Kai kirjoitti noin 21 vuotta sitten (3 kommenttia)

Musea (FGBG 4463.AR)

Tämä levy on siis Colossus ry:n masinoima, pitkäksi venähtänyt projekti, joka pukee Kalevalan progressiivisen rockmusiikin muotoon. Lopputulos on kieltämättä melkoisen järkälemäinen: kolme CD:tä, kolmekymmentä yhtyettä kahdeksasta eri maasta ja lähes neljä tuntia musiikkia. Suurin osa yhtyeistä on 1980- tai 1990-luvulla aloittaneita nykyprogen keskisarjalaisia, mutta on mukana myös levyttämättömiä tulijoita (mm. Aardvark) ja pari henkiin herätettyä 70-luvun konkaria (Haikara, Museo Rosenbach). Kunnioitettavasti aikaa, paneutumista ja kunnianhimoa on laitettu tähän pakettiin, mukaan lukien tyylikäs kansimaalaus ja huolellisesti kuvitettu vihkonen, johon on listattu laajat tekijätiedot jokaisesta kappaleesta sekä englanninkieliset käännökset lauluteksteistä ja yhteenvedot runoista, joihin ne perustuvat. Hatunnoston arvoinen yritys joka tapauksessa, mutta miten se mahtaa toimia?

Sen megalomaanisimman homman, eli itse Kalevalan kuvaamisesta laulun ja soiton kautta, suhteen täytyy sanoa, että tämä on lähinnä kuin The Lamb Lies Down on Broadway: itse tarinan kehikko, jossa on muutamia hienoja kohtauksia ja paljon hämyistä menoa, josta ei ota selvää ilman librettoa. Levyllä on peräti seitsemän täysin instrumentaalista kappaletta, joiden yhteyksistä annetun aiheensa kuvaamiseen voi olla monta mieltä. Toisaalta aihepiirin helposti innoittamat kliseet ja ylilyönnit puuttuvat myös. Vaikka Kalevalan kuvastossa ovatkin miekka ja magia keskeisessä asemassa, on itse teos enemmän Kauniit ja rohkeat -henkinen, joten onneksi levyversioon ei ole päätynyt yhtään Rhapsody-tyylistä "verta, kunniaa ja mieletöntä mölyä" -materiaalia. Ainoastaan Qadeshin yliampuva varietee-ilmaisu menee naurettavaksi, joskin asiaa ehkä pahentaa se, että se on teksteistä ainoa, joka on johdettu suoraan John Martin Crawfordin klassisesta - sekä hyvässä että pahassa - englanninoksesta.

Kokonaisuutena tämä paketti on kuitenkin sekä musiikillisesti että tuotannollisesti yllättävän laadukas, selviä rimanalituksia ei ole. Ainostaan Moongardenin biisin yllättävän huono äänitys ihmetyttää. Colossuksen ohjeistuksessa haluttiin yhtyeiden käyttävän vain 70-luvun progen suosimia instrumentteja "autenttisen" tunnelman takia (kyllä Minimoog on minusta yhtä kaukana kanteelesta kuin digitaalisyntikkakin), mikä on yhdenmukaistanut levyn soundia ja tyyliä, vaikka vain harvat ovat sitä orjallisesti noudattaneetkaan. Yhdenmukaisuudella on tosin hyvät ja huonot puolensa.

Aloitetaan musiikin ruotiminen heikommasta päästä. Thønkin tönkkäsuolattu urkujamittelu on kyllä omalaatuista tällä levyllä mutta jättää kylmäksi (tosin kappale jäi ilmeisesti keskeneräiseksi kitaristin loukkaantumisen vuoksi). Germinale taas on huomannut, että kuulostaa makealta, kun kaksi vokalistia lausuu samaa tekstiä hieman eri tahtia, mutta ei sitä että se toimii vain pieninä annoksina. Nyt se vain korostaa itse kappaleen monotonisuutta - ja musiikin maustaminen Aphrodite's Childin 666-levyltä samplatuilla huudahduksilla viittaa siihen, että pojilta ovat menneet kirjat sekaisin (no, kyllähän Lönkkä itsekin sotki soppaa omalla tahollaan). Magentan biisi olisi oikeastaan parempi lyhyenä poppalana, mutta naislaulajan henkäilevä esitys on täytynyt kehystää jäykän junnaavalla rytmillä ja kosketinkilkutuksella, joiden päälle kudotaan "Apocalypse in 9/8" -kappaleesta muistuttavia soolokuvioita.

