Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä
Neoprogen parempaa puoliskoa tämä levy. Nimikappale varsinkin jyrää hienosti. Ylipäänsä lyhyemmät kappaleet ovat onnistuneita. Pitkä päätöseepos sen sijaan on liikaa tekstissään kiinni, vaikka Tove Janssonia onkin.
Pilvitehdas on Sasu Mujeen toinen soolojulkaisu. Ensimmäinen julkaisu, Minne te kaikki menitte? -EP ilmestyi viime vuonna. Ennen soolotöitään Muje on vaikuttanut punkyhtye Headachessa sekä trashmetallia soittaneessa Dead by Dawnissa. Menneiden tekemisiensä valossa on Mujeen soolotuotanto yllättävän seesteistä ja hyväntuulista.
Tällä singlellä kuullaan kaksi leppoisaa popteosta. Jonkinlaisesta akustisen kitaran vetämästä laulajalauluntekijä-tyyppisestä musiikista on kyse (jos moista "genreä" ylipäänsä voi käyttää). ...Jatkuu » Folk-sävyjä on asiaankuuluvasti, mutta varsinaisesta folkista ei missään nimessä ole kyse. Enemmänkin sävellykset sijoittuvat suomipopin ja -rockin kaanoniin, sinne Kolmannen naisen ja kaltaistensa seuduille, mitä ei kuitenkaan pidä moitteeksi ymmärtää.
Pilvitehtaan nimikappale alkaa pitkällä urkusoinnulla, joka paljastuu pian kappaletta kannattavaksi äänimatoksi. Sen päälle akustinen kitara ja Mujeen laulu tekevät lopun työn. Kappale rakentuu kahden yksinkertaisen mutta miellyttävän melodianpätkän varaan. Varsinaista kertosäettä Pilvitehtaassa ei ole, mutta sellaisen vaatiminen olisikin kovin vanhanaikaista. Sen sijaan ongelmallisempaa sävellyksen kannalta on, ettei se sisällä oikeastaan minkäänlaista koukkua. Reilun minuutin kohdalla kuultava pieni ja sellaisenaan nätti kitarasoolo menee ikään kuin hukkaan yhteydessään.
Toinen singlen kappaleista, Kirjeesi, vaikuttaa aluksi hämmentävän paljon edeltäjäänsä. Kyse on silti musiikillisesti paljon jäntevämmästä kappaleesta. On aina ikävää olla puritaani, mutta säkeistökertosäkeistö-rakenne nyt vain jakaa tämänkaltaista musiikkia sopivasti nieltäviksi paloiksi. Sitä paitsi kertosäkeistö on aika hyvä folk-vaikuteissaan ja harmonialaulussaan. Ei se erityisen mieleenpainuva ole, mutta singlen paras koukku ehdottomasti. Pitäisiköhän näitä folk-sävyjä sittenkin vain rohkeasti lisätä mukaan?
Onko Pilvitehtaalla tämän kaiken todettuamme sitten lopulta mitään annettavaa, syytä olemassaoloonsa? On: Mujeen lyriikka. Sikälikin Mujeen musiikista tulee mieleen 90-luvun alun suomirock-virtaukset että hänen sanoituksissaan ei tyydytä tyypillisimpiin ratkaisuihin. Teemat ovat tuttuja mutta niitä on käsitelty ennalta arvaamattomasta suunnasta. Sanavalintojakin on mietitty. Molemmissa kappaleissa on kyse menneestä, kaipauksesta ehkä jostain tunteesta nostalgian ja kaihon seuduilla. Esimerkiksi Pilvitehtaan (tarkoituksellisen?) klieistä sinä-muotoista rakennetta tuoreutetaan arkisilla mutta terävillä havainnoilla ja yllättävilläkin kuvilla. Ja vielä: kuolemasta ja viimeisestä tilinteostahan tässä taitaa olla kysymys.
Tämän kahden kappaleen kattauksen perusteella Samu Mujeessa on lupausta tavallisuudesta poikkeavaksi ja omakieliseksi sanoittajaksi. Kenties myös laulajaksi, siksi miellyttävä on hänen lauluäänensä. Sävellykset näissä kappaleissa jättävät toivomisen sijaa ainakin jos halu on johonkin keskikertaisen mitättömyyden tuolle puolen. Viehätyksensä niissäkin silti on; Pilvitehdaskin alkaa usean kuuntelun jälkeen kuulostaa mahdollisuuden sisältävältä aihiolta rohkeampaa sovitusta ja omaperäisempiä ratkaisuja varten.
Sasu Muje: laulu, kitara, 12-kielinen kitara, basso ja koskettimet
Niku Paananen: kitara
Teemu Lattu: basso
(Gigawatti Recordings 2009, gwcd003)
Long-sam on Elisabeth Underground -yhtyeestäkin tutun Sami Toroin sooloprojekti. Tällä nimellä julkaistiin jo 2001 ensimmäinen seiskatuumainen (yhdessä Jaakko Eino Kalevin kanssa), mutta vasta nyt on vuorossa varsinainen albumi.
Bright Figures on todellakin soolotuotos: Toroi on paitsi kirjoittanut ja esittänyt kaiken albumin musiikin myös äänittänyt, miksannut ja tuottanut sen. ...Jatkuu » Tällaisessa lähestymistavassa on hyvät puolensa, vaikka esimerkiksi ulkopuolinen tuottaja yleensä kykenee osoittamaan paremmin musiikin suvantokohdat. Bright Figuresista huomaa, että tekijällä on vahva visio siitä, miltä hän haluaa kuulostaa. Se kuitenkin kostautuu jossain määrin yllätyksettömyytenä.
Bright Figuresin musiikissa sulautuvat keskenään Nick Drake -tyyppinen folktunnelmointi, indipop-sävyt ja paikoin hyvinkin vahvat elektroelementit. Läpi albumin tunnelma on hyvin rauhallinen, hämyisä, melankolinenkin. Levyn julkaisuajankohta osuu juuri kohdalleen kuulaitten syyspäivien soundtrackiksi.
Jo levyn aloittava kappale, I Almost Forgot, määrää pitkälti, millä poluilla jatkossakin kuljetaan. Long-samin musiikki rakentuu toisiinsa tasapainoisesti kietoutuneista akustisesta kitarasta ja koneäänistä. Syntetisaattorien muovisuus yhdistettynä herkkään folk-kitarointiin toimii yllättävän hyvin, ja Long-sam saa yhdistelmästä monipuolisesti irti. Syntikat piristävät sävellyksiä reilusti, alun kappaleissa etenkin rytmipuolella. Yleissaundi on kirkas ja pehmeä, ei kuitenkaan kliininen. Vahvan soitinkuvan päällä Toroin laulu jää tuntumaan jokseenkin persoonattomalta vaikkakin sinänsä toimivalta. Laulumelodiat ovat nättejä ja helposti sulavia, mutta koukut puuttuvat ja kokonaisuutta leimaa harmittomuus.
