Moi anonyymi! » Login | Uusi käyttäjä
Miksiköhän en ole kuunnellut tätä levyä aikoihin vaikka minulla on tähän kiertueen hupparikin päällä monta kertaa viikossa? Johtuukohan se siitä, että levyssä on lapselliset taiteltavat pahvikannet joissa on sellaisia ihquja liekkejä että kun etsii sitä levyä sieltä laskoksista niin ne liekit nousee pystyy kuin jossain lastenkirjassa? Ja siis pahvikansien takia levy ei mahdu siihen telineeseen, jossa kaikki (nimenomaan kaikki) muut SymphonyX-levyt ovat ja tämä on unohtunut sen takia? Vai johtuuko siitä, että tämä on aika heikko esitys ja vanhoja ideoita varioituna, koska eväät on syöty? Niin, onhan tälläkin levyllä omat hyvät hetkensä, mutta aikaisemmilla levyillä niitä hetkiä oli paljon tiuhemmassa.
Onpahan tylsää ja ponnetonta tulkintaa! Miten voi noin hieno bändi 80-luvulta romahtaa noin täydellisesti 90-luvulla! Eikä näköjään pysty pyristelemään mitenkään takaisin! Olisi tämäkin levy voinut jäädä tekemättä ihan huoleti...
Vaan olipa siellä tosin pari ihan hyvääkin vetoa: The Policen Sychronicity II ja Peter Gabrielin Red Rain. Tate veti Stingiä ihan hyvin, mutta Sting vetää kyllä tuonkin biisin paremmin...
Kieltämättä vähän hapuileva ja naivihko levy mutta kyllä ne pari helmeäkin ovat rosoisena mukana. Saundit ovat ihan demotasoa. Ei ollut Opeth silti debyytilläkään mitään perusörinää, kaukana siitä. Ja nykysin vielä kauempana siitä.
Kävelin päivällä hakemaan auton huollosta siinä ehti kuunnella varsin mainiosti uusinta studiorassia. En olekaan kuunnellut sitä kunnolla kuulokkeilla aikaisemmin ja voi tosiaan sanoa että upeat soundit. Tosin, kun on nähnyt niitä kuvia Neilin rumpusessioista niin toisaalta olisi odottanut jopa vielä parempia rumpusoundeja, mutta kyllähän nämäkin olivat aivan jumalaiset.
Rasittavaa, että muut soittavat uskollisesti klassikkoa mutta kitaristi säveltää sooloja uusiksi ja temppuilee kaikenlaista. Ja Fish ei mielestäni esiinny asiaankuluvalla hartaudella :) Misplaced Childhood levyllä The Thieving Magpie on livevetona edelleen parempi.
Nyt kun on kulunut tasan vuosi Kotkalaisen hevirock-yhtyeen Eradicationin viimeisimmän demolevyn julkaisusta, onkin ajankohtaista julkaista kyseisen levyn arvio. Kuten Eran kohdalla aikaisemminkin, tämä levy on tosiaan soinut autosoittimessa kiivaasti ja tällä kertaa yhä suuremmalla syyllä. Edellisestä demosta on aikaa ja demojen välillä koko orkesteri on käynyt läpäisemässä erään maanpuolustukseen liittyvän velvollisuuden. ...Jatkuu » Johtuuko nimenomaan sotilaskurista vai pelkästään ikääntymistä, että soitto on nyt huomattavasti tarkempaa ja tanakampaa kuin aikaisemmin?
