Kino: Picture (Inside Out) 2005
Lerxst kirjoitti noin 19 vuotta sitten (10 kommenttia)
Kino Picture (Inside Out) 2005
John Beck - Koskettimet
John Mitchell Kitara, laulu
Chris Maitland - Rummut
Pete Trewavas Basso
Kappaleet:
1. Losers Day Parade
2. Letting Go
3. Telling You
4. Swimming in Women
5. People
6. All You See
7. Perfect Tense
8. Room For Two
9. Holding On
10. Picture
Kino koostuu neljästä eri yhteyksistä tunnetusta muusikosta, joiden lähempi esittely lienee turhaa. John Beck (It Bites), John Mitchell (Arena), Chris Maitland (mm. Porcupine Tree) ja Pete Trewavas (Marillion, Transatlantic) muodostavat siis Kinon, joka ei todellakaan ole Trewavasin sooloprojekti, vaan yhtye, jossa hän on mukana. Sävellyksistä ja sanoituksista sekä yhtyeen kokoamisesta pääosin puuhamiehinä lienevät olleen Beck ja Mitchell, mutta kokonaisuudessa kaikki herrat ovat kyllä varmasti kortensa kekoon kantaneet sen verran upeaa jälkeä on syntynyt.
Levyn kappaleissa kuiskivat herrojen alkuperäiset osoitteet, mutta Picture yhdistelee aivan loistavasti progea, melodista rockia ja pop-elementtejä siten, että levy tulee laitettua pyörimään yhä uudelleen ja uudelleen silti siihen kyllästymättä, vaikka poiketen yleisesti mielletystä progekaavasta tämän levyn kappaleisiin on helppo päästä sisään, mutta silti joka kerta löytyy aina uusi kerros korvia hivelemään. Studiojälki on erittäin tasokasta, kuten olettaa saattoi. Siltikään toteutuksessa ei ole sorruttu liialliseen silotteluun tai kaavamaisiin ratkaisuihin. Yli 10 kuuntelukertaa on takana tätä kirjoittaessa.
Levyn aloittaa komea yhdeksänminuuttinen Loser´s Day Parade, joka vuorottelee raskaamman, rytmisemmän ilmaisun ja vuoropuheluosuuksien välillä, kaartaen loppupuolella jylhän kauniisiin maisemiin melodiarikkaan loppuhuipentumansa ansiosta. Alun rankka riffittely, keskiosan Beatles- ja 70s proge -vaikutteet, erittäin hieno instrumentaaliprogeosa, sekä osiot, joita voisi kuvailla Marillionmaisina, mutta silti rytmillisempinä ja tiukempina, muodostavat juuri oikeasti maustetun keiton. Jotenkin tästä tulee mieleen Jellyfishin mainion Spilt Milkin avausralli Joining a Fan Club mieleen toteutuksensa puolesta positiivisessa mielessä tosin jälleen ei kopioiden.
Letting Go alkaa stadionmaisella tilalla varustetulla kitara-/laulusäkeellä, johon muu yhtye mukautuu varkain. Kertosäe on kauneimpia ja herkimpiä pop-melodioita mitä olen ikinä kuullut. Osat vaihtuvat maustettuna pienillä teemoilla ja jatkuvasti kasvaen, muuttuen puolivälistä lähtien kokonaisteeman etsintään, palaten alun tunnelmiin lopussa.
Telling You on tervetullut henkäys hienotunteista Policen, Marillionin ja Jellyfishin mieleen tuovaa melodiarikasta poppia, joka käy kertosäkeessä vilahtamassa hieman AOR:n puolella, mutta kauniin 80-lukulainen (sitäkin on nimittäin olemassa) tunnelma upeine kosketin- ja kitarasooloineen vaan voittaa tämänkin pelin kirkkaasti.
Swimming in Women on toteutukseltaan mahtipontinen ja hienoiseen psykedeliaan vivahtava kappale, joka omituisesti keinuen kulkee melodramaattisen elokuvan piano-osuuksien ja psykedeelisten klassis-/itämaisviritteisten osien läpi sisältäen kuitenkin rikkaat melodiat. Hieman minua kertosäkeen keinunta hämää jostakin syystä tässä kappaleessa, mutta tämä yksi kohta lienee ainoa miinus jonka tältä levyltä löydän, vaikka kuinka etsisin.