Albumin suurin ongelma paljastuu hyvin nopeasti: eri kappaleet kuulostavat liikaa toisiltaan. Ensimmäiset kolme raitaa ovat keskenään hyvin samankaltaisia puolitempoisia, melodisia tunnelmapaloja, jotka edetessään jäntevöityvät raskaampien synasaundien myötä.
Neljäs kappale All The Difference It Makes onneksi avaa uusia uria. Sen intron häiriöäänet ja napsut tuovat musiikkiin uutta säröä vaikkakaan eivät kovin paljon ja muutenkin taustat muuttuvat tämän kappaleen myötä alkua kiintoisammiksi. Kappaleessa on myös erittäin hyvä intrumentaaliväliosa. Jää helposti miettimään, kuinka hyvältä yksi täysinstrumentaali kuulostaisi jossain välissä albumikokonaisuutta.
Seuraavaksi kuultava Into Another onkin sitten levyn ehdottomasti keskeisin teos. Alkulevyn hämyinen leijunta väistyy pahaenteisemmän tunnelman tieltä. Kappale kasvaa hienosti vahvan rytmiseksi; viimeistään tässä vaiheessa mieleen tulee Depeche Moden nimi. Päälle laulettu, yksinkertainen ja rauhallinen melodia luo tyylikkään vaikutelman. Kappale kasvaa lopulta varsin jylhäksi ja seitsemän minuutin pituudessaan lisää Bright Figuresin massaa kiitettävästi. Ehdottomasti levyn huippuhetki.
Tämän jälkeen levy alkaa jälleen rauhoittuu asteettain. Materiaali on kuitenkin mielestäni vahvempaa kuin levyn alkupuolella. Toiseksi viimeisessä kappaleessa Soon syysaurinkoinen akustinen kitara palaa syntyy mielleyhtymä Octopus Syngiin seesteisimmillään, ilman Intian-vaikutteita.
Levyn päättää sen toinen huippuhetki Beautiful World. Rytmisestä ja reippaasta alusta huolimatta kyseessä on lopulta hyvin naiivinkaunis kappale. Yksinkertainen, tehokas melodia ja syntikkasaundit vievät ajatukset välttämättä johonkin Amigan aikoihin ja Chris Hülsbeckin musiikkiin; tunnelma ei ole aivan kaukana siitä, kun pelasi ensimmäistä kertaa Turrican II:n läpi.
Bright Figures ei ole pitkä levy, reilut puoli tuntia pitkä, ja se on ehdottomat hyvä. Jo nyt musiikki toistaa itseään paikkapaikoin, vaikka useammilla kuunteluilla vivahteet ja sävyterot alkavat kuulua alati selvemmin. Toisaalta albumi on melko tiukka kokonaisuus, joka ei kaipaisikaan yhtään enempää materiaalia (paitsi ehkä sen yhden instrumentaalin). On aina piristävää, että artisti ei pakota levyä täyteen tai edes "kolmen vartin standardiin", kun kokonaisuus ei sitä kaipaa.
Ville Forss on ollut aktiivinen nimi kansainvälisillä kokeellisen underground-musiikin kentillä jo usean vuoden verran. Vuodesta 2005 eteenpäin häneltä on ilmestynyt kymmenen albumia Ville Moskiitto -nimen alla (cdr- ja kasettimuodoissa), kaksi Autumn Galaxy -projektin levyä yhdessä Brad Rosen kanssa sekä liuta kokoelmaesiintymisiä. Lisäksi hän on edistänyt kokeellisen musiikin kulttuuria levyarvostelijana sekä julkaisijana oman Harha-askel -mikrolevymerkkinsä kautta.
Harha-askel onkin toiminut Ville Moskiiton toiseksi uusimman (uusin näyttää ilmestyneen eilen!) albumin julkaisijana. ...Jatkuu » Kokonaisuudella ei ole varsinaista nimeä, vaan se on nimetty sisältämänsä kahden pitkän teoksen mukaan I Think I Will Dismember The World with My Hands / Liar on The Mountain. Molemmilla kappaleilla on pituutta noin 17 minuutin verran. Tyylikkäästä kansitaiteesta vastaa Marvelin sarjakuvatehdas, jolta kansikuvat on no, lainattu. Kappaleiden nimet puolestaan ovat peräisin R. A. Laffertylta.
Mielenkiintoisinta Ville Moskiiton diskografian tutkiskelussa on tyylilajien tai oikeammin lähestymistapojen runsaus. Levytyksiin mahtuu niin paljasta akustista kitarointia, free jazz -kokeiluja, niinsanottua metsäfolkia ja elektronisia ääniveistoksia.
Tämän levyn molemmat kappaleet kuuluvat viimeksi mainittuun kastiin ja tuovat aiemmista julkaisuista ehkä eniten mieleen vuonna 2005 ilmestyneen Ylistyksiä-albumin. Lopulta samankaltaisista levyistä ei silloinkaan ole varsinaisesti kysymys. ITIWDTWWMH / LOTM:n kappaleet ovat pitkiä harhailuja äänimaailmoissa, jotka on saatu aikaan lähinnä jalostamalla sähkökitaran tuottamia ääniä. Kitaraksi ei musiikkia todellakaan tunnista kuin hetkittäin. Prosessoinnin avulla on syntynyt mystisiä äänitiloja, joissa pitkinä vellovien pohjaäänten varaan on luotu monenlaista jännittävää. Mistään drone-tyyppisestä musiikista ei kuitenkaan voida puhua, Moskiiton äänimaisema ei ole tarpeeksi staattinen siihen.
I Think I Will Dismember The World with My Hands on kappaleista rytmisempi. Tätä ei pidä ymmärtää missään varsinaisesti perinteisessä mielessä. Enemmänkin kyse on rytmisesti toistuvista, terävistä äänipurkauksista pimeänä vellovan pohjamassan seasta. Pistot eivät ole aggressivisia tai hyökkääviä. Päinvastoin kappaleesta syntyy lämmin, joskin avaruudellisen vieras atmösfääri, joka ei ole täysin vieras esimerkiksi 70-luvun berliiniläismestareiden seesteisimmille hetkille.
Liar on The Mountain ei puolestaan toimi mielestäni aivan yhtä hyvin kuin levyn avaaja. Muodoltaan hajanaisempi avaruusromun vyöhyke paisuu ja kevenee luontevasti ja vaivattoman oloisesti, mutta lopulta se ei vie kuulijaa kovin kauas. Ei samalla tavoin kuin edeltäjänsä. Ei silti, sopivassa mielentilassa tämäkin kappale saattaa hyvinkin jättää kuulijan kellumaan johonkin toismaalliseen tilaan, joskin ehkä ympyrää kiertämään.
Hämmentävän monipuolisessa Ville Moskiiton tuotannossa tämä kompakti ja yhtenäinen teospari sijoittuu ehdottomasti parhaimpien joukkoon. Tällä kertaa musiikista välittyy sellainen johdonmukaisuus, mikä on joskus jäänyt puuttumaan Moskiiton albumeista. En aio sanoa, että levy olisi sävelletyn oloinen, koska sitä se ei varmasti ole, mutta tällä kertaa artisti tuntuu tienneen selvästi, mihin on pyrkimässä. Pieni helmi.
