Parhaat levyt 1984
Kcrimso kirjoitti noin 7 vuotta sitten (9 kommenttia)
Parhaat levyt 1984!
Vuodesta vuoteen -projektin 16. vuosi.
1. Univers Zéro: Uzed
2. Rush: Grace Under Pressure
3. King Crimson: Three of a Perfect Pair
4. David Sylvian: Brilliant Trees
5. Roger Waters: The Pros and Cons of Hitch Hiking
6. Scott Walker: Climate of Hunter
7. Mike Oldfield: The Killing Fields
1984 vuotena suurin piirtein yhtä karu kuin edellinenkin. Mahdollisesti aavistuksen verran parempi. Dramaattisinta omalla listallani on tietenkin että Russi päihittää King Crimsonin! Traagista mutta totta. Tilanne kuitenkin vuonna 1984 oli että Rush kamppaili vastaan uransa yhdellä parhaimmista albumeista ja Crimson taas julkaisi uransa vähäpätöisimmän levyn. Kuten 1983 ei tänäkään vuonna tarpeeksi timanttista materiaalia löytynyt omaan makuuni että olisi kehdannut hyvällä omalla tunnolla julkaisemaan kymmenen levyn listan.
Uzed
Belgialaisen avantprog-bändi Univer Zeron neljäs levy on suht selkeää jatkumoa edelliselle levylle Ceux du Dehorsille. Muutaman ensimmäisen levyn painostava synkkyys on entisestään vähentynyt. Ei niin että Uzed mitään iloista rallettelua olisi, mutta musiikissa on enemmän tietynlaista notkeutta ja vauhtia jos ei nyt sentään kepeyttä. Tavallaan tullaan jopa lähemmäs tavallista sinfonista progea kompleksisuuden ollessa keskimäärin kuitenkin reippaasti korkeammalla tasolla. UZ on tuonut musiikkiin myös ensimmäistä kertaa hyvin kevyesti syntetisaattoria sekä hieman etnisiä vaikutteita jostain lähi-idän suunnalta. Danielin Denisin rumpalointi on jälleen mahtavaa kuultavaa läpi levyn. Ehdottomasti yksi maailman parhaista rumpaleista! Uzed on Ceux du Dehorsin ohella suosikkini kaikista Univers Zeron studioalbumeista. Parhaat biisit: Présage ja Emanations.
Grace Under Pressure
Rushin yhdeksännellä albumilla syntetisaattorit valtaavat yhä enemmän tilaa. Vaan eipä se mitään sillä soundit ovat yhä riittävän muhevat ja omalaatuiset. Itseasiassa tykkään Leen syntsasoundeista Signalsilla ja GUP:illa tosi paljon. Peartin sähkörummut kuulostavat myös yllättävän mukavilta. 80-luvun onnistuneinta sähkörumpalointia Bill Brufordin King Crimson rummuttelujen ohella. Levyn biisit ovat tasaisen vahvoja (Kid Gloves ehkä hieman muita heikompi rallattelu). Yksittäiset huiput eivät ole ehkä niin kirkkaita kuin kahdella edellisellä levyllä, mutta kokonaisuus toimii hienosti. Tähän päättyy sitten minulle se tärkein Rush-aikakausi joka alkoi Permanent Wavesista. Tämän jälkeen taso laskee mielestäni reippaasti. Grace Under Pressuren parhaat biisit: Distant Early Warning ja Red Sector A
Three Of A Perfect Pair
King Crimsonin kasari-trilogian viimeinen osa. Itse koen tämän heikoimmaksi noista kolmesta albumista. Kaikki tuntui olevan jo sanottu kahdella ekalla levyllä ja tämä lähinnä toistaa tuttuja sinänsä mainioita kuvioita. Levyn parhaat raidat ovat upea (ja petollisen monimutkainen) progepop-nimiraita Three Of A Perfect Pair jossa Belew pääsee loistamaan ja instrumentaalinen erittäin kokeellinen ja nimensä mukaisesti painajaismaisen teollisen kuuloinen Industry. Päätösraidalla palataan Larks Tonguesin maailmaan biisin kolmannen ilmentymän muodossa, mutta se jää kyllä hieman valjuksi aiempiin osiin nähden. Etenkin fade-out-lopetus on aika käsittämätön veto. Three Of A Perfect Pair olisi lähes minkä tahansa muun yhtyeen yksi huippuhetkistä, mutta King Crimsonin kohdalla se on heidän laimen albuminsa.