Palasokerin musiikkitoimittajan ominaisuudessa sain kuulla Eradicationin puolivalmista demoa jo talvella 2007 eli paljon ennen sen valmistumista. Silloin oli tallennettu vasta instrumentit mutta välimiksauksista saattoi heti havaita, että on otettu uusi askel taikka aimo harppaus vakavamman esittämisen suuntaan. Poissa oli se alkuaikojen päätön kohkaus ja riehunta, joka tosi sekin oli hauskan kuuloista. Oli siirrytty teknisempiin kuvioihin ja entistä harkitumpiin sovituksiin ja nyt kaikki oli soitettu klikin kanssa ja tarkasti. Äänitystekniikka on kehittynyt ja soundit ovat entistä puhtaammat ja tarkemmat. Ja hienon kuuloiset symbaalit siinä Ollen setissä! Keneltäköhän ne olivat lainassa? Köh...
Eradication on soittanut mm. Rockstarba-elokuvien ensi-illoissa ja onpa Eran rumpali Olle Räty käynyt nörryyttämässä Patua Patun omassa rumpukoulussakin, kakkososassa. Olle soitteli Patun helposti suohon mutta Patuhan ei sitä huomannut. Ja Rockstarbasta tutun Myrkkyenkelin uusi basisti Jorma Kovanen on epäilyttävästi Eradicationin orkesterinjohtajan, Mikko Gyntherin näköinen. Mistähän se johtuu?
Seuraavaksi Eradicationia voi nähdä lauantaina 31.5.2008 Kotkassa BackRoomissa eli linja-autoaseman hevibaarissa. Suosittelen, yeah!
Long Islandin samettiääni Kevin Caffrey on julkaissut uuden omakustanteen viiden vuoden tauon jälkeen. Nuori laulaja/lauluntekijä on jälleen kerran tehnyt asiat itse, eli säveltänyt ja sanoittanut, soittanut ja äänittänyt ja julkaissut. Noahs Dogilla on yhdeksän erilaista laulelmaa ja kappaletta jotka kertovat sorsituista ja häviäjistä, kuten levyn nimikappaleen Nooan koira, joka jää epähuomiossa ja kiireessä arkista.
Kevinin levyt ovat hyvä esimerkki siitä, mitä saadaan aikaan kovalevyraiturilla ja terävällä sävellyskynällä sekä akustisella kitaralla ja jonkinmoisella soittotaidolla. ...Jatkuu » Edellisellä levyllä Packaged to Play (2000) oli jopa vähän enemmän koskettimia ja kielisoittimillakin kiireempi, paikoitellen aika rokahtavakin meininki, nyt on vähän rauhoituttu. Uutukaiselta tulee mieleen monesti Bob Dylan ja paikoin jopa Peter Gabriel. Nyt on myös mukana parempi rumpukone ja sehän tuo aivan uudenlaista uskottavuutta kappaleisiin. Edellinen levy toi radiosoittoa ja keikkoja, uutuus saa artistin kiertämään varmasti vähintään yhtä paljon.
Kappaleet ovat soundillisesti pehmeitä ja Kevinin sametinpehmeä ja raspinkäheä ääni hukkuu autokuuntelussa aika pahasti rengasmeluun ellei sitä luukuta kunnolla. Levy on parhaimmillaan kotikuuntelussa, jossa nyanssit tulevat paremmin esiin.
Levy alkaa nimikappaleella Noahs Dog, jonka kolmen ja puolen minuutin intro on lähinnä tekotaiteellinen ja turha, vaikka on siinä hetkensäkin. Varsinainen biisi on kuitenkin levyn parasta antia, olisipa se indeksoitu erilleen, että siihen olisi helpompi skipata. Heti toisena tuleva Slow Motion on myös levyn singlebiisi, eli se on julkaistu ennen varsinaista albumia. Hyvä valinta singleksi, reipas ja iloinen meininki, erittäin hyvä sointurakenne. Muut suosikkibiisit ovat Original Sin ja This Gift.
Koko levy kuulostaa siltä, että se olisi lauleskeltu talteen kodin sivuhuoneessa vaimon nukkuessa. Laulu on hiljaista ja pehmeää, ääntä ei koroteta, tämä antaa hyvin lämpimän tunnelman. Biisit kuulostavat keikalla silti varmaan paljon paremmalta. Kitarasooloihin ja -leadeihin olisi voinut kiinnittää vähän enemmän huomiota, kun levyä on sentään saanut tehdä kotona rauhassa.