Arvostelua muokattu kappaleiden nimien taustan osalta.
Vuodesta 2002 alkaen on 267 lattajjaa -pienlevymerkki esitellyt ansiokkaasti suomalaista (toki myös ulkolaista) kokeellista underground-musiikkia. Järjestysnumerolla 85 ilmestyi viime kuussa Ous Mal -nimisen duon esikoisalbumi Riioraa.
Ous Malin jäsenet ovat kertoneet työtapansa perustuvan lähes täysin sämplejen käsittelyyn (ks. tulivuori.blogspot.com). Musiikin pohjana käytetään löydettyjä ääniä, joiden lähde voi olla vanha kasetti tai levy, kenties radio. ...Jatkuu » Ous Malin musiikissa sämpleihin suhtaudutaan hyvin "vanhanaikaisesti"; niitä ei turhaan siistitä tai siloitella, vaan sihinät, suhinat ja napsut kuuluvat lopullisten kappaleiden luupeissa. Tämä luo musiikkiin sellaista luonnollista pehmeyttä ja lämpöä, mitä nykyisessä elektronisessa musiikissa jää usein kaipaamaan.
Sämplejen lisäksi Riioraalla kuullaan (ilmeisesti) vartavasten näitä kappaleita varten äänitettyjä selloa, pianoa ja kanteletta. Elektroninen äänimaailma limittyykin vahvasti folk-saundien kanssa. Lopputuloksen vahvin vertailukohta onkin Paavoharju, jonka musiikki tulee mieleen monta kertaa Ous Malin levyä kuunnellessa. Selvin ero Paavoharjuun on lauluosuuksien puuttuminen. Tämä luo toisaalta musiikkiin abstraktimman ulottuvuuden kuultavien rakenneosien monet alkuperät ilman inhimillistä ääntä eivät ankkuroi Riioraan musiikkia turhaan toisaalta laulu olisi voinut elävöittää esityksiä ja monipuolistaa levyn sisältöä.
Riioraa noudattaa karkeasti ottaen kaavaa, jossa hahmottomammat ambient-kollaait vaihtelevat melodisempia ja sävelletymmän kuuloisia elementtejä sisältävien raitojen kanssa. Itselleni kaihoisan nätit tunnelmoinnit tuntuvat kuunteluhetkelle lumoavilta, mutta kappaleen päätyttyä ei juuri minkäänlaista kuulokuvaa jä jäljelle. Jotain tarpeeksi koukuttavaa niistä jää puuttumaan ollakseen täysosumia (sama muuten vaivaa Paavoharjunkin vastaavia teoksia). Sen sijaan enemmän kamarifolk-lokeroon sopivat kappaleet paitsi onnistuvat luomaan tavattoman vahvan tunnelman myös jättämään jonkinlaisen mielentilan ja vaikutelman myös kuuntelun jälkeiseen aikaan. Hienoja hetkiä ovat etenkin Lintuparvi kanteleineen ja selloineen, Tähti sekä Merilaulun alkupuoli. Toisaalta viimeksi mainitun lopussa ilmestyvä rumpukomppi on levyn suurin kauneusvirhe.
Riioraa on vakuuttava uutuus ja ennen kaikkea erittäin kaunista musiikkia. Ous Malilla on selvästi oma saundi ja tekemisen filosofia. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye ja albumi.
Dead Rabbit on helsinkiläinen, kohta kolme vuotta kasassa ollut rähinäpunkyhtye, ja tämä on heidän kolmas demonsa. Periaatteessa Dead Rabbitin musiikki nojaa kahteen perusseikkaan: nopeuteen ja laulajakitaristi Tommin persoonalliseen ääntelyyn. Pelkästään näin yksinkertaisista elementeistä ei silti ole kyse.
Kuitenkin demon avausraita Bastards & Losers rakentuu juuri mielettömän nopealle takomiselle ja räyhälaululle. Kuitenkin se onnistuu olemaan harvinaisen tarttuva kaksiminuuttinen täsmäisku, vaikka sellaisille hienouksille kuin melodia ei hukata yhtään tilaa. ...Jatkuu » Kappale osoittaa hyvin, ettei kuulijan ihon alle pääsemiseen tarvita kuin yksi hyvä koukku ja oikea asenne.
Asenteesta puhuminen punkin yhteydessä on tietysti kliee, mutta sitä ei voi Dead Rabbitin tapauksessa jättää mainitsematta. Niin paljon tässä vajaassa kuudessa minuutissa kuuluu läpi soittajien riemu. Esitysten puhdas, joka välistä pursuava energia nostaa kappaleiden tasoa välittömästi piirun verran. Dead Rabbitin demo on oikeastaan lopulta varsin iloinen levy!
Kakkoskappale Journey to the End ei ole samanlainen tiukkaiskuinen turpiinveto kuin edeltäjänsä. Vain kertosäkeistössä rummut asetetaan sarjatulelle. Muutoin kappaletta hallitsee varmasti tamppaava takapotku. Punkboogie pompahtelee eteenpäin letkeästi muttei menetä lainkaan raivokkuudestaan.
Demon päätös You Are Not onkin sitten jo selvästi mutkikkaampi tapaus. Rytmisesti nykivä ja muutaman tahdin välein suuntaa kulmikkaasti vaihtava kaahaus on toki kelpo musisointia. Se ei kuitenkaan tunnu oikein koskaan pääsevään täyteen mittaansa; jonkinlainen huippuajatus jää saavuttamatta. Myös demon alkupuolen vapautuneisuus ja räjähtävä voima puuttuu tästä yhtye ei tunnu olevan kappaleessa yhtä kotonaan kuin demon kahdessa muussa repäisyssä. Hiomisella You Are Notistakin kyllä saa varmasti enemmän. Soitannollisesti se on jo nyt tyylikäs, etenkin rumpali Ekin soitto on hienontarkkaa kuultavaa.
Palasokerin lukijoille HC ei ehkä ole se tutuin, turvallisin eikä miellyttävin tuttavuus. Jos halua tutustumiseen silti löytyy, Dead Rabbit ei ole lainkaan hassumpi aloitusehdokas. Jo demotasolla se on kovinkin maistuvaa tavaraa. Toivotaan että tuleva kehitys ja viilailu ei vain syö yhtyeen energiaa ja tekemisen riemua.
Brittiläisessä Classic Artists -sarjassa on aiemmin ilmestyneet Creamin, Moody Bluesin ja Yesin uria käsitelleet dvd:t. Sarjan neljäntenä julkaistiin heinäkuussa Jethro Tull Their Fully Authorised Story -levy yhtyeen sopivasti 40-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Sarjan muita osia en ole nähnyt, mutta ainakin mainosmiehet väittävät Tull-osaa parhaaksi. Kahden levyn kokonaisuus sisältää uuden puolentoista tunnin mittaisen dokumentin sekä bonuksina Wim van der Lindenin JT-dokumentin vuodelta 1969 ja kasan tuoreita haastatteluotoksia, joita ei itse ohjelmassa ole käytetty. ...Jatkuu » Kotelo lupaa yhteispituudeksi n. 300 minuuttia ihan niin pitkästä jutusta ei sentään ole kyse, parisataa minuuttia riittää.