People nostaa kierrokset myös raskaamman rockin puolelle, esitellen jälleen loistavaa sävellystaitoa upean kertosäkeen ja tiukan rytmikkään soitannan kautta. Yhtye pääsee rumpalin ja kitaristin johdolla todella näyttämään kyntensä upeassa keskiosassa, joka kauniisti taas palaa takaisin kerroksellisiin melodioihin.
All You See alkaa perinteisemmän kitarapopin tyyliin, päätyen tyylikkääseen kertosäkeeseen, joka jälleen jää päähän soimaan pitkäksi aikaa sen jälkeen kun musiikki on vaimennut. Tämä voisi olla osittain vaikka jokin kappale Manicsien Everything Must Go levyltä Minkä sille mahtaa, tämä on erittäin hyvää musiikkia. Jollain kummalla tavalla nämä kappaleet yhdistää proge-genren alle, mutta ei sen vuoksi että tätä olisi jotenkin vaikea ymmärtää. Päinvastoin.
Perfect Tense on kuin se yksi puuttuva biisi Policen Synchronicityltä. Wrapped around your finger ei ole hirveän kaukana tunnelmansa puolesta säkeistössä, mutta kertosäe aukeaa taas Kinomaiseksi (nyt sen voi jo sanoa), kerrokselliseksi kauniin kauniiksi melodiakakuksi, jonka syö mielellään aina uudelleen ja uudelleen. Hillittyä, mutta ah niin hienoa. Kyynikot älkööt vaivautuko.
Room for Two on häpeilemättömän periamerikkalainen suoraviivainen kitarapop-kappale. Frendien taustamusiikista tämän silti erottaa näppärästi tulkinta, suuret melodiat sekä epäjakoiset tahdit. Kitaristin ja kosketinsoittajan taidonnäytteet hiipivät kuin varkain kappaleen lomassa, silti rekisteröityen korvaluuhun.
Holding On tuo Kinon herkemmän puolen esiin, kaartaen kauniisti kohti levyn loppua. Avarasti, ilmavasti ja kevyesti soiva kappale on oiva hengähdyspala tähän kohtaan. Mutta, mitä ihmettä sitten tuleekaan: tunnelman ja teeman vaihdos 70-lukulaiseen hammond/tönkkörytmiosuuteen, joka kasvaa ja kasvaa laulun ja soolosiivitysten myötä jälleen kerran suureksi, päättyen vielä uuden ja viimeisen osan myötä elokuvallisen suureksi teemaksi, joka kauniisti päättyy keveän helinän jälkeen kerraten vielä kerran pääteemansa.
Picture on viimeinen pala, pieni laulutunnelmointi koskettimien säestyksellä. Alla haamuilevasta pianoteemasta tulee jotenkin väljästii mieleen Pink Floydin Terminal Frost, mutta se voi olla taas tätä oman pään sisäistä huminointia vaan
Joka tapauksessa, tämä levy on aivan loistava. Näytekollaasi löytyy osoitteesta http://www.kinomusic.com/music.htm
Levyn julkaisu lienee helmikuun 27. päivä, jolloin pääsee toivottavasti sanoituksiinkin paremmin käsiksi musiikki jo puhuu puolestaan niin paljon, ettei ainakaan pettymyksiä ole odotettavissa. Suosittelen lämpimästi kaikille musiikin ystäville. Tämä on taas paras uusi levy sitten viimevuotisen Marblesin, edelleen luvaten 2000-luvusta musiikillisesti paljon parempaa vuosikymmentä kuin 90-luku.
Arvosana : 10
John Beck - Koskettimet
John Mitchell Kitara, laulu
Chris Maitland - Rummut
Pete Trewavas Basso
Kappaleet:
1. Losers Day Parade
2. Letting Go
3. Telling You
4. Swimming in Women
5. People
6. All You See
7. Perfect Tense
8. Room For Two
9. Holding On
10. Picture
Kino koostuu neljästä eri yhteyksistä tunnetusta muusikosta, joiden lähempi esittely lienee turhaa. John Beck (It Bites), John Mitchell (Arena), Chris Maitland (mm. Porcupine Tree) ja Pete Trewavas (Marillion, Transatlantic) muodostavat siis Kinon, joka ei todellakaan ole Trewavasin sooloprojekti, vaan yhtye, jossa hän on mukana. Sävellyksistä ja sanoituksista sekä yhtyeen kokoamisesta pääosin puuhamiehinä lienevät olleen Beck ja Mitchell, mutta kokonaisuudessa kaikki herrat ovat kyllä varmasti kortensa kekoon kantaneet sen verran upeaa jälkeä on syntynyt.