Nyt vain kunnon studioon levyjen parhaiden kappaleiden kanssa ja ammattimuusikot taustalle, potentiaalia on.
Kotkalainen Eradication on sitä ikäluokkaa, että isänmaa vaatii pojilta kaiken vapaa-ajan. Orkesterin keskimääräinen hiustenpituus on romahtanut vuonna 2005. Kun kitaristi Ville on lähtenyt ilmavoimien hävittäjälentäjäkoulutukseen ja basisti Jere Naski ja rumpali Olle Räty armeijan muihin tehtäviin on bänditoiminta siirtynyt uuteen aikaan. Olle pysyy mukana, mutta Villen ja Jeren puute on korvattu toisin toimin. ...Jatkuu » Bändin puuhamies Mikko Gynther on siirtynyt kitarasta mikrofonin varteen ja basson kaulaan ja bändiin on hankittu uusi kitaristi, Teemu Karttunen.
Uusi demo Long Lost, Finally Found on julkaistu 20.1.2006.
Bändin soundi on muuttunut. Nyt tulee mieleen vahvasti Helloween, nimenomaan Kai Hansen laulusolistina, eli Walls of Jerichon aikaista tavaraa. Mikon kähisevä ääni on hyvin samanlainen ja fraseerauskin muistuttaa Hansenia. Biisit ovat vauhdikkaita. Hyvät sovitukset, hyvä meininki, tosi napakkaa soittamista. Jätkät ovat taas hypänneet aimo harppauksen, kuten aiemmillakin demoilla.
Harvoinpa kämppädemo kuulostaa näin hyvältä. Tai eihän tämä tavallaan ole kämppädemo vaikka soittokämpallä itse onkin tehty. Vähän tuhtimmat soundit saisi kuinkin olla? Ei paljoa, mutta jos ihan pikkuisen? Mikko edistyy äänittäjänä jokaisella kiekolla. Nyt soundit alkavat olla jo tosi kohdillaan!
Olle Räty on uskomaton kannuttaja, hän toteuttaa pieteetillä ajatusta koskaan ei voi soittaa liikaa. Rädyn työskentely on aktiivisuudessaan Mike Portnoyn luokkaa. Joka väliin pitää soittaa joitain. Tässä musiikin tyylilajissa se toimii ja on jopa suotavaa. Rädyn hyperaktiivinen rummuttelu palvelee biisejä hyvin, jutut toimivat. Rumpusoundit ovat yllättävän luonnolliset, basari kuulostaa hyvältä ja kalvot soivat. Soundi on melkein jazzahtava. Progressiiviset elementit ovat säilyneet. Paikoitellen biiseissä on aika kimurantteja osia ja parittomia tahtilajeja. Silti vaikeissakin paikoissa on erittäin napakkaa yhteissoittoa. Soundimaailma on rehellinen, ei olla piiloteltu hirveiden efektien taakse. Jonkun tuottajan olisi tästä hyvä alkaa hioa ja työstää materiaalia.
Neljän biisin joukosta erottuu ehkäpä The Parasite, jossa on erittäin menevä meininki, hyvä kertsi, selvää hittipotentiaalia! Älkää uskoko minua, ladatkaa levy bändin saitilta ja todetkaa itse. Levy fyysisessä muodossaan on toistaiseksi saatavana vain artisteilta itseltään.
Homma on kunnossa. Eipä siinä muuta kuin nahkahousut jalkaan ja lavalle, me tulemme katsomaan.
Joo, minä tuosta Roll the Bonesin ja Mystic Rhythmsin soittamisesta olen marissut Vaport Trails-kiertueraportissa.
R-30 DVD on hieno, aivan loistava.