Ensimmäinen levy sisältää siis uuden dokumentin, joka sanoo käsittelevänsä koko Jethro Tullin pitkää uraa. Alku onkin erittäin lupaava. Tarina aloitetaan jo Tullin esiasteista The Bladesista ja John Evan Bandista. Tämä antaa kosolti uutta purtavaa vihkiytyneellekin fanille. Alkuperäisen, Jethro Tull -nimellä kulkeneen bändin muotoutumista ja ensimmäisen albumin (This Was, 1968) tekoa käsitellään pitkään ja varsin mielenkiintoisesti. Tässä vaiheessa dokumentista on kulunut jo kolmannes, joten luvassa on väistämättä kiirehdintää. Vaiheet Thick as A Brickiin asti käydään läpi vielä kohtuullisen säntillisesti, mutta sitten laitetaan isompi vaihe silmään. Omat suosikkikauteni eli A Passion Playn ja Minstrel in The Galleryn kausi sekä pian sitä seurannut "folktrilogia" jätetään väliin kokonaan; vuoden 1973 jälkeisistä kuudesta levystä ei edes mainita ainuttakaan ennen A-albumia, joka ilmestyi 1980! Huomiota kiinnitetään vain käännekohtiin, kuten basisti John Glascockin kuolemaan ja yhtyeen hajottamiseen vuosikymmenen vaiheessa. 80-luvun syntikkakokeiluihin hidastetaan hetkeksi (tosin niistä kenties parasta, The Broadsword and The Beastia ei mainita laisinkaan). Vuoden 1989 Grammy-hölmöily sentään vielä muistetaan, mutta sen jälkeen ei tuoreempia enää muistella. Keikalla kuulemma on käyty ahkerasti, muuta näemmä ei suuremmin ole tehty.
Sisällön painotuksellisesta epätasaisuudesta huolimatta Their Fully Authorised Story pysyy voiton puolella, lähinnä kattavan haastattelumateriaalinsa vuoksi. Suurin osa merkittävimmistä Jethro Tullissa soittaneista muusikoista on mukana, samoin manageripari Ellis ja Wright, äänittäjä Robin Black ynnä muita mukana olleita. Muusikoista jäävät oikeastaan puuttumaan vain (luonnollisesti edesmenneitten Glascockin ja rumpali Mark Craneyn lisäksi) vain basistit Jeffrey Hammond ja Jonathan Noyce. Hammond on sentään kirjoittanut muistojaan levyn oheisvihkoseen ja perustelee poisjääntiään "vaatimattomuudellaan ja ujoudellaan". Noyce sen sijaan ihmetyttää hän sentään soitti yhtyeessä 11 vuotta.
Merkille pantavaa haastattelumateriaalissa on, että vaikka monella suulla saadaan kuulla, että Jethro Tull on yhtä kuin Ian Anderson, ovat Andersonin omat kommentit selvästi vähemmistönä. Haastattelija(t?) ovat selvästi yrittäneet kaivaa entisistä jäsenistä esiin pahaa verta Andersonia kohtaan; tämä käy selväksi viimeistään bonushaastatteluja katsellessa. Kuitenkin ainoa, joka taitaa vielä katkeruutta kantaa, on alkuperäinen basisti Glenn Cornick. 25-vuotisjuhlavideolla aikoinaan verbaalista nyrkkiä vilautelleet Barrie Barlow ja John Evans sen sijaan ovat jo seestyneet sikäli. Lopulta Andersonista muodostuu dokumentin jäljiltä ainakin jossain määrin pikkumaisen despootin vaikutelma, mikä ei liene aivan väärä. Olisi silti ollut mielenkiintoista kuulla miehen oma mielipide asiasta.
Koska dvd-kokonaisuus on yhtyeen (kai lähinnä Andersonin) täysautorisoima, on mukana paljon musiikkinäytteitä ja etenkin vanhoja videokatkelmia. Varsinkin 6070-lukujen taitteen pätkät ovat kiintoisia. Yleisesti ottaen konserttikatkelmien ja haastattelujen välinen dynamiikka on kunnossa, vaikka joitain ajallisia kummallisuuksia on. Toisaalta tämä on yhtyeen faneille tarkoitettu, ja he ehkä osaavat tajuta, että vaikka puhe on vuodesta 1971, niin kuva esittää 70-luvun lopun inkarnaatiota. Bonuksena mukana seuraava vuoden 1969 Swing in -tallenne on erittäin palkitseva lisä. Paitsi että saamme nähdä yhtyeen (lähinnä Andersonin, yllätys) yliopistokiertueella, pääsemme selailemaan Andersonin äidin leikekirjaa ja polttamaan liikennesakkoa.
Jethro Tull Their Fully Authorised Story on lopulta varsin onnistunut paketti, jos oletetaan sen tarkoitetun nimenomaan niille, jotka jo valmiiksi ovat yhtyeen seuraajia. Mutta tämänhän dvd-formaatti mahdollistaa. Televisiokäyttöön ajateltuna ohjelma ei toimisi lainkaan yhtä hyvin, koska satunnainen katsoja ei sen perusteella saisi suinkaan kokonaiskäsitystä Jethro Tullista. Tällaisenaan se kuitenkin on paikoin rikaskin ja tarjoaa taatusti vannoutununeellekin fanille paljon uutta.
Jethro Tull. Their Fully Authorised Story in a 2 Disc Deluxe Set. Classic Artists presents an Emperor Media Holdings Picture in production with Impact Film Sales Ltd. Associate Producer Laura Royko. Produced by Jon Brewer. Edited by Jamie Campbell. Directed by Jon Brewer. DVDMMCAJT002 2008.
Paanpa on tamperelaisen Pasi Palosen yhden miehen projekti, jonka ensimmäinen demoäänite, Mehujääihmisten uneton uni ilmestyi viime kuussa. Musiikillisesti liikutaan jossain indie- ja avaruusrockin (mitä ne sitten lienevätkään!) kentällä.
Paanpan äänimaailma rakentuu pitkälti akustisen kitaran ja erilaisten syntetisaattorisaundien yhdistelmälle. Ajoittain käytetyt konerytmitkin ovat lähempänä rock- kuin dancemusiikkia. Mistään Hawkwindin kaltaisesta riffijumituksesta ei kuitenkaan ole kyse. ...Jatkuu » Paikoin musiikkissa nimittäin on kuultavissa myös kotimainen iskelmäperinne; esimerkiksi "Jimmy ei asu enää täällä"- ja "Poika Tyhjäpää"-kappaleet herättävät itsessäni vahvoja kaikuja Sigistä! Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita moitteeksi. Voimakas melodisuus, johon liittyvät hyvät koukut, sopii tyylilajiin. Eikä Sigissä kai mitään vikaa ole
Seikka, joka erottaa Paanpan eniten edukseen, on sanoitukset. Niissä ihmissuhdepohdinnat yhdistyvät kiehtovasti tieteisfiktion teemoihin. Levyn kappaleita yhdistää jonkinlainen kantava tarina, joka ei kuitenkaan ole niin hallitseva, että se haittaisi musiikkiin keskittymistä. Tämä kuitenkin korostaa vaikutelmaa kokonaisuudesta ja sitoo erillisiä kappaleita. Scifi-aiheisuus tekee muutoin perinteisistä kappaleista heti kiinnostavampia. Esimerkiksi kappaleesta "T-32 (Rakkauslaulu robootille)" löytyy levyn hulvattomin säepari: "sun virtapiirit on kauniit niin / sun runko on rujon vallaton".
