Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Rush @ Wembley 8.9.2004

Lerxst kirjoitti noin 17 vuotta sitten (0 kommenttia)
Rush aloitti 30-vuotisjuhlakiertueensa Euroopan osuuden Lontoosta, missä olivat viimeksi esiintyneet 12 vuotta sitten. Seuraavassa artikkelissa Lerxstin ehkä hieman Rush-faniudenkin kyllästämä raportti illan tapahtumista. "Konsertti oli messevä ja kaikkien paatuneiden Rush-fanien toiveiden täyttymys!" Tiedättepähän mihin varautua.

Rushin video-/kuvamateriaali osoitti suurenmoisen paljon itseironiaa jota nauroimme vedet silmissä paikka paikoin. Ja arvon herra Lerxstin vokaalisekoilut Strangiaton vaiheilla saivat kierimään lattialla... Huumori oli usein läsnä ja totinen veivaaminen oli tiessään - äijät selvästi nauttivat pirusti soittamisesta ja olivat totta tosiaan kovemmassa vedossa kuin vuosiin - mitä nyt näitä livejä on viime aikoina kuunnellut (Different Stages, RIO).

Peart oli kautta linjan kellontarkka - yhtään pientäkään vippaa en miehen soitosta kuullut missään vaiheessa. Ja rumpusoolo oli kehittynyt sellaiseen muotoon, että oksat pois - aina tuo NP vaan jaksaa yllättää. Hassua, että paljon niitä vanhojakin rumpusooloelementtejä sisältävä osuus kuulosti niin tuoreelta ja entistä groovimmalta (Huom: olen kitaristi...).

Lee lauloi paremmin kuin vuosiin ja huiteli lavalla erittäin pirteästi. Nippelivammaisille: YYZ kulki sen verran reippaasti, että mies kähmälöi hieman niissä pysäytys/bassokuvio -osissa, mutta muuten ukko veivasi erittäin mallikkaasti. Bassosoundi oli paikka paikoin liian säröillä ja myös suhteessa liian kovaa.

Lifeson oli vedossa myös. Varsinkin 70-luvun kipaleet ja niiden soolo-/teemaosuudet olivat miehen käsittelyssä sellaista mansikkaa että ei voinut mitään muuta tehdä kuin ilmakitaroida sen minkä kerkisi... Soundien puolesta Alexin tuutista tuli kahdenlaista tavaraa: joko hyvin erottelevaa kitarasoundia (70- ja 80-luvun materiaali) - tai sitten paikka paikoin (kaikki VT:n materiaali, Spirit of Radio sekä Force Ten ja Summertime blues) kaiken tukkivaa särökitaraa josta ei ilman sormia korvissa juuri saanut selvää. Varsinkin VT:n kappaleissa tämä korostui, sillä basso rytäsi samoilla taajuuksilla ja yhtä lujaa jolloin kaikki meni aivan puuroksi (Earthshine, One little Victory, Secret Touch).

Biisilista on säilynyt täysin muuttumattomana. Mitään yllätyksiä sen suhteen ei varmastikaan ole muuallakaan luvassa - mutta ei Rushin show kärsinyt mitenkään kaavamaisuuden tunteesta missään kohtaa - tai sitten en vain osaa olla objektiivinen (enkä haluakaan ehkä...)

Kertauksen vuoksi settilista siis (kaikkihan sen on jo netistä nuuskinut kuitenkin):

'R30 Overture' (medley)
Finding My Way
Anthem
Bastille Day
A Passage To Bangkok
Cygnus X-1 (Prologue)
Hemispheres (Prelude)

The Spirit of Radio
Force Ten
Animate
Subdivisions
Earthshine
Red Barchetta
Roll The Bones
Bravado
YYZ
The Trees (Day Tripper -lopetus)
The Seeker
One Little Victory ('Dragon' -intro)

Väliaika n. 15 min + 'That Darned Dragon' intro

Tom Sawyer
Dreamline
Secret Touch
Between the Wheels
Mystic Rhythms
Red Sector A

Rumpusoolo

Resist (akustinen)
Heart Full of Soul (akustinen)
2112 (Overture/Temples of Syrinx/Grand Finale)
La Villa Strangiato (+Lifesonin sekoilut)
By-Tor and the Snow Dog
Xanadu
Working Man (reggae-lopulla varustettuna)

Encore:

Summertime Blues
Crossroads
Limelight (+loppufilmi)

Ensimmäinen puolisko oli hyvä, mutta hieman vaisumpi näin jälkikäteen ajatellen. Vaikka mukana oli suurelta osin sitä "vanhaa hyvää" materiaalia oli alkupuoli hieman vaimeamman kuuloinen (paitsi Trees, Subdivisions ja Bravado, jotka olivat huiman hulppeita). Liekö se sitten niin, että alkupuolella kitara- ja bassosoundien kanssa oli vaikeuksia (paikoitellen puuroa), jota kruunasi lopun vaisuus (The Seeker / One little Victory). Konsertin aloittanut R30-medley lupasi hyvää, mutta oli vielä (ehkä jopa tarkoituksella) kevyemmän oloinen kuin esimerkiksi Spirit of Radio - saattoi johtua myös siitä että medley soitettiin ilman laulua.