Ja olivat kuulemma löytäneen kokonaan sen konsertin filmit ja äänilauhat, josta Grace Under Pressure Tour video on aikanaan tehty. Luvassa on ensin DVD:lle uudelleentehty identtinen leikkaus ja sitten koko konsertti joskus myöhemmin. ...Jatkuu » Ja lisäksi löytyi materiaalia jommalta kummalta, A Show Of Hands tai Exit...Stage Left, en muista kummalta. Mutta osa ääninauhoista puuttuu. että joo. Kuulostaa lupaavalta.
Soulhavoc on kotkalainen raskaamman puoleinen mättöbändi karjuntalaulun ystäville. Se on genressään ihan pätevää reipasta karjuntaa ja vauhdikasta soittoa. Huutolaulu vain tahtoo rajoittaa kuulijakunnan aika tarkasti. Monille karjuminen ei mene läpi millään, mutta onneksi meillä Palasokerissa sitäkin osataan kuunnella.
Soulhavocin neljän biisin demo on ilmestynyt loppuvuodesta 2005 ja jo sen jälkeenkin miehistössä on tapahtunut muutoksia. ...Jatkuu » Näinpä orkesterin myös keikalla marraskuussa 2005.
Bändin yhteissoittoa leimaa lievä huojunta mutta sehän voidaan antaa näin demolla anteeksi. Toisaalta rumpalin soittoa on paikoin hieman kiusallista kuunnella, koska fillien aikana taimi tahtoo usein vähän karata. Onkohan demo äänitetty kiireellä?
Biiseissä runnotaan menemään varsin miehekkäällä meiningillä ja vauhdilla, mutta paikoin jää vähän kaipaamaan laululta melodiaa. Kitaralla ja bassolla rakennellaan sointukuvioita ja harmonioita alle, mutta monotoninen laulu ei aina kuulosta luontevalta siinä päällä, jotain jää kaipaamaan. Erityisesti viimeisen kappaleen, Circle is Closing, kertosäe oikein kaipaisi hyvää laulumelodiaa. Mutta tyyli on tyyli. Ei Chuck Schuldinerkaan lauleskellut melodioita.
Demon voi ladata yhtyeen tyylikkäältä nettisaitilta.
Vanha ja vakaa unkarilanen rockbändi Tankcsapda oli entuudestaan tuntematon tuttavuus. Jo nettisaitilta sai silti hyvät fiilikset, koska nettisaitilla soi heti biisinpätkä erittäin
uskottavasta biisistä ja taustakuvana oli mahtipontiset keikkakuvat isolta lavalta. Tosin intron perusteella olisi tyylilajiksi voinut arvailla kasariheviä, mutta sitä Tankcsapda ei ole.
Levy soittimeen ja kuuntelemaan. Tämähän kuulostaa kovalta! ...Jatkuu » Hienoisesti punkahtava meininki, ehkä lähempänä stoneria kuitenkin. Pätevää runttausta, hyvä meininki ja draivi.
Orkesterissa on kolme miestä, laulaja/basisti Lukács László, kitaristi Molnár Levente ja rumpali Fejes Tamás. Bändin soundi on tukeva ja hyvin tuotettu, tyylin mukainen. Ripaus punkahtavaa räkäisyyttä on mukana, jottei punkjuuret unohdu, mutta ei liikaa. Laulu lipsahtaa paikoitellen vähän karjumiseksi, mutta muuten on koko ajan miehekäs ja hyvä meiniki.
Biisit ovat yksinkertaisia ja tarttuvia, sointukuviot selkeitä ja toimivia, powerchordsit vetoavat yleisöön aina. Kertsiä toistellaan riittävästi että jokainen fani ehtii keikalla mukaan. Uskon tämän toimivan kotimaassaan Unkarissa kuin tauti. Toimivuudesta kertoo myös tiheä keikkakalenteri. Levyä kuunnellessa voi uskoa että bändi toimii myös livenä, jopa paremmin kuin levyllä. Agyarországin (2001) jälkeen on bändiltä ilmestynyt jo yksi studiolevy, maxi-CD sekä kokoelma.
