaunis hitaasti kehittyvä progressiivinen kappale. Peace And Loven nimettömästä albumista vuodelta 1971 minulla on englanninkielinen versio. Levy alkaa yllättävällä lainalla David Peel With Lower East Siden "Mariguana" -kappaleesta ja ei kyllä ole yhtään vakavampana vedetty kuin alkuperäinenkään. Muuten levy sisältää latinalaisvaikutteista rokkia, mihin torvisektio antaa soul/funk -säväyksiä, mitä ei onneksi ole kyllä levyllä säästelty. Pari seuraavaa yhtyettä ja levyä on aika samanlaisia: Bandidon s/t (1973) ja Luciferin s/t (1974). Kummallakin on sotkettu mielenkiitoisesti sellaista vanhojen leffojen tyylistä orkestraalista jazz/funk-tunnelmaa rokkiin ja etenkin puhaltimet ovat paljon käytössä. Mutta jotain näissä kuitenkin jää kaipaamaan, aineksia näissä kun olisi ollut paljon parempaankin. Nahuatlin nimetön levy on vuodelta 1974. Bändi on trio, joka soittaa happoista 70-luvun alun hardrockia. Enigman s/t (1972) on puhdas hardrocklevy, mutta ihan hyvä sellainen. Cosa Nostran s/t (1971) -levyllä on soul/funk -vaikutteita mukana, mutta kyseessä ei ole hirveä erikoinen levy. Samaa tyyliä on myöskin Evolucionin s/t (1975), mutta sekään ei tarjoa kyllä juuri sen enempää.
[img]juttukuvat/mexico/nuevo.jpg" align=right vspace=5 hspace=5>
Nuevo Mexicon "Hecho En Casa" (1975) on todella hyvä ja monipuolinen levy. Mieleen tulee välillä Jethro Tull eikä vähiten huilun vuoksi, mitä kuullaankin paljon ja todella hyvin soitettuna. Joukossa myös psykedeelisiä/happoisia ja spacerockmaisia piirteitä. Toinen levy "2" (1979) on ihan perusrokkia ilman mitään sen kummempaa eikä huiluakaan ole enää mukana. Three Souls In My Mindin "Que Rico Diablo!" (1980) on hardrockia pienin latinalaisvaikuttein ja paikoin levyllä on hienoa kitarointiakin, mutta levy saisi olla kyllä omaperäisempi, moinen kun on kuultu jo muiden tekemänä ja paremmin. Ovat tehneet monta muutakin levyä.
Decibelin "Contranatura" (1979) on itselleni hieman outoa kun en oikein tunne tälläisiä levyjä, mutta levy sisältää paljon kilkutusta, suhinaa ja avantgaardista menoa. Nazcan vuoden 1986 levyä "Escation De Sombra" kuvaa ehkä parhaiten määritelmä "rockyhtye on tehnyt klassisen levyn". Tunnelmaltaan levy tumma ja painostava. Iconoclasta on tehnyt jo yli 10 levyä. Vuoden 1987 "Soliloquio" on hyvin soitettua progea, jossa on mukana aineksia fuusionkin puolelta. Hyvää. Soittotyyli on ajatonta, kyseessä voisi ihan yhtä hyvin olla 70-luvun tai tämänpäivän levy. Levy on osittain istrumentaalinen, mutta myös mies- ja naislaulaja ovat mukana tuomassa monipuolisuutta. Cast on Meksikon tunnetuin yhtye maailmalla ja he ovat tehneet lähemmäksi 20 levyä. Levyllään "Endless Signs" (1995) bändi soittaa sinfonista progea ja hyvin soittaakin. Etenkin kosketinsoittaja on aikamoinen velho eikä muukaan yhtye jää paljon huonommaksi. Etenkin Genesiksen tyylisestä progesta tykkäävien kannattaa tutustua bändiin. Banda Elastican "2" (1991) on instrumentaalista RIO-tyylistä musiikkia. Ihan kiva levy, vaikkei mikään huippu olekaan.
Lopuksi ehkä mielenkiintoisimmat yhtyeet/levyt:
High Fidelity Orchestra: s/t (1984) - Tässä ehkä paras levy Meksikosta. Progea RIO-vaikuttein, mutta tyylikirjoa riittää Ozric Tentaclesista 80-luvun King Crimsoniin. Todella hyvä levy ja erittäin suositeltava hankinta monipuolisesta progesta pitäville.
