Jake kirjoitti noin 20 vuotta sitten (0 kommenttia)

Kaupallisesti vakuuttava poprock on vaikea laji. Ensimmäinen olettamukseni Tresspassin kohdalla on että heillä todella on kaupallisiakin tavoitteita musiikillaan eikä treenikämpälle mennä pelkästään sen takia että on kiva juoda kaljaa kavereiden kanssa. Toinen olettamukseni on että bändin musiikin ylipäänsä voi kategorioida poprock-karsinaan. Molempien olettamusten kohdalla saattaa mennä pitkälti metsään, mutta kysehän onkin mielikuvista eikä kylmistä faktoista. Mutta palataanpa alkuun. Kaupallinen poprock, siinäpä kirosana. Ja vaikea tyylilaji jos mielii menestyä. Tresspass on hyvä esimerkki siitä, että lajin vaikeus lyö näpeille lähes syyttä. Bändissä on periaatteessa kaikki kohdallaan, helvetin hyvät soittajat, persoonallinen miehistö, biisit päällisin puolin kaikki genren perusainekset sisältäviä sujuvia ja ytimekkäitä sävellyksiä. Näillä meriiteillä monessa muussa genressä saisi jo miltei varauksettomat kehut ja varmaan kuulijoitakin ihan kiitettävästi ainakin kotimaassa. Mutta jos mielii pop-vivahteisella rockilla menestyä, varsinkin Suomessa, pitää olla "paras" ja silloinkin nykymenolla saa oman 15 minuuttia kuuluisuuttaan, yhden radiohitin ja juhannuksena festarikeikkoja. Ehkä Tresspass tai kovin moni muukaan bändi aseta tällaisia tavoitteita alkutaipaleellaan, mutta kun bändi kuitenkin myy keikkojaan ohjelmatoimiston kautta ja omakustannejulkaisuillaan luultavasti hakee levytyssopimusta niin arvioidaan tässä teot sitten kaupallisinkin kriteerein (aivan kuin minulla olisi levy-yhtiö tai muutoin jotain päätäntävaltaa tällaisissa asioissa).

Tresspassin "How Does It Feel" on bändin toinen julkaisu, kolme biisiä sisältävä teos, mikä kai antaa jo hataran luvan kutsua levyä ep-julkaisuksi. Levyn alkaa "How Does It Feel", joka on parilla ensimmäisellä kuuntelulla vallan lupaavan kuuloinen. Lupaukset jää kuitenkin lunastamatta, muutamalla lisäkuuntelulla biisistä ei löydykään enää uusia nyansseja, joita se erehdyttää ensikuunteluilla odottamaan. Tuntuu kuin kuuntelisi radiota joka on pureskellut biisin tasapaksuksi tuubaksi. Biisissä olisi kyllä peruseväät suht toimivaan hittibiisiin, mutta vaatisi tämän saavuttamiseen tuhdit mausteet. Tätä levyä arvostellessa oli harvinainen (ja lopulta vittumainen) mahdollisuus kuulla kiekosta raakamiksattu versio ja myöhemmin sama masteroituna ja ehkä tämä osaltaan vaikuttaa siihen että raakamiksauksesta löytynyttä rouheutta ja dynamiikkaa jää kaipaamaan kliiniseksi masteroidusta lopullisesta teoksesta.

Levyä jatkaa "Hold This Moment" ja jatkaa aloitusraidan linjalla, biisissä on kaikki elementit kunnossa ensikuunteluilla, mutta varsinaista sytytystä ei tapahdu jatkossakaan vaikka sitä oikein toivoo biisin soidessa uudestaan ja uudestaan. Kolmas raita, "Higher Ground", on hieman outo lintu. Päällimäiseksi biisistä jää ajatus että onkohan tässä nuotioballadiin laitettu vähän liikaa juttuja. Itse biisi on levyn parasta (ei ehkä omaperäisintä) antia, mutta sovitus on kyllä sanalla sanoen oudohko. En taida vain ymmärtää.

Tuhtia kritiikkiä. Vetoan kuitenkin ensimmäiseen kappaleeseen, tämä on vaikea tyylilaji ja tässä lajissa ei vaikeudesta saa lisäpisteitä ellei tule nappisuoritus. Mäkihyppytermein (hahah, kuka olisi uskonut), hyvännäköinen (ehkä -kuuloinen kuitenkin) ja pitkälle kantanut liito, kaunis ja tyylikäs alastulo, mutta samassa kilpailussa hypätään myös kriittiseen pisteeseen.

On tähän loppuun kuitenkin sanottava että jos olen oletuksissani aivan väärässä ja bändin jätkät tykkäävät hengailla treenikämpillä tällaisen musiikin teossa omaksi iloksi ja kaljaa juoden (jälkimmäinen vaatimus vapaaehtoinen) ilman odotuksia (unelmia kuitenkin) globaaleiden levy-yhtiöiden miljoonasopimuksista niin kaikki edellä kirjoitettu on täyttä paskaa (miksei muutenkin) ja levy itseasiassa kuulostaa aivan helvetin hyvältä. Ei minulla muuta.

Arvosana : 5