Levyn kappaleissa kuiskivat herrojen alkuperäiset osoitteet, mutta Picture yhdistelee aivan loistavasti progea, melodista rockia ja pop-elementtejä siten, että levy tulee laitettua pyörimään yhä uudelleen ja uudelleen silti siihen kyllästymättä, vaikka poiketen yleisesti mielletystä progekaavasta tämän levyn kappaleisiin on helppo päästä sisään, mutta silti joka kerta löytyy aina uusi kerros korvia hivelemään. Studiojälki on erittäin tasokasta, kuten olettaa saattoi. Siltikään toteutuksessa ei ole sorruttu liialliseen silotteluun tai kaavamaisiin ratkaisuihin. Yli 10 kuuntelukertaa on takana tätä kirjoittaessa.
Levyn aloittaa komea yhdeksänminuuttinen Loser´s Day Parade, joka vuorottelee raskaamman, rytmisemmän ilmaisun ja vuoropuheluosuuksien välillä, kaartaen loppupuolella jylhän kauniisiin maisemiin melodiarikkaan loppuhuipentumansa ansiosta. Alun rankka riffittely, keskiosan Beatles- ja 70s proge -vaikutteet, erittäin hieno instrumentaaliprogeosa, sekä osiot, joita voisi kuvailla Marillionmaisina, mutta silti rytmillisempinä ja tiukempina, muodostavat juuri oikeasti maustetun keiton. Jotenkin tästä tulee mieleen Jellyfishin mainion Spilt Milkin avausralli Joining a Fan Club mieleen toteutuksensa puolesta positiivisessa mielessä tosin jälleen ei kopioiden.
Letting Go alkaa stadionmaisella tilalla varustetulla kitara-/laulusäkeellä, johon muu yhtye mukautuu varkain. Kertosäe on kauneimpia ja herkimpiä pop-melodioita mitä olen ikinä kuullut. Osat vaihtuvat maustettuna pienillä teemoilla ja jatkuvasti kasvaen, muuttuen puolivälistä lähtien kokonaisteeman etsintään, palaten alun tunnelmiin lopussa.
Telling You on tervetullut henkäys hienotunteista Policen, Marillionin ja Jellyfishin mieleen tuovaa melodiarikasta poppia, joka käy kertosäkeessä vilahtamassa hieman AOR:n puolella, mutta kauniin 80-lukulainen (sitäkin on nimittäin olemassa) tunnelma upeine kosketin- ja kitarasooloineen vaan voittaa tämänkin pelin kirkkaasti.
Swimming in Women on toteutukseltaan mahtipontinen ja hienoiseen psykedeliaan vivahtava kappale, joka omituisesti keinuen kulkee melodramaattisen elokuvan piano-osuuksien ja psykedeelisten klassis-/itämaisviritteisten osien läpi sisältäen kuitenkin rikkaat melodiat. Hieman minua kertosäkeen keinunta hämää jostakin syystä tässä kappaleessa, mutta tämä yksi kohta lienee ainoa miinus jonka tältä levyltä löydän, vaikka kuinka etsisin.
People nostaa kierrokset myös raskaamman rockin puolelle, esitellen jälleen loistavaa sävellystaitoa upean kertosäkeen ja tiukan rytmikkään soitannan kautta. Yhtye pääsee rumpalin ja kitaristin johdolla todella näyttämään kyntensä upeassa keskiosassa, joka kauniisti taas palaa takaisin kerroksellisiin melodioihin.
All You See alkaa perinteisemmän kitarapopin tyyliin, päätyen tyylikkääseen kertosäkeeseen, joka jälleen jää päähän soimaan pitkäksi aikaa sen jälkeen kun musiikki on vaimennut. Tämä voisi olla osittain vaikka jokin kappale Manicsien Everything Must Go levyltä Minkä sille mahtaa, tämä on erittäin hyvää musiikkia. Jollain kummalla tavalla nämä kappaleet yhdistää proge-genren alle, mutta ei sen vuoksi että tätä olisi jotenkin vaikea ymmärtää. Päinvastoin.