Brilliant Threes
David Sylvianin ensimmäinen soololevy on vahvaa taidepoppia joka jatkaa Japanista vielä kunnianhimoisempaan suuntaan. Itseasiassa Brilliant Threes päihittää mielestäni kohtuullisella marginaalilla myös bändin parhaan levyn eli Tin Drumin. Sylvian on kerännyt ympärilleen hienoja muusikoita ja Japan-miesten Steve Jansenin ja Richard Barbierin lisäksi etenkin tasokkaat jazz-muusikit kuten Mark Isham, Jon Hassell, Kenny Wheeler ja Danny Thompson antavat levylle tärkeän panoksen. Myös Canista tuttu Holger Czukay on mukana. Levyn kruunaa onnistunut tuotanto. Soundit eivät ole liian kasarit vaan kuulaudestaan huolimatta riittävän orgaaniset. Osittain juuri mukana olevien jazz-miesten ansiosta. Tyylikäs levy. Parhaat biisit: Nostalgia ja Red Guitar
The Pros and Cons of Hitch Hiking
Roger Watersin ensimmäinen soololevy. Roger Waters tekee vain konseptialbumeja. Tällä kertaa konsepti on hieman hähmäinen minuutti minuutilta reaaliajassa (kts kappaleiden nimet) kulkeva tarina keski-iän kriisistä. Musiikillisesti Pros And Cons jatkaa pitkälti The Final Cutin linjoilla eli Waters tekee yhä hifi-versiota singersongwriter-musiikista. Toinen analogia voisi olla pieni muotoinen arkidraama, mutta David Leanin laajakankaalle 70mm filmille kuvattuna. Levyn dynaaminen tuotanto vaatii keskittynyttä kuuntelua. Hiljaiset hetket ovat todellakin hiljaisia ja sitten taas epäsäännöllisen säännölliset Roger Watersin raivon/tuskan purskahdukset.. no ne ovat hienoja ja kovaäänisiä. Muutenkin levyn äänimaailma on miellyttävän orgaaninen ja ajaton. Syntetisaattoreita ei juuri kuulla vaan niin paikka korvaa Michael Kamenin hillityt jousisovitukset. Myös saksofinia ja torvia kuullaan melko paljon ja välillä käydään lähillä juustoista kasari-saksofoni-efektiä. Kitaristiksi Waters hommasi Gilmouria korvaamaan itsensä Eric Claptonin joka soitti myös levyä seuranneella kiertueella. Ihan yhtä vahva kokonaisuus Pros And Cons ei ole kuin The Final Cut, mutta oikein oivallinen levy kuitenkin. Parhaat biisit: 4:41 am (Sexual Revolution) ja 5:06 am (Every Stranger's Eyes).
Climate Of Hunter
Scott Walkerilla on ollut kiinnostava ura. Hän aloitti 60-luvulla poikapop-bändi The Walker Brothersissa (kolmikko ei oikeasti ollut veljeksiä) siirtyi 60-luvun lopulla kunnianhimoisemman barokkipopin pariin ja katosi sen jälkeen moneksi vuodeksi. The Walker Brothers palasi tekemään yhden epätasaisen mutta kiinnostavan albumin nimeltä Night Flights vuonna 1975. Tuolla levyllä Scott Walkerin omat kappaleet näyttivät jo suuntaa tulevaan ja etenkin hyytävä Electrician tuli olemaan malli tälle vuoden 1984 soolopaluulle. Climate Of Hunterin musiikki on melko minimalistista, tummasävyistä ja kolkkoa. Tämä musiikki hengittää ja siinä on upeasti tilaa. Climate Of Hunterin musiikki on jossain määrin sukua David Bowien Berliini-trilogialle ja tuo mieleen erityisesti levyn Low. Myös David Sylvian liikkui 80-luvulla hieman samoissa tunnelmissa. Ehkäpä Scott Walkerin inspiroimana? Levyllä soittaa mm. Mark Isham ja Evan Parker ja Mark Knofler kitaroi yhdessä kappaleessa. Nerd fact: Ainakin joidenkin lähteiden mukaan Climate Of Hunter oli heikoiten myynyt Virginin tähän mennessä ulkaisema levy. Nerd rumour: Pian Climate Of Hunterin jälkeen huhuiltiin seuraavasta Scott Walker -albumista joka oli tarkoitus tehdä yhdessä Brian Enon, Daniel Lanoisin ja Robert Frippin kanssa. Ilmeisesti jotain äänitettiinkin, mutta lopulta Walker laittoi homman poikki. Hänen seuraavaa paluutaan saatiin odottaa vuoteen 1995 asti. Se paluu olikin sitten monumentaalinen.
