Jake kirjoitti noin 19 vuotta sitten (0 kommenttia)

Vakuuttava. Tai vaikuttava. Jos yhdellä sanalla pitäisi kemiläisen How Much Moren ensilevyä luonnehtia niin päätyisin noista edellisistä toiseen. Jos kuitenkin tässä selittäisin monisanaisemmin kuinka valintaan päädyin.

Vuonna 1996 perustettu How Much More on uransa aikana ehtinyt synnyttämään neljä demoa ja Neurotic Mind -nimisen sinkun ennen tätä kesäkuussa julkaistua debyyttipitkäsoittoa. Herrat eivät näemmä lymyä pelkästään treenikämpän hämyssä vaan webbisivuillaan julistavat että keikkakokemustakin löytyy reilun sadan keikan verran.

Musiikillisesti How Much More ammentaa perussainekset karkeasti kolmen vuosikymmenen takaa, mutta perusrockiksi luonnehtiminen ei todellakaan tee oikeutta bändille. "Kesäprogeksi" ehti tässä levyä kuunnellessa eräskin musiikkia luonnehtimaan ja vaikka kuvaus naurattikin ensimmäisen kerran kuultuna niin jostain syystä tuo määrittely palaa mieleen yhä uudelleen kun levyä kuuntelee. Kun proge on kuitenkin monelle kirosana ja toisaalta itseäkin inhottaa kun kaikesta yritetään löytää progea tai jatsia, on totuuden nimissä sanottava että pääasiallisesti kokonaisuudesta jää mieleen kuitenkin hyvin kulkeva 70-lukuhenkinen rock. Jos tätä pitäisi johonkin bändiin erityisesti verrata niin ensimmäiseksi mieleen tuli Black Crowes, minkä vaikutuksen varsin suorasta myöntävät itse musikantitkin webbisivuillaan.

Soitto-osastolla How Much More kuulostaa varsin eheältä ja osaavalta paketilta, kitaristi Sami Tuomivaara on kerännyt ihan SM-tason tunnustustakin Rockin SM-kisojen 2002 parhaan kitaristin palkinnon saajana. Laulaja Mikko Koivulehdon laulun "tone" ja tekninen osaaminen on genressään erinomaista, on hienoa kuulla että Suomesta löytyy sittenkin hyväsoundisia laulajia kun niin moni muuten kovatasoinen bändi kompastuu juuri korkeintaan keskinkertaiseen keskiolut-karaokelaulantaan. Tässä lajissa pitää olla vielä se "rockbonus" laulajan uskottavuudessa, mikä ilahduttavalla tavalla ainakin levyllä saavutetaan, tämä pitäisi nähdä vielä livenä. Kosketinosastolla Tuomo Pfaler maalailee genren ajankuvaa upeasti, levyllä kai kuullaan kaiken maailman hienoja vintage-höyryurkuja mistä tällainen maallikko ei ymmärrä mitään, mutta perkeleen hienolta kuulostaa. Rytmiosasto (Tome Jacku, rummut ja Anska, basso) pitää keitosta kasassa etevästi, jykevään perusraamiin ripotellaan koukkuja hyvällä maulla ja groovea piisaa niin että lapikas hakkaa lattiaa ja niska nykii jäykemmälläkin kaverilla.

Biisimateriaali pitkäsoitolla jaksaa kantaa kahdentoista biisin verran, varsinaisia puoliväkisin runnotun oloisia puolivalmistebiisejä ei levyllä tuntuisi olevan yhtään ja vaikka genren vahvimpiin puoliin ei kuulukaan vaihtelevuus niin yllättävän vivahteikkaan albumin How Much More on onnistunut kursimaan kasaan. Ja kun aikaisemmin jo ehdin ihmettelemään laulajan erinomaista suoritusta kotimaiseen yleistasoon nähden niin ihmettely jatkuu toisen ikävän yleisen kompastuskiven kohdalla tai pitäisi kai sanoa että tähänkään ei ole kompastuttu. Eli How Much More on onnistunut lähestymään biisejään myös tuotannollisesti niin että biisit ovat tuotetun oloisia, hyvässä mielessä nimenomaan, turhat rönsyilyt ja tiskaukset on osattu jättää lähinnä koristeluksi. Hyvä meininki, onkin harvinainen hetki kun tällainen wannabe-tuottaja/kriitikko ei keksi mitään korjattavaa, ei vaikka kuinka yrittää ja pohtii. Kaikkinensa koko How Much Moren paketti on rakennettu ammattimaisesti, bändissä pyöritetään omaa levy-yhtiötä, MFU Recordsia (http://mfurecords.net/), joka myy keikat ja julkaisee levyt ja on kai muutoinkin musiikin ja median monialaputiikki.

Tämän ylistyslaulun jälkeen piti käydä webbisivuilta katsomassa että minkä ikäisiä konkareita tässä arvostellaan ja yllätys oli melkoinen kun How Much Moren soittajista suurin osa on juuri ja juuri ylittänyt neljännesvuosisadan ikäpyykin ja basisti onkin sitten melkein woodstockin lapsia. Eihän tuossa iässä mitään junioreita enää olla, mutta kun ilmeisten esikuvabändien soittajat alkavat olemaan jo oikeasti eläkeiässä ja voisivat olla näiden muusikoiden vanhempia niin kyllähän tässä on vielä pojista kyse. Melkein tekisi mieli tuplata edelliset kehut suhteutettuna soittajien ikään, mutta on kai näiden jatkuvien kehujen kanssa oma uskottavuus jo valmiiksi vähän vaakalaudalla. Kuunnelkaa itse jos ette usko, tuskin petytte (kiekkoa voi tilailla vaikka tuolta MFU Recordsin sivuilta). Ja uskaltaisin väittää että livenä tämä toimii helvetin hyvin. Vaikken ole vielä kuullutkaan.

Arvosana : 9