Parhaat levyt 1975!
Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten (7 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin seitsemäs vuosi.
Tasokas vuosi edelleen eikä top kympin valinta ollut aivan helppoa tälläkään kertaa, mutta jonkin verran mutkattomampaa kuitenkin kuin parina edellisenä vuotena. Yleinen taso ei myöskään vastaa ihan paria edellistä vuotta, mutta melko runsaasti 1975 vuoden levyjä hyllyyni on silti päätynyt. Melkein seitsemänkymmentä.
1. Mike Oldfield: Ommadawn
2. Van der Graaf Generator: Godbluff
3. Hatfield and the North: The Rotters' Club
4. Pink Floyd: Wish You Were Here
5. Chris Squire: Fish Out of Water
6. Brian Eno: Another Green World
7. Terje Rypdal: Odyssey
8. Henry Cow: In Praise of Learning
9. Area: Crac!
10. NEU!: NEU! '75
Ommadawn. Mike Oldfield julkaisi kolmannen levynsä ja samalla kolmannen mestariteoksensa vain 22 vuotiaana. Ommadawn on Oldfieldin on mielestäni paitsi Oldfieldin paras levy niin ylipäätänsä yksi parhaista ikinä julkaistuista rock-levyistä. Ommadawn jatkaa omintakaiselle sinfonisen rockin tyylillään ja muoto on kuten edellisellä kahdella albumilla yksi pitkä biisi per albumin puolisko (tosin Ommadawnilla oikeasti osaan kaksi sisältyy aivan erillinen pieni laulelma loppuun joten kappaleita oikeastaan on kolme vaikkei niitä niin olekaan indeksoitu). Ommadawnissa on ehkä aiempia levyjä selkeämmin keltti-vaikutteita, mutta mitään kulunutta kansanmusiikkia tai suoranaista etnoilua tämä silti ei ole. Pääosa instrumenteista on edelleen Oldfieldin itsensä soittamia, mutta Paddy Moloney tekee tehokkaan vierailun säkkipilleineen kuten myös afrikkalaisia rumpuja Part Onen finaalissa soittaava rumpuryhmä Jabula. Pääosassa on kuitenkin Oldfieldin upeiden sävellysten lisäksi hänen uskomattoman ilmaisukykyinen sähkökitaransa. Ja juuri tällä levyllä ilmaisukyky on ehdottomassa huipussaan. En ole kuullut keneltäkään niin sielukasta sähkökitarointia jota kuullaan Ommadawn Part Onen järisyttävän upeassa finaalissa. Yksi harvoista musiikillisista hetkistä joka onnistuu aina saaman aikaiseksi kylmiä väreitä minulle. Ommadawn Part One on niin mahtava että melkein mikä tahansa musiikin kuvittelisi tuntuvan antikliimaksilta sen jälkeen, mutta itseasiassa Part Two on myös erittäin onnistunut sävellys ja sen loppuun liimattu lastenlaulumainen On A Horseback laulu johon jo aiemmin viittasin on mitä mainioin sekin. Ommadawn on albumi jota rakastan ja jota ei mielestäni voi liikaa ylistää.
Godbluff. Sturm und Drang! VdGG palasi muutaman vuoden tauon jälkeen Godbluffilla entistä dramaattisempana ja raivokkaampana. Tavallaan jossain mielessä saman kaltainen muutos kuin jonka King Crimson teki Islandsista Larksiin. Tummempaa ja riisutumpaa, mutta silti komleksista ja kiinnostavaa. Godbluff on yksi arvostetuimpia bändin levyistä eikä suotta, ehdottomasti myös omassa top kolmosessani. Arroooooouw!!!
The Rotters Club. Hatfield And The Northin debyytti oli erinomainen (jäi niukasti ulos omasta top kympistäni), mutta The Rotters' Clubilla bändi petraa entisestään. Hatfield And The Northin musiikki on harvinaislaatuinen yhdistelmä musiikillista kompleksisuutta ja huumoria. Zappa liikkuu jossain määrin samalla suunnalla, mutta hänen huumorinsa tulee mielestäni liian usein itse musiikin tielle. Näin ei käy Hatfieldien kohdalla ja samalla heidän tyylissään on jotain todella sympaattista ja lämmintä (näitä määreitä tuskin edes Zappa-fanit yhdistävät Frankiin ). Hienoa musiikkia upeilta muusikoilta (Richard Sinclair, Dave Stewart, Pip Pyle ja Phil Miller). Harmi että bändin tie jäi niin lyhyeksi.