The Killing Fields
1984 oli Mike Oldfieldille tuottelias vuosi ja hän julkaisi tuolloin peräti kaksi uutta levyä. Kummatkin olivat jossain määrin uusia aluevaltauksia. Ensimmäinen oli Oldfieldin ensimmäinen kokonainen pop-albumi Discovery ja toinen hänen uransa ensimmäinen soundtrackinsa Roland Joffen kehuttuun sotadraamaan The Killing Fields. Oldfieldin musiikit The Killing Fieldsiin ovat tyylillisesti hyvin kaksijakoiset. Noin puolet kappaleista on kaunista ja tunteellista orkestraalista (orkestroijana David Bedford) musiikkia ja toinen puolisko lähinnä Fairlightin avulla luotua varsin kokeellista elektronista musiikkia. Itseasiassa musiikin oli tarkoitus olla alunperin kokonaan tuota elektronista osastoa, mutta elokuvatuottajat vaativat lopulta myös orkestraalista musiikkia. Onnistuneimmat kappaleet levylllä on upeasti kuoroa hyödyntävä Requiem Fo A City, painostavasti papattava ja humiseva elektroninen Evacuation ja erityisesti elokuvassa lopputekstien aikana soiva todella kaunis Etude joka tuo hieman minulle mieleen Ryuichi Sakamoton musiikin. Etude malliesimerkki onnistuneesta cover-kappaleesta jossa lähdemateriaali muokataan aivan erilaiseksi. (Etude on siis alunperin Francisco Tárregan soolokitarakappale Recuerdos de la Alhambra.) Kuuntelukokemuksena levy on paitsi elokuvamusiikille tyypillisen sirpaleisuuden takia, mutta myös tyylillidsen kaksijakoisuuden johdosta, hieman epätasainen, mutta pääosin kuitenkin palkitseva. Oldfield piti elokuvamusiikin tekoprosessia turhauttavana ja The Killing Fields onkin jäänyt hänen viimeiseksi elokuvamusiikkiprojektiksi. Harmi sinänsä. Mieluummin olisin kuullut häneltä lisää näin laadukasta elokuvamusiikkia kuin niitä 80-luvun loppupuollskon pop-levyjä
Vuodesta vuoteen -projektin 16. vuosi.
1. Univers Zéro: Uzed
2. Rush: Grace Under Pressure
3. King Crimson: Three of a Perfect Pair
4. David Sylvian: Brilliant Trees
5. Roger Waters: The Pros and Cons of Hitch Hiking
6. Scott Walker: Climate of Hunter
7. Mike Oldfield: The Killing Fields
1984 vuotena suurin piirtein yhtä karu kuin edellinenkin. Mahdollisesti aavistuksen verran parempi. Dramaattisinta omalla listallani on tietenkin että Russi päihittää King Crimsonin! Traagista mutta totta. Tilanne kuitenkin vuonna 1984 oli että Rush kamppaili vastaan uransa yhdellä parhaimmista albumeista ja Crimson taas julkaisi uransa vähäpätöisimmän levyn. Kuten 1983 ei tänäkään vuonna tarpeeksi timanttista materiaalia löytynyt omaan makuuni että olisi kehdannut hyvällä omalla tunnolla julkaisemaan kymmenen levyn listan.
Uzed
Belgialaisen avantprog-bändi Univer Zeron neljäs levy on suht selkeää jatkumoa edelliselle levylle Ceux du Dehorsille. Muutaman ensimmäisen levyn painostava synkkyys on entisestään vähentynyt. Ei niin että Uzed mitään iloista rallettelua olisi, mutta musiikissa on enemmän tietynlaista notkeutta ja vauhtia jos ei nyt sentään kepeyttä. Tavallaan tullaan jopa lähemmäs tavallista sinfonista progea kompleksisuuden ollessa keskimäärin kuitenkin reippaasti korkeammalla tasolla. UZ on tuonut musiikkiin myös ensimmäistä kertaa hyvin kevyesti syntetisaattoria sekä hieman etnisiä vaikutteita jostain lähi-idän suunnalta. Danielin Denisin rumpalointi on jälleen mahtavaa kuultavaa läpi levyn. Ehdottomasti yksi maailman parhaista rumpaleista! Uzed on Ceux du Dehorsin ohella suosikkini kaikista Univers Zeron studioalbumeista. Parhaat biisit: Présage ja Emanations.