Tässä tuleekin vastaan levyn suurin ongelma: osallistujilta toivottiin 70-lukulaista soundia, mutta monessa tapauksessa 70-lukulaisuus on tulkittu tuskallisen kirjaimellisesti. Esimerkiksi Metaphorin, Grand Standin, Revelationin ja Kalifornian New Age -höyryissä pari vuosikymmentä sulaneen Clearlightin kappaleet ovat paikoin kuin tilkkutäkkimäisiä kokoelmia tunnetuista progeriffeistä ja -maneereista: löytyy banksiläisiä kosketinkuvioita; "yllättäviä" tahtilajin tai tunnelman muutoksia; hackettmäistä kitaransoittoa; pakotetun oloisesti soitettuja, "vaikeita" rytmejä; dramaattisia lauluosuuksia, jotka kuulostaisivat draamattisemmilta, jos (usein gabrielmäisen) laulajan rahkeet riittäisivät tulkitsemaan niitä jne. Tämä on huonosti naamioitua ja ylläteksettömästi esitettyä tribuuttimateriaalia tai tekemällä tehtyä "proge-progea", joka kierrättää 70-luvun muotorakenteita saavuttamatta kuitenkaan kuin aavistuksen esikuviensa hengestä. Sinänsä tällaisessä sinfonisessa progessa ei ole mitään vikaa (päinvastoin), mutta jos omia ideoita ei ole, pitäisi sävellyksessä ja esityksessä olla särmää. Submarine Silencen kappaleessa sitä on, samoin Simon Saysin kappaleen hilpeästi ylikierroksilla läpikaahatussa instrumentaalisessa väliosassa.

Randone & Tempore tuo keitokseen mukaan 70-luvun italoprogen laulupaatoksen ja hieman modernimpaa kitararevittelyä, kun taas Sinkadus kulkee Mellotronin viemänä vielä kerran halki Poseidonin ja karmiininpunaisen kuninkaan jylhien palatsien. Molemmat toimivat hetkittäin hyvin, mutta välillä taas tuntuvat pysyvän hädintuskin kasassa, eivätkä tavoita yrityksestä huolimatta lopullista lentoonlähtönopeutta (harvinaista kyllä, Randone & Temporen kappale toimi livenä paremmin kuin levyllä). Paremmin onnistuvat Museo Rosenbach, Malibran ja (yllättäen) Leviathan: nämä on hyvää sinfonista progea, joista ei ehkä uuden aamun airueiksi ole mutta illan illoksi kyllä.

Selvästi 70-luvun italialaisen progen "lyyrisyyteen" tukeutuu Mad Crayon kauniissa laulu- ja huilumelodioissaan, mutta sävellyksenä tämä on oikeammin aivan mukava, tavallinen popkipale, jota on vähän venytetty leppoisilla soolo-osuuksilla. Moongardenin suoritus on parhaiten ymmärrettävissä tältä samalta pohjalta, joskin sen lähtökohta on modernimmassa, angloamerikkalaisessa pop-rockissa kuin Mad Crayonin stemmalaulettu italonostalgia. Rajumpaa italiankielistä laulua tarjoaa Cantina Sociale, joka hamuaa hieman avantgardistisemmille poluille, mutta ei pääse kovin kauaksi kotioveltaan. Laulurevittelyn sijaa revittelee Elegant Simplicity kitaralla ja koskettimilla ja pääsee lähimmäksi progemetallia tällä levyllä.