Wish You Were Here. Dark Side Of The Moonin jättimenestyksen jälkeen olisi ollut helppo lamaantua ja tavallaan niin kävikin, mutta Roger Waters ja Pink Floyd käänsivät vieraantuneisuuden tunteet nerokkaaksi konseptialbumiksi. Levystä on kautta aikojen kirjoitettu niin paljon että minulla ei ole asiaan juurikaan lisättävää, mutta sanottakoon nyt vaikka sen verran että omat suurimmat biisisuosikkini levyllä on Welcome To The Machine ja Have A Cigar mitkä eivät ole ehkä ne ilmeisimmät valinnat(?). Welcome To The Machinen vaikutus kuuluu mielestäni selkeästi joissakin Tangerine Dreamin tekosissa. Itse musiikin ohella myös äänisuunnittelu tehosteineen on jälleen huipputasoa. Kolmen parhaan Pink Floyd -levyn joukossa tämä.
Fish Out Of Water. Chris Squiren ainoaksi (jos sitä joululevyä ei lasketa ) jäänyt soololevy on jotenkin käsittämättömän hyvä. Ei niin että minulla olisi suuria epäilyksyä Squiren musiikillisia lahjoja kohtaan, mutta jotenkin silti hämmentävää että hän pystyi tähän yksi. No okei ei tietenkään yksin olihan hänellä apuna Andrew Jackman tekemässä hienoja orkesterisovituksia ja taustallaan aivan huikea bändi: mm. Bill Bruford, Patrick Moraz, Mel Collins ja Jimmy Hasting. Levyn puhallinosuudet ovatkin upeita, mutta erityisen suuren vaikutuksen tekee Bill Brufordin virtuoosimaisen vaivaton soitto. Ehkä parhaana esimerkkinä Brufordin ja Squiren uskomaton yhteispeli levyn ehkäpä kohokohdassa Lucky Seven (joka menee tietenkin seiskaan). Fish Out Of Waterin musiikki on melodista ja erittäin suurella huolella sovitettua poppiprogea painon ollessa kuitenkin selkeästi progen puolella. Squire hoitaa kokonaan itse vokaalit ja vaikka hän Yesissä olikin osoittanut taitonsa taustalaulajana niin on silti yllättävää miten mukavasti hänen äänensä toimii myös pääosassa. Toisessa pääosassa on tietenkin basso joka hoitaa myös välillä melkeinpä sähkökitarankin (jota ei levyllä kuulla lainkaan) roolia. Upea upea levy joka valitettavasti on myös ainoa laatuaan. Tälläistä olisi kuullut mielellään lisää, mutta on tyytyminen kaikuihin joillain myöhemillä Yesin levyillä (esim. Parallels ja Can You Imagine?).
Odyssey. Norjalaisen kitaristin Terje Rypdalin tuplalevy ECM:lle on huikea jazzrock-odysseia (Spinal Tap ei silti tule mieleen ) Levyllä kuullaan mahtavaa lähes rokahtavaa revittelyä, mutta myös kuulaasti hehkuvaa tunnelmointia josta ECM ehkä useimmiten on tunnettukin. Rypdalin kitarointi on upeaa ja hän on kyllä aivan liian vähän tunnettu ja arvostettu soittaja progepiireissä.
In Praise Of Learning. Art is not a mirror it is a hammer Henry Cown kolmas albumi on yhtyeen selkeimmiten poliittinen. Luonnollisesti koska tämä sisältää myös eniten vokaaleja. Sanomahan on toki ollut alusta alkaen sama: kommunismi rulettaa. Levyn pääasiallisena vokalistina on Slapp Happysta tuttu Dagmar Krause. Ja Dagmarhan on kuin pekoni. Hän tekee kaikesta parempaa. Dagmarin pikkumyymäiset vokaalit valitettavan lyhyessä aloitusraidassa War ovat yksi musiikkihistorian hienoimmista asioista! Täytyy kyllä sanoa että levyn päättävä improvisoitu Morning Star ei kyllä ole Henry Cown uljaimpia hetkiä.
Another Green World. Brian Enon paras soololevy. Nerokkaita äänikollaaseja jotka kuulostavat siltä kuin kuulisi pätkiä hittibiiseistä jonkun toisen (paremman ja vihreämmän) maailman radiokanavilta. Enolle tukea antaa loistava musiikkokaarti johon kuuluu Phil Collins , Percy Jones, John Cale ja Robert Fripp. Etenkin Frippin kitarointi levyllä on aivan korvaamatonta. Nerokas levy!