Itseäni viehättävät Mehujääihmisten kappaleista eniten folkahtavimmat, kuten kaunis "Minä <3 hän" ja "Avaruuspukuinen mies". Voi melkein kuvitella, kuinka akustistaan näppäilevä androidi esittää näitä kadunkulmassa. Toisaalta vauhdikkaammista raidoissa on sellaisia helmiä kuin "Jimmyn valinta", joka jää jo ensimmäisellä kuuntelukerralla rullaamaan pään sisään. Levyn avaava "Romantikko" sekä "Liftariastronautin matka sinne ja takaisin" sen sijaan ovat mitättömimmät kappaleet. Tosin edellä mainitussa on mainio instrumentaaliosa ja sanoituksen tahallinen naiivius on hellyyttävää. Albumin lopettava "Äänentähti" on juuri sopivan pateettinen avaruusnostalgia päätökseksi.
Paanpan suurin heikkous on laulu. Muun musisoinnin ollessa koko ajan pätevää ja äänimailman viedessä kuulijaa mukanaan, hajottaa Palosen lauluääni kokemusta välillä harmillisesti. Monessa kappaleessa epävireinen ja kapea ääni toimii aivan kelvollisesti, mutta jos sävelväli kasvaa yhtään yli kriittisen pisteen, kärsii kokonaisuus. Palonen kuitenkin tiedostaa tämä, sillä suurin osa kappaleista on sävelletty hänelle sopivalle skaalalle. Kokonaisuuden kannalta voisi toisen äänen, kenties naisäänen, tuominen mukaan olla parantava veto. Paanpan musiikkia on kuitenkin vaikea kuvitella ilman Palosen ääntä, joka myös vaikuttaa naivistisen vaikutelman syntymiseen. Se tekee musiikin omalla tavallaan sympaattiseksi.
Mehujääihmisten uneton uni on oikein miellyttävä esikoinen Paanpalta. Parannettavaa tietysti on, mutta kokonaisuus toimii hämmästyttävän hyvin ollakseen demo. (Ja hei, kuka voisi vastustaa tuota kansikuvaa!) Odottamaan jäämme myös Paanpan toisen projektin, Popsicle Peoplen demoa, jonka ymmärtääkseni pitäisi senkin ilmestyä tämän syksyn aikana.
Demoa saa artistilta itseltään Mikseri.netin kautta.
Albumin saa nyt ladattua kokonaisuudessaan osoitteesta: http://paanpa.net/musiikki/. Ja uutta pukkaa pian huhujen mukaan Luovajalta.
(2008 Olo Levyt OLOLP-001, OLODL-001)
Kurki teki hatunnoston arvoisen tempun ja julkaisi nimettömän esikoisalbuminsa ainoastaan vinyyli- ja mp3-muodoissa. Oikeudenmukaista ja hyvää asiakaspalvelua on, että vinyylin ostajat saavat oikeudet myös nettilataukseen.
Kurjen ensimmäinen julkaisu, vielä Paha kurki -nimellä tehty Sumu on ystäväni, ilmestyi jo 2005. Tuo kahden kappaleen ep antoi odotuksia kokopitkältä vaikkei minua täysin vakuuttanutkaan. ...Jatkuu » Paljosta hyvästä huolimatta tuon levyn kosketuspinta jäi kovin pieneksi, kappaleet soljuivat ohi liian helposti. Vahvan tunnelman ne kuitenkin synnyttivät.
Voimakkaat tunnetilat ovat myös albumin paras puoli. Hämyinen atmosfääri säilyy tiiviinä savuverhona läpi reilun puolituntisen kokonaisuuden. Tietynlainen tiiviys sävyttää koko levyä: Yhtyeen musisointi on sulan yhtenäistä ja koossa pysyvää ja sellaisenaan nautittavan kuuloista. Toisaalta musiikki hahmottuu varsin heterogeeniseksi massaksi – huiput ja suvannot eivät ole kovin kaukana toisistaan. Edes silloin kuin yhtye ryhtyy irroittelemaan, on kitaran ärjyntä sidottu siihen sointikudelmaan, joka jatkuu alusta loppuun Kurjen musiikin maaperänä. Tämän voi nähdä sekä hyvänä että huonona asiana. Erinomainen tuotanto saa kuulijan uppoamaan musiikin maailmaan ja pysymään siellä – mutta käykö se tylsäksi? Onneksi levyllä ei ole yhtään liikaa pituutta, lähes päinvastoin.
Kurki on yhdistetty yleensä proge-otsakkeen alle ja osaksi viime vuosina Suomessa sieltä täältä ilmestyneiden progeyhtyeiden joukkoa. Totta on, että Kurjen kappaleet ovat pitkiä, monimutkaisiakin, täynnä paatosta ja valtavirran musiikkimakua haastavaa. Tekniseen näyttämisenhaluun ei kuitenkaan ryhdytä missään välissä (ellei tuotantokysymyksiä oteta huomioon), eikä itsetarkoituksellista vaikeutta ole suotta sekoitettu keitokseen. Perinnetietous toki kuultaa musiikista, ei vähiten saundimaailman nostalgisuudessa.
Näistäkin seikoista huolimatta en ole halukas yksioikoisen progeleiman myöntämiseen. Vähintään yhtä paljon Kurjen musiikkissa on kuultavissa postrockin kaikuja; hitaat kehityskaaret, kiristävä tunnelmointi, massiiviset äänivallit. Laulaja Kaiti Kinkin tyyli puolestaan sijoittuu mielessäni sellaisten “opistoyhtyeiden” (sanan kaikkein vähiten halveeraavassa merkityksessä!) kuin Kaisla tai Kentauri kanssa samalla radalle. Kink laulaa sinänsä kauniisti ja vahvasti tunnelmoiden. Kovin persoonallinen hänen äänensä tai tyylinsä ei ole, ja paikoin laiskaksi huokailuksi äityvä venyttely käy jopa ärysttäväksi maneeriksi. On kuitenkin huomattava, että suurta kehitystä ep:n ajoista on ehdottomasti kuultavissa.