Grace Under Pressure
Rushin yhdeksännellä albumilla syntetisaattorit valtaavat yhä enemmän tilaa. Vaan eipä se mitään sillä soundit ovat yhä riittävän muhevat ja omalaatuiset. Itseasiassa tykkään Leen syntsasoundeista Signalsilla ja GUP:illa tosi paljon. Peartin sähkörummut kuulostavat myös yllättävän mukavilta. 80-luvun onnistuneinta sähkörumpalointia Bill Brufordin King Crimson rummuttelujen ohella. Levyn biisit ovat tasaisen vahvoja (Kid Gloves ehkä hieman muita heikompi rallattelu). Yksittäiset huiput eivät ole ehkä niin kirkkaita kuin kahdella edellisellä levyllä, mutta kokonaisuus toimii hienosti. Tähän päättyy sitten minulle se tärkein Rush-aikakausi joka alkoi Permanent Wavesista. Tämän jälkeen taso laskee mielestäni reippaasti. Grace Under Pressuren parhaat biisit: Distant Early Warning ja Red Sector A
Three Of A Perfect Pair
King Crimsonin kasari-trilogian viimeinen osa. Itse koen tämän heikoimmaksi noista kolmesta albumista. Kaikki tuntui olevan jo sanottu kahdella ekalla levyllä ja tämä lähinnä toistaa tuttuja sinänsä mainioita kuvioita. Levyn parhaat raidat ovat upea (ja petollisen monimutkainen) progepop-nimiraita Three Of A Perfect Pair jossa Belew pääsee loistamaan ja instrumentaalinen erittäin kokeellinen ja nimensä mukaisesti painajaismaisen teollisen kuuloinen Industry. Päätösraidalla palataan Larks Tonguesin maailmaan biisin kolmannen ilmentymän muodossa, mutta se jää kyllä hieman valjuksi aiempiin osiin nähden. Etenkin fade-out-lopetus on aika käsittämätön veto. Three Of A Perfect Pair olisi lähes minkä tahansa muun yhtyeen yksi huippuhetkistä, mutta King Crimsonin kohdalla se on heidän laimen albuminsa.
Brilliant Threes
David Sylvianin ensimmäinen soololevy on vahvaa taidepoppia joka jatkaa Japanista vielä kunnianhimoisempaan suuntaan. Itseasiassa Brilliant Threes päihittää mielestäni kohtuullisella marginaalilla myös bändin parhaan levyn eli Tin Drumin. Sylvian on kerännyt ympärilleen hienoja muusikoita ja Japan-miesten Steve Jansenin ja Richard Barbierin lisäksi etenkin tasokkaat jazz-muusikit kuten Mark Isham, Jon Hassell, Kenny Wheeler ja Danny Thompson antavat levylle tärkeän panoksen. Myös Canista tuttu Holger Czukay on mukana. Levyn kruunaa onnistunut tuotanto. Soundit eivät ole liian kasarit vaan kuulaudestaan huolimatta riittävän orgaaniset. Osittain juuri mukana olevien jazz-miesten ansiosta. Tyylikäs levy. Parhaat biisit: Nostalgia ja Red Guitar
The Pros and Cons of Hitch Hiking
Roger Watersin ensimmäinen soololevy. Roger Waters tekee vain konseptialbumeja. Tällä kertaa konsepti on hieman hähmäinen minuutti minuutilta reaaliajassa (kts kappaleiden nimet) kulkeva tarina keski-iän kriisistä. Musiikillisesti Pros And Cons jatkaa pitkälti The Final Cutin linjoilla eli Waters tekee yhä hifi-versiota singersongwriter-musiikista. Toinen analogia voisi olla pieni muotoinen arkidraama, mutta David Leanin laajakankaalle 70mm filmille kuvattuna. Levyn dynaaminen tuotanto vaatii keskittynyttä kuuntelua. Hiljaiset hetket ovat todellakin hiljaisia ja sitten taas epäsäännöllisen säännölliset Roger Watersin raivon/tuskan purskahdukset.. no ne ovat hienoja ja kovaäänisiä. Muutenkin levyn äänimaailma on miellyttävän orgaaninen ja ajaton. Syntetisaattoreita ei juuri kuulla vaan niin paikka korvaa Michael Kamenin hillityt jousisovitukset. Myös saksofinia ja torvia kuullaan melko paljon ja välillä käydään lähillä juustoista kasari-saksofoni-efektiä. Kitaristiksi Waters hommasi Gilmouria korvaamaan itsensä Eric Claptonin joka soitti myös levyä seuranneella kiertueella. Ihan yhtä vahva kokonaisuus Pros And Cons ei ole kuin The Final Cut, mutta oikein oivallinen levy kuitenkin. Parhaat biisit: 4:41 am (Sexual Revolution) ja 5:06 am (Every Stranger's Eyes).