Omalaatuisemmin, joskin vaihtelevalla menestyksellä, toimivat taas seuraavat yhtyeet. Aardvark aloittaa mainiosti hypnoottisella naislaululla, akustisilla kitaroilla ja minimaalisilla syntikoilla, mutta kehittelyn sijaan lipsahtaakin sitten rankemmalla kädellä soitettuun instrumentaaliosuuteen, joka on sinänsä taitavine kitara- ja syntikkasooloineen hieman tyhjänpäiväinen. Greenwallin aidoilla jousisoittimilla maustettu pienoiseepos taas kuulostaa paikoin kakkosrivin musikaalisävelmältä, johon on kiinnitetty tähdeksi rutiköyhän naisen Annie Haslam. Toisaalta sävellyksessä on ideaa, toteutus vain kuulostaa amatöörimäiseltä. Whobodiesin kappale erottuu joukosta saksofonivetoisen instrumentaationsa ja canterburymäisen lähestymistapansa ansiosta. Jazzahtava soitto kulkee mainiosti, mutta sävellys tuntuu jäävän hieman päiväperhoseksi. Groovector tunnelmoi onnistuneemmin kauniilla pikku melodialla, jota kasvatetaan vuoroin koskettimien, kitaroiden ja kellopelin voimalla. Kummajaisten kuninkaaksi kruunaa itsensä Qadesh, jonka soitto kääntyy suvereenisti ja niskatnyrjäyttävästi kolikon päällä loungejazzista reggeariffittelyyn tai akustisen kitaran hypistelystä karjuvaan rockiin. Valitettavasti musiikkitausta on pelkkää käärettä kaikenkattavalle ja ylilyövälle laulusuoritukselle: laulajan roolimalli on selvästi Peter Hammill, mutta miehen äänivaroissa ja tyylitajussa olisi vielä runsaasti kasvatettavaa, ennen kuin hän pystyy täyttämään PH:n saappaat.

Näistä edettäessä tulevat vastaan Orchardin ja Scarlet Threadin tuotokset, joissa molemmissa yhdistellään näppärästi tarttuvia kitarariffejä ja huilujen tai viulun vetelemiä, koreita melodiakudoksia. Overhead on osallistujista ehkä modernein: kappale rakentuu neoprogemaisesti nykivälle, hellittämättömälle riffille ja laululle, mutta kappale olisi puolittainen ilman erillistä, akustisvoittoista loppuosiota, joka tavoittelee hieman kansanmusiikkisävyjä. Tässä kaksi irtonaista musiikinpalaa muodostaa yhden tehokkaamman kokonaisuuden. Levypaketin vastakkaisissa päissä Haikara ja Cafeïne luovat raskaasti kulkevat, mutta paikoin todella jylhät minieepokset. Ja lopuksi vielä Presence-laulajatar Sofia Baccini luo ilkeänkuuloisen äänimaailman kuiskauksesta falsettilauluun yltävillä laulukudelmillaan, joita sopivan synkät kosketinmelodiat täydentävät. Tässä yhdistyvät napakasti paitsi hyvä sävellys ja esitys, myös se peräänkuulutettu 70-luvun instrumentaatio ja selkeän moderni tuotanto.

Miltä tämä sitten kokonaisuutena tuntuu? No ainakin sen verran massiiviselta, että oopperanystäväkin varmaan havaitsee tuskaiseksi kelata koko paketti läpi yhdellä istumalla: varsinkin ensimmäisen levyn kohdalla musiikin tyylillinen toistuvuus ja laadullinen epätasaisuus ylikorostuvat, jos kappaleet kuuntelee peräjälkeen aiotussa järjestyksessä. Sen sijaan valikoivalla kuuntelulla tästä irtoaa parisen tuntia erittäin hyvää musiikkia. Varmimmin tästä pitävät 70-lukulaisen sinfonisen progen ystävät, kun taas niille, joita tuo tyylilaji ei lainkaan kiinnosta, voi paketista jäädä käteen sen hintaan nähden turhan vähän.

Itse jäisin kaipaamaan hieman enemmän noita uusien laulujen laulajia: retrohenkisyyden ei tarvitse tarkoittaa jumittumista eilispäivän ideoihin, kuten mielenkiintoisimmat kappaleet tällä levyllä osoittavat. Ei siis täydellinen paketti, mutta olisin minä aikanaan sisäistänyt Kalevalaa mieluummin tässä muodossa.




Arvosana : 7

Hezzu kirjoitti noin 21 vuotta sitten+/- saldo : 0
Aardvarkilta on ite asiasa ilmestyny levy, Nocturnal Mammal -omakustanne vuonna 2000. On hieman erilaista kamaa ku tuo uus biisi, mutta ihan hyvä levy.

Arvosana : 6


Jammo kirjoitti noin 19 vuotta sitten+/- saldo : 0
Huikean hieno idea on toteutettuna pakostakin jäänyt hieman tasapaksuksi. Biisit ovat kuitenkin enempi keskivirtaa kuin artistien parhainta tuotantoa, luulen.

Arvosana : 7


Kcrimso kirjoitti noin 19 vuotta sitten+/- saldo : 0


Arvosana : 6