Kurjen suurimmat heikkoudet johtuvat pääosin omaperäisyyden puutteesta. Kappaleissa ei lopulta ole oikein mitään erikoista. Kappaleet kulkevat utuisissa maisemissaan alusta loppuun luoden varsin vahvoja mielikuvia, mutta niiden ohi kuljettua ei mieleen ole jäänyt mitään. Melodiat eivät ole kummoisia vaikkeivat varmasti hyräiltäviksi ole tarkoitetutkaan. Sinänsä kekseliästä ja monipuolista instrumentaatiota haittaa sen tasapaksuus albumikokonaisuudessa: ensimmäisissä kappaleissa toimineet ratkaisut käyvät valitettavan tylsiksi, kun ne toistuvat läpi levyn. Tämä on oikeastaan pienoinen yllätys, sillä Sumu on ystäväni -ep:llä sekä sovitukset että sävellykset onnistuivat olemaan mielestäni muodoiltaan paljon rohkeampia.
Sanoitukset, jotka sävellysten tapaan on merkitty kollektiivisesti koko yhtyeen piikkiin, ovat ohutta pseudoälykästä virtaa. Musiikin tavoin ne luovat kuvan, joka haihtuu pois heti kappaleen päätyttyä: “Etääntyviä niittyjä / metsiä ja mantereita. / kaupungit pieninä saarina / korpimaiden syleilyssä”. Tässä tosin olisi hyvä paikka vetää yhtäläisyysmerkkejä 70-luvun suomiprogeilijoihin. Suurten sanojen on aina ollut vaikea sanoa yhtään mitään: “Maailman aava – laaja, rannaton / ihminen yksi aalonharja vain on”.
Näistä moitteista huolimatta ei kannata ajatella Kurjen esikoisen olevan mitenkään huono levy. Sitä se ei ole. Jos haluaa hetkeksi vajota toisiin maailmoihin, on tässä varsin mainio apu siihen. Lupaavia aineksi on niin paljon, että jos yhtye malttaa paneutua kappaleiden työstöön vielä hieman enemmän, on seuraavilta tuotoksilta odotettavissa mahdollisesti hyvinkin hienoja tuloksia.
(Harha-askel HA-6, cdr 2008)
You Get So Alone on turkulaisen, kokeelliseen akustiseen musiikkiin keskittyneen Harha-askel-mikrolevymerkin kolmas kokoelma. Levymerkin ensimmäinen julkaisu, Goin' Down Slow (2006), keskittyi täysin akustisella kitaralla soitettuun musiikkiin. Viime vuonna julkaistun Sing with Men valokeilassa oli ihmisääni. Näistä varsinkin ensimmäinen oli vahva kokonaisuus ja kaiken kaikkiaan vuoden 2006 parhaita kokeellisen musiikin julkaisuja.
Tämänkertaisen kokoelman aiheena on ollut sooloinstrumentit. ...Jatkuu » Jokainen levyn 15 kappaleesta on esitetty vain yhdellä soittimella ja pääosin ilman minkäänlaisia päällekkäisäänityksiä. Yksittäisistä instrumenteista eniten on käytössä ennalta arvattavasti kitara. Esitykset eivät kuitenkaan ole suinkaan tasapaksuja toistensa hiilikopioita, vaan ne todistavat entisestään soittimen monipuolisuutta. Kitaroiden lisäksi levyllä ovat käytössä muiden muassa saksofoni, harmooni ja erilaiset lyömäsoittimet.
Kokoelman sisällön voi rajata erittäin karkeasti! kahteen osaan: Levyn aloittaa neljän abstraktin äänimaalauksen sarjalla. Niiden jälkeen loppulevy kuluu pääosin muodoltaan rakennetumman materiaalin parissa, viimeistä Throuroofin kappaletta lukuun ottamatta. Mistään läpisävelletyistä teoksista ei kuitenkaan voida puhua; kokeellisuus, improvisaatio ja tietty muodon hajottaminen ovat tärkeitä piirteitä levyn jokaisessa esityksessä. Kappaleiden tyylilajit vaihtelevat Robert Hortonin kitarabluesista Sindre Bjergan kitaradroneen ja Ville Moskiiton freejazz-sävyistä Michael Futrealin kauniisiin folktunnelmointeihin.
You Get So Alone on musiikiltaan riittävän monipuolinen kantamaan vajaan tunnin mittansa. Itse olisin jäntevöittänyt kappalejärjestystä nykyisestä niin, että selvästi abstraktimmat raidat olisivat kuuluneet melodiapitoisempien (en uskalla sanoa "perinteisempien") välissä. Selkeä kaari kappaleiden välille syntyy toki nytkin. Yksittäisistä esityksistä välittömimmin vahvimmilta tuntuvat jo mainitut Michael Futrealin kaksiosainen dulcimer-improvisaatio ja Ville Moskiiton saksofonin puhaltelu sekä Sparkle in The Greyn bassokvartetto.
Harha-askelen tasavahvassa katalogissa You Get So Alone on mainio jatke. Toivotaan, että levymerkki jaksaa jatkaa, vaikka cdr-kulttuuri lukemattomine pienjulkaisuineen tuntuukin kärsivän tällä hetkellä kenties ylikuumenemisen aiheuttamasta väsymyksestä.
Bearly Queen on tuore yhden miehen ambientprojekti. What A Trashy Area puolestaan on Bearly Queenin esikoisalbumi. Kymmenen kappaleen cdr-painoksena aluksi julkaistu levy sisältää kaksi pitkää kappaletta (tai ääniteosta).
Kahden joulukuun alkupäivän aikana tehdyt raidat on rakennettu täysin sämplejä käyttäen. Saatekirjeessä artisti perustelee sämplejen käyttöä sillä, ettei hän "mikään muusikko ole". Itsensä vähättely on kuitenkin tarpeetonta. ...Jatkuu » Kappaleet ovat täysin omia kokonaisuuksiaan, käytetyistä sämpleistä ainoastaan ensimmäisen raidan pieni kitaramelodia tuntui etäisesti aiemmin kuullulta. Joku voisi myös tunnistaa kakkosraidan naisäänen, mutta lähteiden metsästys ei ole nyt millään tavoin tärkeää.
Levyn aloittaa lähes 21-minuuttinen "Alug-alóg". Se muodostuu lyhyestä äänikollaaista, joka toistuu samanlaisena läpi kappaleen. Kappaleelle muodostuu keinuva ja unenomainen rytmi, jonka päälle varioidaan hienovaraisesti muutamaa muuta ääntä. Tarkkakorvaisesti keskittyvä kuulija havaitsee muunnokset, mutta ne eivät ole oleellisia.
Toinen kappale, +14-minuuttinen "Such A Trashy Are, but Wait
" on sävyltään aggressivisempi. Ensimmäiseen kappaleeseen verrattuna hahmottomampien äänten päällä leijuu ajoittain eteerisen naisäänen laulama melodianpätkä. Näistä kahdesta kokonaisuudesta jälkimmäinen on mielestäni kiinnostavampi. Vahvasti käsiteltyjen efektien toistuvuus ei ole niin selvää kuin "Alug-alógissa" toiston sijaan syntyy vaikutelma tasaisesta, leijuvasta jatkuvuudesta.