[img]juttukuvat/mexico/humus.jpg" align=left vspace=5 hspace=5>
Seuraavat liikkuvat aikalailla samoilla tyylilinjoilla, joista tulevat mieleen kotimaiset Circle ja Pharaoh Overlord.
Humus: Tus Oidos Mienten (1992) - Näiden ensimmäinen virallinen levy, mutta olivat tehneet aiemmin jo viisi kasettia. Tällä levyllä musiikki on vielä kitaristi Jorge Beltranin kokonaan yksin soittamaa ja tuottamaa. Myöhemmissä levyissä jo muitakin soittajia mukana. Musiikkia voisi luonnehtia progressiiviseksi, jossa hypnoottiseen rytmiin lisätään agressiivista ja happoista kitaraa. Homma on tehty hyvällä maulla ja itsetarkoituksellisuudet välttäen. Humus on tehnyt viisi muutakin levyä tämän jälkeen, mutta en ole niitä kuullut.
Loch Ness: Öx (1990) - Trion toinen levy. Sisältää todella raskaita progressiivisia hitaasti kasvavia pitkiä kappaleita, joissa rytmiryhmä antaa tiukan pohjan kitaristille, joka pääsee kutomaan todella happoisia kuvioitaan. Paikka paikoin kuultavat efektit tukevat hommaa hyvin. Levyn kohokohtana on kymmenenminuuttinen "Geefozia", joka on todella raskas ja säröinen kappale, jossa vain yllytään loppua kohden yhä villimpään menoon. Bändi on tämän lisäksi julkaissut kaksi muutakin levyä.
Frolic Froth: Ouroboros (1996) - CD:n painos oli vain 500 kpl, mutta levystä on olemassa myös Italialainen vinyylipainos. Tämä yhtye on kahden edellä mainitun bändin jäsenistä koottu porukka, jossa ovat mukana Humuksen kitaristi-kosketinsoittaja Jorge Beltran sekä Loch Nessin basisti Victor Basurto ja rumpali Arturo Lopez. Levy alkaa pienellä introlla, josta siirrytäänkin 13-minuuttiseen happoiseen ja raskaaseen trippiin. Muutenkin levy perustuu rytmiryhmän tiukkaan pohjaan, johon lisätään psykedeelinen ja happoinen kitarointi. Ovat julkaisseet myös kaksi muutakin levyä.
Kaikkea mielenkiintoista ei ole vielä onnistunut saamaan johtuen ikävä kyllä levyjen vaikeasta saatavuudesta, mutta ehkä euroopasta paras paikka etsiä kyseistä musiikkia on Freakemporium.
Hyvänä lähteenä voi pitää Borderlinebooksia jos haluaa tietoa etelä- ja väliamerikan psykedeliayhtyeistä.
+/- saldo : 0 | Tweet
Superhyper mielenkiintoinen juttu.. mutta lauseesta "Tässä onkin todella hyvä levyllinen sitä itseään" tuli vähän veikeä olo, sillä kun aikoinaan olin sairaalassa töissä, ei ollut hauskaa jos potilaan sängystä löytyi "sitä itseään". Että tälläinen johdanto sairaalahenkilökunnan termistöön..:);)
Ai niin, Decibel. Olin tykkänään unohtanut koko völjyn olemassaolon. Heiltä on näemmä julkaistu joku Complete Recordings 1977-2000-laatikko. Onko kuulohavaintoja/mielipiteitä?
Aivan huippuluokan kirjoitus, kiitokset, taputapu!!
Pari lisäystä kuitenkin:
Codice - Alba y ocaiso
Tupla studio -cd, todella tasokasta sinfonista progea, pesee esim Castin mennen tullen! Yksi viime vuosien parhaita ns. perinteisiä progelevyjä. Julkaistu v. 1999.
Cobezas de Cero (saattaa olla typo, en pysty tarkistamaan juuri nyt)
Fuusiota, mutta myös RIO -vaikutteita mukana. Erinomainen julkaisu myös!
Heh, jälkimmäinen oli siis Cabezas de Cera.
Hyvä jusu!