Toinen puolisko lähti käyntiin ja kehkeytti aivan uskomattoman hurmostilan. Vaikka olen aina itse pitänyt eniten 80-luvun materiaalista - oli akustisen setin jälkeen käyntiin törähtänyt sarja 2112/Strangiato/By-Tor/Xanadu/Working Man niiiiiiiiiin uskomaton sarjailotulitus, että oksat pois!!!! Bändi tuntui olevan muutenkin kaikkein parhaimmillaan 70-luvun materiaalinsa parissa. Varsinkin nämä edellämainitut sekä The Trees. Luitte oikein - myös Working Man toimi aivan 100% hienosti (vastoin kaikkia omia ennakko-odotuksiani). Tom Sawyer oli takuuhyvä, mutta erikoismaininnan ansaitsevat näiden 70's -klassikoiden lisäksi Between the Wheels, joka sai upeat mittasuhteet Lifesonin bravuurien myötä! Myös Dreamline sekä Red Sector A olivat unohtumattoman upeita - taas kiitos Lifesonin.

Yhtyeen tuore materiaali oli juuri sellaista livenäkin mitä pelkäsin - VT:n biisit ovat rakenteeltaan ja soundeiltaan sellaisia, että ne väjäämättä ajautuvat tukkoon sillä ilma puuttuu kokonaan. Vähäeleiset melodiat ja Peartin liian kovalla kädellä veivattu rummuttelu ei paranna asiaa. Myös Feedbackin cover-kappaleet pörisivät sellaisina kököttiminä, joiden aikana minäkin hain pari kertaa olutta permannolle - Rush ei ole mikään 60's jamibändi. Sen olen sanonut jo aiemminkin. Se Treesin Day Tripper -lopetus oli ainoa mikä toimi - ehkä ihan pikkuisen myös se Heat full of soul akustisena - ainakaan se ei ollut yhtä pilaava kuin nuo muut Feedback+VT -osaston tuotokset.

Silloin kun on syna mukana - silloin kitaran tulee olla ohut, jne. jne.. Ja kappaleissa on oltava nyansseja ja vaihtelua, eikä läpirymistelyä volumet kaakossa. Tämän ovat herrat uusissa kappaleissaan unohtaneet - ihme juttu vaikka noinkin pitkän linjan ammattilaisia ovat.

Joku väitti, että sekvensseri meni sekaisin Force Tenissä tai jossakin muussa kappaleessa, mutta minä en sitä huomannut...

Silti, kaiken kaikkiaan konsertti oli silti henkeäsalpaavan hyvä ja siitä jäi aivan loistava jälkimaku. Wembley Arena kivihallina ei ole akustiikaltaan mitään parhaimpia, mutta onneksi bändi ei soittanut liian kovaa. Suomalaisia oli paikalla kiitettävästi (useita kymmeniä), joihin törmäsimme aika ajoin - terveisiä vaan kaikille blokista C4! Soundit vaihtelivat hieman voimakkuudeltaan ja selkeydeltään riippuen siitä missä kukin istui, mutta näinhän se yleensä menee. Visuaalinen puoli (valot ja videot) saavat myös täyden 10:n erikoismaininnan. Toimii!!!

Marillioniin vertaaminen käy nyt vaikeaksi - niin erilaisia kun ovat. Rush on rokkia ja Marillion teatraalista tunnelmointia - ei näitä voi verrata keskenään. Tosin, Marillionin taannoisesta Tukholman keikasta - niinkuin Marblesistakin - olen silti äimistyneemmässä tilassa kuin Rushin viime ajan (yli 10 v) tuotoksista yhteensä.

Rushin pointti on taasen aivan erilainen - se on rokkibändi, mutta pirun upea sellainen!!!! R30 kiilaa siis konserttikokemuksissani kaikkien aikojen kärkikaksikkoon Marillionin kanssa. Ette voi pettyä. Prok!

Rushista lisää Palasokerissa, raportti Vapor Trails-kiertueelta 2002: Osa 1 & Osa 2. Sunkan raportti juhlakiertueen Tukholman keikasta ja Eevan raportti Rotterdamista. Keikkafiilistelyä ennen ja jälkeen foorumissa .

+/- saldo : 0 |