Äänimaailman staattisuus on nytkin, kuten aina minimalistisen ambientin tapauksessa, sekä sen hyvä että huono puoli. Äänitapettina Bearly Queenin musiikki toimii erinomaisesti. Omiin ajatuksiinsa uppoutuneelle kuulijallehan (ei siis kuuntelijalle) ei edes Brian Enon Thursday Afternoonin 61 minuuttiakaan riitä. Toisaalta ihmisellä on taipumus keskittyä kuulemaansa, kun hän on painanut soittimensa play-nappia. Tällöin Bearly Queenin musiikin tasainen tapahtumattomuus kääntyy itseään vastaan: kappaleet tuntuvat nopeasti liian yksitoikkoisilta. Ratkaisuna voisi olla joko kappaleiden lyhentäminen tai niiden kehittelyn hidastaminen. Kaikkia kikkoja ei tarvitse tuoda vielä ensimmäisten kahden minuutin aikana kuulijalle, jos aikoo jatkaa vielä kahdeksantoista sen jälkeen.
What A Trashy Area on mielenkiintoa herättävä aloitus tulokkaalta. Huhujen mukaan jatkoa on luvassa, ehkä jo piankin.
Valley Below aloitti Heikki Jyväsjärven ja Ari-Pekka Kivisen akustisena projektina 2002. Huhtikuussa ilmestyneeseen esikoisalbumiinsa Running Rites mennessä yhtye oli kasvanut viisihenkiseksi, kun joukkoon olivat liittyneet basisti Tuomo Tikkanen sekä Jyväsjärven kanssa jo Toteemi-yhtyeessä soittaneet kitaristi Sami Syrjämäki ja rumpali Jussi Jyväsjärvi.
Running Ritesin materiaali on kypsynyt pitkään, sillä alkuperäinen duo esitti kappaleita jo viidettä vuotta sitten. ...Jatkuu » Ajan jälki kuuluukin viimeistellyissä sovituksissa ja rennossa soitossa. Valley Below'n musiikista puhuttaessa on usein mainittu 90-luvun voimapopyhtyeet, kuten Teenage Fanclub, ja esimerkiksi kotimainen Bookends (jossa rumpali-Jyväsjärvi soittaa). Itselleni luontevampia ja tutumpia vertailukohtia ovat 60-luvun popyhtyeet aina Beatlesista ja Byrdsistä lähtien. Parhaiten näiden yhtyeiden vaikutus kuuluu Jyväsjärven ja Kivisen kuulaassa stemmalaulussa. Miesten äänet soivat kauniisti yhteen, ja heidän hieman "laiska" laulutyylinsä on parhaimmillaan rauhallisissa kappaleissa kuten "Selling Down The River".
Muutenkin yhtye taitaa parhaiten tunnelmoinnin. Rokkaavammista raidoista parhaiten kulkee tarttuvariffinen "Absence". Siinä nopea perusmelodia vaihtelee pitkäsointisemman kertosäkeistön kanssa ja nousut ja laskut ovat oikeaissa kohdissa. Running Ritesin kappaleita yhdistää se, että aluksi yksinkertaisilta ja helpoilta kuulostavat sävellykset alkavat kuuntelukertojen karttuessa kuulostaa yhä monimutkaisemmilta hienoja yksityiskohtia paljastuu kärsivälliselle kuuntelijalle hiljalleen.
Levyn ehdoton huippukohta tämän on ilmeisesti tiedostanut itse bändikin on toiseksi viimeinen kappale "Running Rite". 7½-minuuttisessa, rauhallisesti alkavassa mutta vaivihkaa dramaattiseksi kasvavassa kappalessa yhtyeen kaikki vahvuudet osuvat yhteen samanaikaisesti: Melodiat ovat mieleen jääviä, ja laulajien äänet soivat täydellisesti yhdessä. Koko kappaletta leimaa ilmava tunnelma, aivan kuin yhtye leijailisi koko ajan hieman maanpinnan yläpuolella. Erityisesti rumputyöskentely on taidokkaan rentoa.
AP Kivisen englanninkieliset sanoitukset perustuvat usein sanaleikeille ja hienovaraiselle huumorille: "Many happy returns / now or never it's heads or tails / And the year of the Deer / running in North Wales". Englanti ja englantilaisuus kuuluvat voimakkaasti sanoituksissa, mikä ei suinkaan ole huono asia. Capel Curigin virrat ja Liverpoolin pubit luovat sävellyksiä hyvin tukevan kodikkuuden ja lämpöisyyden.
Jos jotain moitittavaa Running Ritesista pitäisi nostaa esiin, on se kappaleiden pintapuolinen samankaltaisuus. Kikkailuun ei ole haluttu ryhtyä, joten saundimaailma jää välttämättäkin hieman kapeaksi. Nopeiden ja rauhallisten kappaleiden vuorottelulla levy on saatu hengittämään, mutta ajoittain soinnin pysyvyys uhkaa tylsistyttää. Ongelma pätee erityisesti levyn alkupuolella. Loppua kohden tuotanto monipuolistuu, ja viimeisen, "Liverpool"-kappaleen aloittavaa urkuharmoonia tekisi mieli ylistää nerokkuutena.
Pietari on Pietari Pietikäisen projekti, jonka vajaan 13 minuuttin mittainen cd-r Navakka moninainen ilmestyi viime kuussa. Julkaisijana toimii mikrolevymerkki Tule ystävänä. Äänenlaatu on lo-fi, joka saattaa häiritä joitakuita kuuntelijoista. Itse kuitenkin olen sitä mieltä, että äänen kotoisa sumeus tekee Pietarin musiikille ainoastaan hyvää: pehmeän lämmin saundi tuntuu miellyttävältä kuin ikäloppu mutta rakas laiskanlinna.
Levy rakentuu kahdesta, keskenään melko erilaisesta instrumentaalikappaleesta. ...Jatkuu » Nimikappaleella musisoi ainoastaan Pietikäinen itse. Seitsenminuuttinen kappale on nopeissa käännöksissään ja tunnelman muuttumisissaan ehtaa progea. Mukaan mahtuu kaunista ja mahtipontista pianoa kuin revittelevämpiäkin osuuksia. Paikoin mieleen tulee esimerkiksi Pekka Pohjolan ensimmäiset soolot. Ajatukset suuntautuvat muutenkin 70-luvun suomalaisiin jazzrockareihin. Kakkoskappaleella Kultaiset kainalosauvat Pietikäinen soittaa ainoastaan pianon ja kitarassa on Joni Cibulka. Kappale on ensimmäistä rauhallisempi, tunnelmaltaan unenomainen.
Navakka moninainen on pakattu levymerkille tyypilliseen tapaan käsintehtyyn pahvikoteloon, joka entisestään korostaa kotoisaa tunnelmaa. Kokonaisuus on yhtenäisyydessään onnistunut. Hintaa Pietarin levyllä on vaivaiset 3 euroa, joten harvassa ovat syyt sen ostamatta jättämiseen.