Kitarasooloja Agyarországilla on niukasti ja nekin tyylinmukaista wah-pedaalin poljentaa, joskin tiluakin sopii paikoitellen mukaan.
Bändillä on vaikuttava back-katalogi DVD:ineen sekä kattava täysin unkarinkielinen saitti, jossa on videokuvaa ja keikkakuvia, osoitteessa http://www.tankcsapda.hu
Meille kielellisesti rajoittuneille ei ole tarjolla edes englanninkielistä yhteenvetoa. Bändin tarkempi historia olisi kiinnostanut.
Lyriikoista on vaikea sanoa oikeastaan mitään, koska kielitaito ei riitä. Mutta sinällään on hienoa, että pitkän linjan unkarilainen bändi laulaa edelleen unkariksi. Tällä meiningillä saattaisi olla englanniksi laulettuna vientiä ulkomaillakin, mutta ainakin kotimaassaan tämä toimii äidinkielellä hienosti. Helposti lähdetään heikoin eväin englanninkieliselle tielle ja homma ei toimi. Vaikea muuten uskoa, että unkari on suomensukuinen kieli, ei paljon suomelta kuullosta, ainakaan laulettuna.
Kotkalaisen metalliprogebändi Manitoun uunituore debyyttialbumi kasaa tutut biisit vanhoilta demoilta ja jyräyttää ne uusiin sfääreihin! Kuulostaako ylisanoilta? No, ylisanoja on vaikea välttää, nyt on kyseessä just sellainen levy.
Englantilainen Rage Of Achilles Records julkaisee MANITOU:n debyyttialbumin "The Mad Moon Rising" 21.6.2004, levynjulkkarikeikka Kotkassa perjantaina 18.6. Itse keikasta lisää Palasokeri.com:in artikkelissa keikan jälkeen.
Palasokerin ennakkokuuntelussa levy on saanut pelkästään ylistäviä lausuntoja. ...Jatkuu » Mm. loistava, parempi kuin monikaan uskalsi odottaa! Koskahan Valley of Evergreenin mainio video pyörii Top40-ohjelmassa?
Tässä levyarvostelussa uutuutta lähestytään poikkeuksellisesti vanhojen demojen kautta, koska ne ovat tuttua kauraa monille Palasokerin lukijoille. Demot on kuunneltu puhki ja opeteltu läpeensä, mutta uudella levyllä ei meinaa vanhoja biisejä kunnolla edes tunnistaa! Sovitukset ovat muuttuneet aika lailla, aikuistuneet. Monen kappaleen sävellaji on laskenut, on viritelty kitaroiden e-kieli muodikkaasti vähän alemmas. Koukkuja on vähän kadonnut mutta uusia, entistä hienostuneempia juttuja on tullut tilalle. Huonot jutut on jätetty viisaasti pois.
Markku Pihlajan laulamisessa on edelleen kovasti Bruce Dickinson-vaikutteita. Markus Vanhala taas on sävyjä ja tekniikkaa hallitseva soolokitaristi, joka voisi paahtaa satasta, muttei paahda vaan malttaa aika hyvin! Tarvittaessa astuu esiin tyylinmukainen tilulilu, mutta vain muistutukseksi siitä, mitä genre yleensä vaatii. Pääosin soolot ovat genressään yllättävän hillittyä ja ajatuksella soitettua, kaarellista tarinankerrontaa
Uusi levy alkaa ikivanhalla Mad Moon Rising-nimibiisillä. Muutkin biisit ovat pääosin vanhemmilta demoilta tuttua tavaraa viimeinkin arvoisessaan kuosissa uusin sovituksin, uusin soundein ja tietysti paremmin soitettuna ;) Vanhojen demojen karusta meiningistä biisit ovat saaneet uusia lämpimämpiä sävyjä, ambienssia ja tunnelmaa. Soundimaailma on hyvin nykyaikainen, mieleen tulee esim. Thunderstone. Tämä ei ole yllätys, onhan levyä puuhattu samassa studiossa Thundareiden kanssa.