Perfect Tense on kuin se yksi puuttuva biisi Policen Synchronicityltä. Wrapped around your finger ei ole hirveän kaukana tunnelmansa puolesta säkeistössä, mutta kertosäe aukeaa taas Kinomaiseksi (nyt sen voi jo sanoa), kerrokselliseksi kauniin kauniiksi melodiakakuksi, jonka syö mielellään aina uudelleen ja uudelleen. Hillittyä, mutta ah niin hienoa. Kyynikot älkööt vaivautuko.
Room for Two on häpeilemättömän periamerikkalainen suoraviivainen kitarapop-kappale. Frendien taustamusiikista tämän silti erottaa näppärästi tulkinta, suuret melodiat sekä epäjakoiset tahdit. Kitaristin ja kosketinsoittajan taidonnäytteet hiipivät kuin varkain kappaleen lomassa, silti rekisteröityen korvaluuhun.
Holding On tuo Kinon herkemmän puolen esiin, kaartaen kauniisti kohti levyn loppua. Avarasti, ilmavasti ja kevyesti soiva kappale on oiva hengähdyspala tähän kohtaan. Mutta, mitä ihmettä sitten tuleekaan: tunnelman ja teeman vaihdos 70-lukulaiseen hammond/tönkkörytmiosuuteen, joka kasvaa ja kasvaa laulun ja soolosiivitysten myötä jälleen kerran suureksi, päättyen vielä uuden ja viimeisen osan myötä elokuvallisen suureksi teemaksi, joka kauniisti päättyy keveän helinän jälkeen kerraten vielä kerran pääteemansa.
Picture on viimeinen pala, pieni laulutunnelmointi koskettimien säestyksellä. Alla haamuilevasta pianoteemasta tulee jotenkin väljästii mieleen Pink Floydin Terminal Frost, mutta se voi olla taas tätä oman pään sisäistä huminointia vaan
Joka tapauksessa, tämä levy on aivan loistava. Näytekollaasi löytyy osoitteesta http://www.kinomusic.com/music.htm
Levyn julkaisu lienee helmikuun 27. päivä, jolloin pääsee toivottavasti sanoituksiinkin paremmin käsiksi musiikki jo puhuu puolestaan niin paljon, ettei ainakaan pettymyksiä ole odotettavissa. Suosittelen lämpimästi kaikille musiikin ystäville. Tämä on taas paras uusi levy sitten viimevuotisen Marblesin, edelleen luvaten 2000-luvusta musiikillisesti paljon parempaa vuosikymmentä kuin 90-luku.
Arvosana : 10
+/- saldo : 0 | Tweet
Nyt on ryssiltä oharoitu bändin nimi! hehehe... Kinohan oli se Viktor Tsoin uuden aallon pop-bändi 80-luvulla... Teki ne yhden proge-levynkin, tai oikeammin avant-gardeahan se oli, nimittäin Sergei Kurjohinin nimellä julkaistun Prizrak Kommunizma-nimisen, 49-minuttisen kakofonian...
Kino: Picture meni tämän arvostelun perusteella ennakkotilaukseen, toivottavasti onpi hintansa arvoinen.
Kyllä kannattaa hommata! Kuuntele toki myös tuo 4 min biisinäyte heidän kotisivuiltaan, niin voit varmistua asiasta! :)
En mää ikinä ole noista muutaman minuutin sämpleistä perustanut. Jotta saisi käsityksen albumista, pitää kuunnella... albumi. Sämple kertoo sämplestä.
Lähes samaan (tosin minua hieman pienemmällä hurmostelukertoimella) päätyi ProgressiveEars.com arvio tässä osoitteessa: http://www.progressiveears.com
DPRP:n "Roundtable" arvostelu Picturesta:
http://www.dprp.net/reviews/200510.html
Pitäisiköhän tälle laittaa oma threadi? Joka tapauksessa tosi hyvä levy mitä nyt on jokusen kerran jo soinut. Yhtä vähällä kuuntelulla aloin pitää Rushin Moving Picturesista aikoinaan.
Kansilehtisen Swimming in women -kuva oli jotenkin uskomattoman törkeä. Itse biisihän on erinomainen. Kertosäkeen aaltoilu on oiva koukku.
Uskomattoman keskinkertainen levy.
Uskomattoman ala-arvoista roinaa. Köyhää, mielikuvituksetonta..
Arvosana : 7