Kreep Ensemblen viimevuotinen, vajaa puolituntinen cd-r on luonteva edeltäjä yhtyeen kolmannelle, ni-Frith Autumn Boogie -albumille (jonka Hezzu on arvostellut Palasokerissa). Yllättävän laajalla musiikillisella areenalla painiva yhtye on saanut aikaan jo tällä levyllään tunnelmaltaan vahvan kokonaisuuden.
Tiedotus vieraalle aloittaa levyn tummasävyisellä ambientilla, jonka päällä kuullaan ilmeisesti kitaristi Kalle Aution monologi. Seuraavilla kappaleilla sen sijaan pysytään jazzidiomin piirissä, sen hämyisällä ja avaruudellisella laidalla. ...Jatkuu » Onnellisessa tilassa hän ja Kiireisissä silmissä sisältävät myös folk-sävyjä. Kappaleissa kuullaan lisäksi laulua, joka aluksi tuntuu häiritsevän tunnelmointia mutta paljastuu lopulta sitä tukevaksi tekijäksi. Varsinkin ensin mainitun varovaisen haparoivia lauluosuuksia ei tarkemmin ajatellen olisi voinut muulla tavoin esittääkkään rikkomatta kappaleen herkkää sävyä.
Levyn päättää kolmiosainen Linja-automatka halki pippurimaan, joka on albumin vahvin teos. Sen ensimmäinen osa, Tylsistymä ikävän on ambientmainen maailalu, mutta sitä seuraava Alamäki kovin kuoppainen ehtii alle neljässä minuutissaan kasvaa nimensä mukaiseksi ryminäksi. Tämän jälkeen levyllä koittaa kuudentoista minuutin hiljaisuus, minkä päättää Väsymys tumman keskellä, suorastaan eeppinen, kitaravetoinen jazzlevitaatio.
Kreep Ensemble on siitä erikoinen yhtye, että sen sointi aivan varmasti tuo mieleen tusinan verran muita artisteja, mutta loppujen lopuksi ei kuulosta keneltäkään. Ajankohtaisista vertailukohdista voisi mainita Kuusumun profeetan folkimmillaan ja Mosaikin, mutta lopulta sekin on vain harhaanjohtavaa.
Levystä julkaistiin 7.7.2007 uusi painos (tuleystavana.org), jolla on bonuksena lähes 15-minuuttinen liveäänitys vuodelta 2005. Lisäyksen tyyli jatkaa muun levyn ambientjazzia, mutta välillä äityy muistuttamaan aiemman, "Yksilö yksinäinen"-levyn dramaattisempia hetkiä. Hyvä lisä jo alkujaan mainioon levyyn. Kannattaa hankkia nyt, jos edellinen painos jäi väliin.
Kenolamusic MAMMUCD0128
Kaisla ja kalat -nimellä aloittanut yhtye sai alkunsa parisen vuotta sitten Oriveden opistossa ja ehti äänittää kaksi demoa. Nykyään yhtyeen jäsenet vaikuttavat HelsinkiJyväskyläJoensuu-linjalla. Viime vuoden alussa nimi lyheni muotoon Kaisla, ja yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaisu, Vladivostok-EP, ilmestyi nyt joulun alla.
Yhtyettä on verrattu jonkin verran Ultra Brahan, mikä omasta mielestäni ei ole reilua Kaislaa kohtaa. ...Jatkuu » On toki totta, että joukon keulalla on kaksi kauniisti toisiinsa sointuvaa naisääntä ja että sanoituksissa on keskivertopoppia enemmän mietittävää. Siinä missä Ultra Bra otti vaikutteita 70-luvun työväenmusiikista, pohjaa Kaisla enemmänkin kevyisiin jazzvaikutteisiin, joita se yhdistää rock- ja popidiomeihin.
Vladivostok jakautuu selkeästi kahtia, ensinnäkin käytetyn kielen vuoksi. EP:n kaksi ensimmäistä kappaletta ovat suomenkielisiä mutta kaksi jälkimmäistä lauletaan englanniksi. Toisaalta suomenkieliset kappaleet (molemmat kosketinsoittaja-solisti Anna Valtosen kirjoittamia) ovat agressiivisempia ja rokkaavampia kuin loppupuoli, jolla rauhoitutaan ja siirrytään tunnelmoivammalle linjalle. EP:n avaa nimikkoraita "Vladivostok", joka sisältyi jo edelliselle demolle. Kappale kulkee rytmiryhmän jyräävän iskun päällä, jolle kirkas laulu muodostaa tehokkaan vastineen. "Vladivostok" leikkii jonkin verran rytmin kanssa ja on muutenkin sopivan kimurantti levyn ehdottomasti progein kappale siis! Toinen kappale, "Haava", on sitten suorempaa poprockia mutta moniosaisuudessaan oikein pätevää sellaista. Sanoituksetkin ovat oikeastaan perinteiset mutta sisältävät joitain mainioita oivalluksia. "Frailty" on sinänsä toimiva kevyt tunnelmointi mutta melko mitäänsanomaton minusta. Unohtuu heti loputtuaan. Esa Perämäen kitarointi tosin jättää suuhun hyvän maun. Lopetuskappale "Julianna" on rumpali Riku Kosken säveltämä ja laulajien yhdessä sanoittama. Kyseessä on varsin kaunis, pianovetoinen balladi, joka kuitenkin kasvaa ja voimistuu loppua kohden. Sanoitus on jälleen sopivan omaperäistä ja leikkii mukavasti klieillä; tämän otoksen perusteella kumarran nimenomaan Valtosen sanoittajantaitoja kohti.
Kokonaisuutena Vladivostokista jää jälkeen hyvä vaikutelma. EP esittelee monipuolisen ja osaavan yhtyeen, jolla on varaa jatkaa useampaankin suuntaan. Jos "Frailty" vielä olisi vaihdettu johonkin omaperäisempään, olisi kyseessä hyvin vahva kokonaisuus. Paikoin samea tuotantokaan ei pääse haittaamaan, kun esitysten ja sävellysten taso on näin valmis. Erityisen vaikutuksen tekevät molempien laulajien äänet, jotka eivät missään nimessä ole niitä perinteisen hentoja, joita valitettavasti Suomessa vieläkin niin usein kuulee tämänsuuntaisten bändien (mitä se sitten tarkoittaakin) naissolisteilta. Yhtälailla poikien soittotaidot ansaitsevat kiitosta. Harrastelijoista ei ole kyse. Ainoa toivomus minulta on, että Kaisla pysyttelisi tiiviisti suomen kielessä. Englanti ei mahdollista sitä tyylittelyä ja sävyttelyä, jota äidinkielisissä sanoituksissa on.
Anna Valtonen: koskettimet, laulu
Anni Suominen: akustinen kitara, laulu
Janne Lassila: basso
Esa Perämäki: sähkökitara, akustinen kitara
Riku Koski: rummut
Heikki Rasi: perkussiot
Kappaleet on kyllä äänitetty joulukuussa 2002, mutta eiköhän tuo julkaistu vasta seuraavan vuoden marraskuussa.
Julkaisutiedot löytyvät 267 lattajjaan sivuilta aika hyvin, vaikka levyt ovatkin usein melko hiljaa itsestään.
