Sami kirjoitti noin 21 vuotta sitten (0 kommenttia)

Whitesnaken 25-vuotisjuhlakiertueella bändi saapui Helsingin vanhaan jäähalliin. Lyhykäisyydessään tämä tarkoitti sitä, että paikalle oli päästävä, onhan kyse yhdestä kuninkaasta eli David Coverdalesta. Sama kaveri, joka patisti entisen tyttöystävänsä voimistelemaan Jaguar-merkkisen auton konepellillä ja vielä kuvasi tämän bändin musiikkivideoon...

Ensimmäiset mielikuvat bändistä ovat vuodelta 1987 kun kaveri osti kasettina albumin "1987". Meikäläinen sai sitten äänitettyä kyseisin tuotoksen ja ytimekkäästi ilmaistuna se oli tietenkin saatanan kovaa materiaalia. Samoihin aikoihin 13-vuotiaana oli muutenkin hardrock- ja heavy-kärpänen purrut kipeästi, joten sen ajan hirmut olivat kovassa kuuntelussa. Mutta jo teininä tajusi että Whitesnake ja Dio ovat kuninkaat, Dio oli lohikäärme- ja miekkaosaston valtias ja Whitesnaken kenttänä oli isojen poikien jutut.

Tarkoitus oli mennä parooni Coverdalea katsomaan livenä jo 1994 Greatest Hits kiertueella, mutta armeija esti aikeet, joten tämä oli kenties viimeisiä mahdollisuuksia. Bändissä oli keikalla ainoana "vanhana" jäsenenä Tommy Aldridge rummuissa, mutta tämä ei menoa haitannut, koska Whitesnake on David Coverdale. Kitaroissa oli Doug Aldrich (Dio) ja Reb Beach (Winger, Dokken, studio), bassossa Marco Mendoza (Ozzy, Blue Murder) ja koskettimissa Timothy Drury (Eagles, Don Henley).

Lämmittelijän asemassa Helsingin keikalla oli Peer Gynt, mutta ilman olisi kyllä selvitty. Trion junttaustyylinä perusränttätänttä on kidutusta. Onneksi soittivat vaan puolisen tuntia. Whitesnake aloitti ennakkoilmoituksen mukaisesti yhdeksältä. Ensimmäinen biisi oli yllättäen Purplen "Burn" jonka lopussa tuli pätkä Stormbringeriä. Yleisö eli hyvin mukana alusta alkaen. Keski-ikä oli odotetustu korkeampia kuin 17-vuotta, mutta meidän edessä oli teinipoikia bändi paidat päällä aivan tohkeissaan. Nähtävästi jossain perheessa opetetaan kotona oikeille arvoille. Seuraavaksi tärähti ilmoille 1987 kiekolta Bad Boys ja yleisö heilutteli nyrkkiä oikein tosissaan. Soittopuoli oli odotetun ammattimaista. Tosin välillä tuntui että Reb Beach oli yllättäen hukassa muutamassa soolossa, mutta voi olla että asiaan vaikutti ajoittain puuroinen soundi. Eli mahdollisesti kyseessä oli vain kuulijan harha. Doug Aldrich soitti loistavan soolon Crying In The Rainissa. Biisin sointupohja soolon aikana antaa eväät aivan jumalalliseen hevihuudatukseen ja Aldrich käytti tilaisuuden hyväkseen. Ja ei pelkkää tilulilua, vaan myös upeita bendaus ja pinch-harmonic juttuja. Loistavaa heroilua.

Mr. Coverdale hoiti osuutensa hyvin. Lauluääni kesti paremmin kuin ennen keikkaa arvelin, tosin kovimpien hevikiljahdusten aikana oli lievää puristusta havaitavissa, mutta se annettakoon anteeksi yli viisikymppiselle äijälle. Välispiikit oli ajoittaittain härskinpuoleisia, kuten odottaa saattaa. Mitään tulisuihkuja tai kipinöitä ei ollut, ainoastaan valoshow. Ja hyvä näin. Biisilista oli todella hittipitoinen. Still of The Night, Is this love, Fool for Your Loving, Love Ain't No Stranger, Here I Go Again jne. Vaikka Walking in The Shadow of The Bluesia ei tullut, lämmitti allekirjoittaneen mieltä mm. Don't Break My Heart Again, Ain't No Love in The Heart of The City sekä ilman säystystä vedetty pätkä Soldier of Fortunea.

Kaiken kaikkiaan jäi positiivinen maku. Bändi soitti klassikkonsa ja yleisö oli tyytyväinen. 25-vuotisjuhlakiertuehan tämä olikin. Coverdale on kyllä kaikkien aikojen hard-rock laulaja Paul Rodgersin ohella, ei siitä mihinkään pääse.

Ainakin seuraavat biisit kuultiin (järjestys oikein vain kolmen ensimmäisen ja kahden viimeisen osalta):

Burn/Stormbringer
Bad Boys
Love Ain't No Stranger
Ready An' Willing
Give Me All Your Love
Is This Love
Soldier of Fortune
Ain't No Love in The Heart of The City
Cryin in The Rain
Judgement Day
Don't Break My Heart Again
Fool for Your Loving
Here I Go Again

Take Me with You
Still of The Night