Manitouta ennenkuulemattomalle voisi Manitouta kuvailla seuraavin esimerkein: Iron Maiden, Queensrÿche, Vanden Plas, Dream Theater. Eli vauhdikasta hevimetallia vaihtelevin tahtilajein ja monipuolisin sävellyksin!
Bändin kuusivuotiselle uralle on mahtunut jo lukuisia keikkoja ja viisi toistaan parempaa demoa. Jokaisen demon jälkeen on tuntunut entistä käsittämättömämmältä, ettei levysopimusta irtoa, kun ainakin omassa soittimessani demot ovat pyörineet uskollisesti. Ehkäpä pojilla on ollut liian kovat sopimusehdot ;)
No katohan! Minulla ei ole juuri tuota ekaa demoa, muut on, joten päättelin, että se on sama vanha demobiisi, koska nimi on sama... No höh...
Mutta upea levy, ei voi mitään. Eipä tässä ole muita levyjä kuunneltu vähään aikaan, Manitou varaa levylautasen.
Minulla on tuo kyseinen konsertti VideoCD-muodossa ja sekin formaatti riittää tuon tasoiselle tallenteelle aivan mainiosti. Kuva ja ääni ovat ihan surkeita. Kiva konssertti silti, pyörivä lava on kiva.
Ai se onkin siis hyvä leffa? Sittenhän se pitänee katsella läpitse. Aihepiiri kiinnostaa, mutta luulin sen olevan jotain jätettä.
Ostin tuon leffan sitten Anttilasta ja kyllä täytyy sanoa, että olipas hyvä pätkä! Oikeesti! Tietyllä ennakkoluulolla aloimme sitä katsella, mutta ennakkoluulot hälvenivät tosi nopeasti, elokuva on mainio.
Long Islandin neo-progeihmeen Dream Theaterin kauan odotettu PAL-versio Metropolis 2000 konsertti-DVD:stä tuli viimein loppusyksystä. Levyllä on koko mammuttimainen Metropolis 2000: Scenes from a Memory teemalevy ja lisäksi samalta keikalta tunnin verran bonusbiisejä ja dokumentti.
Esimakua DVD:n keikasta saatiin jo saman nimisen, kolmen levyn konsertti CD:n muodossa joka lisäksi kohautti ilmestymispäivänään 11.9. ...Jatkuu » koskapa kannessa oli Manhattanin silhuetti WTC:ineen ja koko maisema oli tulessa. Levyn nimi on lisäksi Metropolis 2000: Scenes from New York. Levy vedettiin kaupoista saman tien ja se ilmestyi uudelleen vähän ajan päästä uusilla kansilla. Konserttilevyllä on jopa enemmän biisejä kuin DVD:llä.
Metropolis 2000: Scenes from New York on siis konserttitaltiointi yhtyeen edellisestä, odotetusta Metropolis 2000: Scenes from a Memory-teemalevystä. Tuo levyhän aikanaan lunasti odotukset Images & Words-levyn Metropolis pt. I-biisin jatko-osana ja oli dramaattisesti parempi kuin sitä edellinen studiolevy, kuivakka ja tylsä Falling into Infinity. SfaM oli erittäin monimutkainen ja sooloja täynnä oleva levy joka tosin alkoi kiihkeän kuuntelemisen jälkeen suht nopeasti kyllästyttää. Liika kikkailu on kuitenkin liikaa.