Crac! Arean kolmas levy Crac! on suurin piirtein samaa tasoa kuin bändin mestarillinen Arbeit macht frei. Tällä levyllä Arean villiin jazz-rockiin/avantprogeen on tullut vahvasti lisamausteina myös etnisiä sävyjä. Olenko oikeassa jos väitän että lähinnä jostain Pohjois-Afrikan suunnalta? Demetrio Stratoksen laulusuoritukset ovat edelleen huikeaa kuultavaa ja bändi pysyy toki virtuoosimaisesti mukana.
Neu! 75. Kiehtovaa Krautrock-jumitusta ja kuulasta minimalismia jota maustetaan välillä punkahtavilla vokaaleilla. Neu!:n ainoa täysosuma mielestäni.
Tasokas vuosi edelleen eikä top kympin valinta ollut aivan helppoa tälläkään kertaa, mutta jonkin verran mutkattomampaa kuitenkin kuin parina edellisenä vuotena. Yleinen taso ei myöskään vastaa ihan paria edellistä vuotta, mutta melko runsaasti 1975 vuoden levyjä hyllyyni on silti päätynyt. Melkein seitsemänkymmentä.
1. Mike Oldfield: Ommadawn
2. Van der Graaf Generator: Godbluff
3. Hatfield and the North: The Rotters' Club
4. Pink Floyd: Wish You Were Here
5. Chris Squire: Fish Out of Water
6. Brian Eno: Another Green World
7. Terje Rypdal: Odyssey
8. Henry Cow: In Praise of Learning
9. Area: Crac!
10. NEU!: NEU! '75
Ommadawn. Mike Oldfield julkaisi kolmannen levynsä ja samalla kolmannen mestariteoksensa vain 22 vuotiaana. Ommadawn on Oldfieldin on mielestäni paitsi Oldfieldin paras levy niin ylipäätänsä yksi parhaista ikinä julkaistuista rock-levyistä. Ommadawn jatkaa omintakaiselle sinfonisen rockin tyylillään ja muoto on kuten edellisellä kahdella albumilla yksi pitkä biisi per albumin puolisko (tosin Ommadawnilla oikeasti osaan kaksi sisältyy aivan erillinen pieni laulelma loppuun joten kappaleita oikeastaan on kolme vaikkei niitä niin olekaan indeksoitu). Ommadawnissa on ehkä aiempia levyjä selkeämmin keltti-vaikutteita, mutta mitään kulunutta kansanmusiikkia tai suoranaista etnoilua tämä silti ei ole. Pääosa instrumenteista on edelleen Oldfieldin itsensä soittamia, mutta Paddy Moloney tekee tehokkaan vierailun säkkipilleineen kuten myös afrikkalaisia rumpuja Part Onen finaalissa soittaava rumpuryhmä Jabula. Pääosassa on kuitenkin Oldfieldin upeiden sävellysten lisäksi hänen uskomattoman ilmaisukykyinen sähkökitaransa. Ja juuri tällä levyllä ilmaisukyky on ehdottomassa huipussaan. En ole kuullut keneltäkään niin sielukasta sähkökitarointia jota kuullaan Ommadawn Part Onen järisyttävän upeassa finaalissa. Yksi harvoista musiikillisista hetkistä joka onnistuu aina saaman aikaiseksi kylmiä väreitä minulle. Ommadawn Part One on niin mahtava että melkein mikä tahansa musiikin kuvittelisi tuntuvan antikliimaksilta sen jälkeen, mutta itseasiassa Part Two on myös erittäin onnistunut sävellys ja sen loppuun liimattu lastenlaulumainen On A Horseback laulu johon jo aiemmin viittasin on mitä mainioin sekin. Ommadawn on albumi jota rakastan ja jota ei mielestäni voi liikaa ylistää.
Godbluff. Sturm und Drang! VdGG palasi muutaman vuoden tauon jälkeen Godbluffilla entistä dramaattisempana ja raivokkaampana. Tavallaan jossain mielessä saman kaltainen muutos kuin jonka King Crimson teki Islandsista Larksiin. Tummempaa ja riisutumpaa, mutta silti komleksista ja kiinnostavaa. Godbluff on yksi arvostetuimpia bändin levyistä eikä suotta, ehdottomasti myös omassa top kolmosessani. Arroooooouw!!!
