DrethegenjeshKing kirjoitti noin 16 vuotta sitten (1 kommenttia)

Johtuneeko naislauluajan vaihtumisesta miespuoliseen tulkitsijaan vai piirun verran uhmakkaammasta yleisilmeestä, mutta Viima tuntuu siirtyneen folkimmasta ilmaisusta lähemmäksi perinteisempää progressiivista rockia. Johtuneeko myös laulajan vaihtumisesta, että instrumentaaliosuudet ovat vallanneet enemmän tilaa itselleen? Niin tai näin, uusi levy esittelee eheämmän ja yhtenäisemmän Viiman. Kahden kuun sirpit on edeltäjäänsä määrätietoisempi ja selkeämpi kokonaisuus. Miehistönvaihdoksista huolimatta Viima on kasvanut yhtyeenä, joka kuuluu levyltä.

Levyn avaavat Autio Pelto ja Unohtunut ovat tunnelmiltaan haikeita, mutta toisaalta toiveikkaita. Uuno Kailaan ja Aaro Hellaakosken ahdistusta, itsesääliä ja murtuneita toiveita huokuvat runot nivoutuvat vahvasti yhteen sävellysten kanssa, joista voi kuitenkin aistia häivähdyksen paremmasta. Sukellus on edeltävää kaksikkoa jo paljon pirteämpi instrumentaali. Levyn päättää 20 minuutin paremmalle puolelle yltävä levyn nimikappale Kahden kuun sirpit. Useammasta osasta koostuva teos on Viiman persoonallinen näkemys elämän jatkuvuudesta.

Sortuuko Viima sitten mittavilla instrumentaaliosuuksilla ja magnum opuksilla itsetarkoitukselliseen pöyhkeilyyn, kuten tämän päivän progressiivisessa rockissa niin valitettavan usein on tapana? Ei suinkaan. Viima luovii omia reittejään sävellyksiä rauhassa rakennellen ja kypsytellen keskittyen tunnelmien luontiin ja tarinoiden kerrontaan. Viiman musiikki ei vaadi kuuntelijalta äärimmäistä keskittymistä, mutta sitäkin enemmän se vaatii pysähtymään kuuntelemaan.

Arvosana : 8

Jammo kirjoitti noin 16 vuotta sitten+/- saldo : 0
70-luvun Camelin ystävien kannattaa ehdottomasti testata Viiman anti.

Arvosana : 8