Silti, DVD:tä odotettiin vesi kielellä. Alkuperäisen julkaisun aikoihin kävi heti ilmi, että PAL-version kuva ja ääni eivät olleet synkassa joten PAL-versio vedettiin myynnistä. Meni tosi kauan ennen kuin kunnollinen PAL-versio saatiin uudestaan markkinoille ja kiinnostus vain kasvoi kun NTSC-version ostaneet kehuivat sitä. Minäkin sain sitten omani viimein alkutalvesta.
Mutta voih, eihän tuossa konsertissa ole edes kunnon tunnelmaa kun valot ovat niin kovasti päällä! Kyllähän rock-konserttivalaistuksessa tiettyä hämyisyyttä pitää olla, nyt on melkein kuin ulkoilmakonsertti tai joku tangokuningaskisojen tv-lähetys. Valaistus aiheuttaa vähän steriilin opetusvideotunnelman joka ei hälvene siksikään, että kuvataan kokoajan soittosuoritetta, eli kamera on kokoajan siellä, missä mitään tapahtuu. Joka soolo ja kikka on kuvattu tarkasti paikoin jopa split screenin avulla, eli seurataan kahta soittajaa tarkasti, jopa kolmea samaan aikaan. No okei, sitähän monesti tuskastellaan kun useissa videoissa esim. kitarasoolon aikana kuvataan itsekseen heiluvaa laulajaa tai yleisöä, mutta tässä tapauksessa mennään kyllä äärimmäisyyteen. Toisaalta useille DT-faneille se soitannan seuraaminen onkin se juttu ja tämä video tyydyttää sen tarpeen todella.
Toiseksi, ääni on Dolby Digital 2.0 eli pelkkä stereo. No permanto. Loput 4 kanavaa on jätetty pois ilmeisesti siksi että materiaalia mahtuu mukaan vastaavasti enemmän. Ääni on kuitenkin huono verrattuna moniin muihin konsertteihin. Äänen laatua kummastellessani selailin kotiteatterivahvistimen tila-asetuksia ja Small Hall-asetuksella ääni paranee dramaattisesti. Normaalisti tuollaiset tilaefektit ovat lähinnä huvittavia mutta tässä tapauksessa ääniraita on jätetty niin kuivaksi että pieni lisäkaiku terästää ihmeesti ja luo tunnelmaa ääneen. Eli on niistä tilaefekteistä kuitenkin johonkin.
Konsertissa on paikoin käytetty ärsyttäviä, 80-lukulaisia videoefektejä joilla pyöritellään ja venytellään kuvaa ees taas. Ohjaajana toiminut, rumpalina kuitenkin paremmin selviytyvä Mike Portnoy on ilmeisesti halunnut näyttää meille katsojille millaisia kaikkia hauskoja juttuja voidaan tehdä. Tosi kivaa joo, not. Maikilta olisi ohjauksessa toivonut myös vähän nopeampia leikkauksia ja vähemmän split screenien käyttöä.
Kuvasuhde on 4:3 eli perinteisen telkkarin koko. Miksei voinut olla nykyaikainen laajakuva? Vai ovatko Jenkkilässä niin vanhanaikaisia
Varsinainen konserttimateriaali on ihan hienoa ja kuva on selkeä ja värit ovat kohtuulliset. Bonusbiisit olivat samalla äänenlaadulla mutta hailakan harmaalla kuvalla, samoin dokumentin kuva on todella hailakka. Varsinaisessa Metropolis-osuudessa sentään musta on mustaa. Bonusbiiseinä samalta keikalta ovat Awake-levyn kokonaisuus A Mind beside itself: 1. Erotomania , 2. Voices, 3. Silent Man sekä pitkähkö Learning to live ja tosipitkä A Change of Seasons eli ei mitään lyhyitä rallatuksia, yhteensä noin tunnin verran musaa.