The Rotters Club. Hatfield And The Northin debyytti oli erinomainen (jäi niukasti ulos omasta top kympistäni), mutta The Rotters' Clubilla bändi petraa entisestään. Hatfield And The Northin musiikki on harvinaislaatuinen yhdistelmä musiikillista kompleksisuutta ja huumoria. Zappa liikkuu jossain määrin samalla suunnalla, mutta hänen huumorinsa tulee mielestäni liian usein itse musiikin tielle. Näin ei käy Hatfieldien kohdalla ja samalla heidän tyylissään on jotain todella sympaattista ja lämmintä (näitä määreitä tuskin edes Zappa-fanit yhdistävät Frankiin ). Hienoa musiikkia upeilta muusikoilta (Richard Sinclair, Dave Stewart, Pip Pyle ja Phil Miller). Harmi että bändin tie jäi niin lyhyeksi.
Wish You Were Here. Dark Side Of The Moonin jättimenestyksen jälkeen olisi ollut helppo lamaantua ja tavallaan niin kävikin, mutta Roger Waters ja Pink Floyd käänsivät vieraantuneisuuden tunteet nerokkaaksi konseptialbumiksi. Levystä on kautta aikojen kirjoitettu niin paljon että minulla ei ole asiaan juurikaan lisättävää, mutta sanottakoon nyt vaikka sen verran että omat suurimmat biisisuosikkini levyllä on Welcome To The Machine ja Have A Cigar mitkä eivät ole ehkä ne ilmeisimmät valinnat(?). Welcome To The Machinen vaikutus kuuluu mielestäni selkeästi joissakin Tangerine Dreamin tekosissa. Itse musiikin ohella myös äänisuunnittelu tehosteineen on jälleen huipputasoa. Kolmen parhaan Pink Floyd -levyn joukossa tämä.
Fish Out Of Water. Chris Squiren ainoaksi (jos sitä joululevyä ei lasketa ) jäänyt soololevy on jotenkin käsittämättömän hyvä. Ei niin että minulla olisi suuria epäilyksyä Squiren musiikillisia lahjoja kohtaan, mutta jotenkin silti hämmentävää että hän pystyi tähän yksi. No okei ei tietenkään yksin olihan hänellä apuna Andrew Jackman tekemässä hienoja orkesterisovituksia ja taustallaan aivan huikea bändi: mm. Bill Bruford, Patrick Moraz, Mel Collins ja Jimmy Hasting. Levyn puhallinosuudet ovatkin upeita, mutta erityisen suuren vaikutuksen tekee Bill Brufordin virtuoosimaisen vaivaton soitto. Ehkä parhaana esimerkkinä Brufordin ja Squiren uskomaton yhteispeli levyn ehkäpä kohokohdassa Lucky Seven (joka menee tietenkin seiskaan). Fish Out Of Waterin musiikki on melodista ja erittäin suurella huolella sovitettua poppiprogea painon ollessa kuitenkin selkeästi progen puolella. Squire hoitaa kokonaan itse vokaalit ja vaikka hän Yesissä olikin osoittanut taitonsa taustalaulajana niin on silti yllättävää miten mukavasti hänen äänensä toimii myös pääosassa. Toisessa pääosassa on tietenkin basso joka hoitaa myös välillä melkeinpä sähkökitarankin (jota ei levyllä kuulla lainkaan) roolia. Upea upea levy joka valitettavasti on myös ainoa laatuaan. Tälläistä olisi kuullut mielellään lisää, mutta on tyytyminen kaikuihin joillain myöhemillä Yesin levyillä (esim. Parallels ja Can You Imagine?).
Odyssey. Norjalaisen kitaristin Terje Rypdalin tuplalevy ECM:lle on huikea jazzrock-odysseia (Spinal Tap ei silti tule mieleen ) Levyllä kuullaan mahtavaa lähes rokahtavaa revittelyä, mutta myös kuulaasti hehkuvaa tunnelmointia josta ECM ehkä useimmiten on tunnettukin. Rypdalin kitarointi on upeaa ja hän on kyllä aivan liian vähän tunnettu ja arvostettu soittaja progepiireissä.
In Praise Of Learning. Art is not a mirror it is a hammer Henry Cown kolmas albumi on yhtyeen selkeimmiten poliittinen. Luonnollisesti koska tämä sisältää myös eniten vokaaleja. Sanomahan on toki ollut alusta alkaen sama: kommunismi rulettaa. Levyn pääasiallisena vokalistina on Slapp Happysta tuttu Dagmar Krause. Ja Dagmarhan on kuin pekoni. Hän tekee kaikesta parempaa. Dagmarin pikkumyymäiset vokaalit valitettavan lyhyessä aloitusraidassa War ovat yksi musiikkihistorian hienoimmista asioista! Täytyy kyllä sanoa että levyn päättävä improvisoitu Morning Star ei kyllä ole Henry Cown uljaimpia hetkiä.
