Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Dream Theater : Six Degrees Of Inner Turbulence

KeysWiz kirjoitti noin 20 vuotta sitten (3 kommenttia)
One Degree of Great Masturbation?

DT:n tuorein, kahden levyn mittainen, kunnianhimoinen mammuttituotos on soinut soittimessani nyt pari viikkoa ja mitä on jäänyt käteen?

Eipä juuri mitään. Ette voi uskoa miten hankala paatuneen DT fanin on kirjoittaa tällaista tekstiä, mutta pakko on syyllistyä jo legendaariseksi muodostuneeseen kommenttiin "Kevin Mooren lähdön jälkeen Dream Theater ei ole saanut mitään hyvää aikaan". Ehkä jotain hyvää joskus, mutta... Se Jokin puuttuu.

Onneksi sentään Falling Into Infinityn aikaisesta Jenkkilän hittilistojen tavoittelusta on luovuttu ja palattu askel lähemmäksi "miesten musiikkia". Tällä kertaa DT ampuu ehkä raskaammilla panoksilla kuin koskaan aiemmin. Lauluja on efektoitu aiempaa enemmän. Biisit ovat huomattavasti aiempaa vaikeamman lähestyttäviä. "Hengelliseksi vertauskohdaksi" levylle onkin tarjottu Toolin Lateralusta ja allekirjoitan kyllä väittämän täysin.

Ensimmäisen levyn kuunneltuaan jää ihmettelemään kahta asiaa

    Joko se loppui?
    Mitäs minä äsken kuuntelinkaan...?
Ensimmäinen kommentti lähinnä siksi, että levyhän on "reilu" 40 minuuttinen (näin DT:n mammutteihin tottuneena se tuntuu todella lyhyeltä) ja toinen siksi että.... ensimmäistäkään melodiaa ei jäänyt mieleen. Ei ainuttakaan rytmikuvioita... Muutaman kuuntelukerran pari kohtaa jää mielessä pyörimään ja niistäkin toinen on suora lainaus edelliseltä levyltä...

Toinen levy sitten alkaa TODELLA mahtipontisella, lähes klassista musiikkia olevalla Overturella, joka saa jo vähän suupieliä nousemaan hymyyn. Toinen levy on kokonaisuutena paljon parempi, ehjempi. Melkein tuntuu, että ensimmäisen levyn olisi voinut jättää julkaisematta... Portnoy itse sanoi ennakkoon levyn olevan sekoitus Awakea ja LTE:tä. Awakelta on raskaus ja LTE:ltä mitäänsanomaton tilutus, joten oikeassa olit, Mike poika. Aiemmin olen paikoitellen tykännyt Petruccin sooloista kovastikin, mutta Johnin melodiakaivo alkaa selvästi osoittaa kuivenemisen merkkejä. Harmi homma.

Pahaa pelkään, että levy ei ihan hetkee soittimeen löydä tietään. Aiemmin, DT:n julkaistua levyn, seuraavaksi puoleksi vuodeksi on riittänyt kuunneltavaa. Nyt ehkä kuukauden breikki on paikallaan jotta voi taas nollata tilanteen ja yrittää lähestyä levyä uudelleen. Enhän voi hyväksyä, että lempparibändi tekee näin huono levyn, kuin miltä se nyt vaikuttaa :)

Lopuksi, kyllähän tämä selvästi on DT fanin pakko-ostos (mikäpä DT:n tuotos ei olisi?), mutta jos satuit tykkämään vain Images And Wordista, forget about this. Jos taas aiemmin et ole DT:stä tykännyt niin sanotun munattomuuden tai turhan kliinisyyden takia, nyt on korkea aika tutustua bändiin uudellen.

Arvosana : 5

+/- saldo : 0 |

    Jake kirjoitti noin 20 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Joo, kyllähän tuo aika mitäänsanomattoman kuuloinen tuo levy oli ensimmäisen kuuntelun jälkeen, toista kuuntelua sitten jo lykkäsinkin kun oli levypakassa muita mielenkiintoisempia neoprogen uusia tulokkaita. Luulenpa että toinenkaan kuuntelukerta ei asiaa pahemmin muuta, tuo levy _saattaa_ aueta kymmenillä kuuntelukerroilla, mutta pahoin pelkään että tämän Turbulencen kanssa käy samoin kuin Queensrychen Q2K levyn kanssa, jota itsepintaisesti sahasin soittimessa kymmeniä kertoja, mutta levystä ei ensikuuntelua syvempiä juttuja löytynyt. Vai muistaako joku esim. nimeltä jonkun raidan ko. levyltä?

    (Joku voi tietysti sanoa että mitä siinä arvostelet levyä yhden kuuntelun jälkeen, mutta kerrankin näinpäin; vaikutelmat heti kättelyssä eikä sinnikkään jauhamisen jälkeen...)

    Arvosana : 6

    Kcrimso kirjoitti noin 17 vuotta sitten+/- saldo : 0


    Arvosana : 6

    Fastro kirjoitti noin 15 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Täh!? Sanotaanko että tämä ei ole niin kasaria, mutta ei kyllä huono.

    Ehkä jopa DT:n paras levy - toki I&W ja Metropolis 2 3:n parhaan joukossa.



    Miten niin ei auennut. Kyllä joka levyn täytyy aueta - piti levystä tai ei. Ehkä tämä on sitten liian progea sinulle (tai teille) kun ette kerran muistanut melodiaakaan siitä.



    Kieltämättä Blind Faith jää aina minultakin unohduksiin, mutta tuokin ihan mestariteos. Ja Great Debate ehkä jopa uskonnollista hapatusta räppeineen, mutta silti oikein hyvä.



    Glass Prison on klassikko. Toisessa levyssä on ehkä jopa lapsellista menoa sinfoniaorkestereineen, mutta kyllähän se paisuu mukavaksi myös.



    Ehkä tietty hengettömyys sittenkin puuttuu, mutta kyllä tämä Awaken kylmän, karkean ja epäyhtenäisen popin voittaa.

    Arvosana : 10