Dokkari on kiva joskin vähän nyrkkipajameininkiä. Siinä haastatellaan miksaaja-äänittäjä Kevin Shirleytä joka ylistää bändiä estottomasti. Behind the Scenes-dokkari kestää n. 25 min. ja koostuu lähinnä shown valmistelun ja tekniikan kuvaamisesta sekä fanien heilumisesta. Yhtyeen itsensä puhuma kommenttiraita on hyvä ja hauskakin vaikka paikoin perin amerikkalaisen teennäinen. Se on silti konsertin ohella DVD:n parasta antia koska se tuo todella uutta tietoja ja näkemyksiä tuosta mammuttimaisesta Metropolis 2000-biisistä ja rivien välistä myös bändin jäsenten välisistä suhteista. Mukana on myös turha kuvagalleria jossa on pääasiassa Mike Portnoyn rumpupallilta kesken shown ottamia kuvia eri konserttihalleista. Kiva harrastus sinulla, Mike.
Ihan kiva DVD vaikkei aivan odotuksien veroinen olekaan. Parempaa tunnelmaa ja parempaa äänenlaatua kaipaisi. Silti DVD-soittimin varustetun Dream Theater fanin välttämätön hankinta.
Jäämme odottamaan pian ilmestyvää, uutta studio levyä Six Degrees of Inner Turbulence josta spoileri jo aiemmin Palasokerissa, tsekkaa ulos.
Christopher Lambert! Ohj. Gabriele Salvatores (1996)
Christopher Lambertin (Highlander) suhteellisen uusi scifiseikkailu jonka miljöö on pöllitty Blade Runnerista. Sekava juoni ja mukanokkela tulevaisuuskuva joka nyt jo viiden vuoden kuluttua vaikuttaa hieman kömpelöltä. Lavasteisiin ja äänimaailmaan on silti panostettu, äänet ovat muhkeat ja surround on kunnolla käytössä. Kohtausvalikossa on vain about 10 kohtaa. ...Jatkuu » Lamberthan on tietysti hyvä eikä tätäkään leffaa viitsisi muuten katsoa, kestoa on melkein 2 tuntia. Itseasiassa tässä elokuvassa olisi aineksia parempaankin mutta jotakin jää puuttumaan, vai olisiko sitä liikaa? Ei tämä läpeensä huono ole kuitenkaan. (Anttila 79,-)
Alexandra Dahlstöm & Rebecca Liljeberg, Ohj.& käsik. Lukas Moodysson (1998)
Anttilan alekorista 49,- loistavaa hurrikomediaa ja draamaa! Real life-tyyliin ja rakeiseksi filmillä kuvattu pohjoismainen yllättäjä oli suotta alekorissa, vaikka tietysti tämä ei DVD-formaattia erityisesti kuvanlaadunpuolesta hyväksi käytäkään. Hilpeää dialogia ja hankalia tilanteita, nuorien tyttöjen oman identiteetin etsintää. Jos et ole tätä nähnyt ja löydät sen vielä alekorista, korjaa talteen.
Levyllä lisäksi traileri josta ei saa mitään selvää koska sitä ei ole tekstitetty (Ruotsi: Abrobatur), elämänkertasivut (suomeksi) ja ohjaajan kommentit, nekin ruotsiksi eli minulle hyödyttömät.
Kevin Spacey, Annette Bening sekä Mena Suvari ja Thora Birch. Ohj. Sam Mendes (2000)
Viiden oscarin voittajalta odottaisi jotenkin seesteistä ja viihdyttävää meininkiä eikä säväyttävän ja ahdistavan rankkaa, silti komediallista draamaa. Paikoin huvittava ja paikoin hyvin ahdistava ja raju kertomus lähiöisästä joka saa uutta potkua elämäänsä tyttärensä tyttökaverista, lähinnä kuitenkin tähän liittyvistä haaveista. ...Jatkuu » Teatteriohjaajan elokuvadebyytti on vanhan kuvaajakonkarin filmaama, loistava ja hieno paketti. Yllättävän hieno leffa.
Bonuksena pari traileria, teosta kertova dokkari ja muuta sälää.