Another Green World. Brian Enon paras soololevy. Nerokkaita äänikollaaseja jotka kuulostavat siltä kuin kuulisi pätkiä hittibiiseistä jonkun toisen (paremman ja vihreämmän) maailman radiokanavilta. Enolle tukea antaa loistava musiikkokaarti johon kuuluu Phil Collins , Percy Jones, John Cale ja Robert Fripp. Etenkin Frippin kitarointi levyllä on aivan korvaamatonta. Nerokas levy!
Crac! Arean kolmas levy Crac! on suurin piirtein samaa tasoa kuin bändin mestarillinen Arbeit macht frei. Tällä levyllä Arean villiin jazz-rockiin/avantprogeen on tullut vahvasti lisamausteina myös etnisiä sävyjä. Olenko oikeassa jos väitän että lähinnä jostain Pohjois-Afrikan suunnalta? Demetrio Stratoksen laulusuoritukset ovat edelleen huikeaa kuultavaa ja bändi pysyy toki virtuoosimaisesti mukana.
Neu! 75. Kiehtovaa Krautrock-jumitusta ja kuulasta minimalismia jota maustetaan välillä punkahtavilla vokaaleilla. Neu!:n ainoa täysosuma mielestäni.
+/- saldo : 0 | Tweet
1. Van der Graaf Generator: Godbluff
2. Joni Mitchell: The Hissing of Summer Lawns
3. Bob Dylan: Desire
4. Eno: Another Green World
5. Klaus Schulze: Timewind
6. Camel: The Snow Goose
7. Patti Smith: Horses
8. Harmonium: Si on avait besoin d'une cinquième saison
9. Ralph Towner: Solstice
10. Neil Young & Crazy Horse: Zuma
1. Frank Zappa One Size Fits All
2. Little Feat The Last Record Album
3. Pink Floyd Wish You Were Here
4. Queen A Night at the Opera
5. Mike Oldfield Ommadawn
6. Camel Music Inspired By The Snow Goose
7. Fripp & Eno Evening Star
8. John Abercrombie Timeless
9. Sleepy Sleepers Sinulle äiti
10. Manns Earth Band Nightingales & Bombers
Magma: Hhai / Live
Fusioon: Minorisa
Hatfield and The North: Rotters' Club
Area: Crac!
Triana: Triana
Granada: Hablo de Una Tierra
Harmonium: Si on Avait Besoin d'une Cinquieme Saison
Pink Floyd: Wish You Were Here
Phoenix: Cantofabule
Pulsar: Pollen
Selvästi progen valta alkoi hiipua jo v. 1975.
Gentle Giant : Free Hand
Pink Floyd: Wish You Were Here
Fusioon: Minorisa
Maneige : Les Porches
Frank Zappa One Size Fits All
Manuel Göttsching : Inventions for Electric Guitar
Mike Oldfield Ommadawn
John Abercrombie Timeless
Eno: Another Green World
Camel : The Snowgoose
BUBBLING UNDER:
Peter Hammill: Nadir's Big Chance
Mannheim Steamroller: Fresh Aire I
Ralph Towner: Solstice
Steven Hillage: Fish Rising
Tangerine Dream: Rubycon
Slapp Happy / Henry Cow: Desperate Straights
Gilgamesh: s/t
Gentle Giant: Free Hand
Harmonium: Les cinq saisons
Piirpauke: s/t
(Satunnaisessa järjestyksessä)
The New Tony Williams Lifetime Believe It
Jeff Beck Blow by Blow
Electromagnets s/t
Alphonse Mouzon Mind Transplant
1975 HUIKEA vuosi! Varsinkin elektronisen musiikin saralla tehtiin Saksassa usempikin todellinen klassikko. Lisäksi ykkönen ja kakkonen ovat kaikkien aikojen suosikkini. Parhaat levyt, mitä on koskaan tehty!
1.Pink Floyd:Wish You Were Here
2.Mike Oldfield:Ommadawn
3.Klaus Schulze:Timewind
4.Tangerine Drream:Rubycon
5.Epsilon in Malaysian Pale
6.Jethro Tull:Minstrel in the Gallery
7.Neu!:Neu!('75)
8.Hector:Liisa Pien
9.Camel:Snow Goose
10.David Bowie:Young Americans