Climate Of Hunter
Scott Walkerilla on ollut kiinnostava ura. Hän aloitti 60-luvulla poikapop-bändi The Walker Brothersissa (kolmikko ei oikeasti ollut veljeksiä) siirtyi 60-luvun lopulla kunnianhimoisemman barokkipopin pariin ja katosi sen jälkeen moneksi vuodeksi. The Walker Brothers palasi tekemään yhden epätasaisen mutta kiinnostavan albumin nimeltä Night Flights vuonna 1975. Tuolla levyllä Scott Walkerin omat kappaleet näyttivät jo suuntaa tulevaan ja etenkin hyytävä Electrician tuli olemaan malli tälle vuoden 1984 soolopaluulle. Climate Of Hunterin musiikki on melko minimalistista, tummasävyistä ja kolkkoa. Tämä musiikki hengittää ja siinä on upeasti tilaa. Climate Of Hunterin musiikki on jossain määrin sukua David Bowien Berliini-trilogialle ja tuo mieleen erityisesti levyn Low. Myös David Sylvian liikkui 80-luvulla hieman samoissa tunnelmissa. Ehkäpä Scott Walkerin inspiroimana? Levyllä soittaa mm. Mark Isham ja Evan Parker ja Mark Knofler kitaroi yhdessä kappaleessa. Nerd fact: Ainakin joidenkin lähteiden mukaan Climate Of Hunter oli heikoiten myynyt Virginin tähän mennessä ulkaisema levy. Nerd rumour: Pian Climate Of Hunterin jälkeen huhuiltiin seuraavasta Scott Walker -albumista joka oli tarkoitus tehdä yhdessä Brian Enon, Daniel Lanoisin ja Robert Frippin kanssa. Ilmeisesti jotain äänitettiinkin, mutta lopulta Walker laittoi homman poikki. Hänen seuraavaa paluutaan saatiin odottaa vuoteen 1995 asti. Se paluu olikin sitten monumentaalinen.
The Killing Fields
1984 oli Mike Oldfieldille tuottelias vuosi ja hän julkaisi tuolloin peräti kaksi uutta levyä. Kummatkin olivat jossain määrin uusia aluevaltauksia. Ensimmäinen oli Oldfieldin ensimmäinen kokonainen pop-albumi Discovery ja toinen hänen uransa ensimmäinen soundtrackinsa Roland Joffen kehuttuun sotadraamaan The Killing Fields. Oldfieldin musiikit The Killing Fieldsiin ovat tyylillisesti hyvin kaksijakoiset. Noin puolet kappaleista on kaunista ja tunteellista orkestraalista (orkestroijana David Bedford) musiikkia ja toinen puolisko lähinnä Fairlightin avulla luotua varsin kokeellista elektronista musiikkia. Itseasiassa musiikin oli tarkoitus olla alunperin kokonaan tuota elektronista osastoa, mutta elokuvatuottajat vaativat lopulta myös orkestraalista musiikkia. Onnistuneimmat kappaleet levylllä on upeasti kuoroa hyödyntävä Requiem Fo A City, painostavasti papattava ja humiseva elektroninen Evacuation ja erityisesti elokuvassa lopputekstien aikana soiva todella kaunis Etude joka tuo hieman minulle mieleen Ryuichi Sakamoton musiikin. Etude malliesimerkki onnistuneesta cover-kappaleesta jossa lähdemateriaali muokataan aivan erilaiseksi. (Etude on siis alunperin Francisco Tárregan soolokitarakappale Recuerdos de la Alhambra.) Kuuntelukokemuksena levy on paitsi elokuvamusiikille tyypillisen sirpaleisuuden takia, mutta myös tyylillidsen kaksijakoisuuden johdosta, hieman epätasainen, mutta pääosin kuitenkin palkitseva. Oldfield piti elokuvamusiikin tekoprosessia turhauttavana ja The Killing Fields onkin jäänyt hänen viimeiseksi elokuvamusiikkiprojektiksi. Harmi sinänsä. Mieluummin olisin kuullut häneltä lisää näin laadukasta elokuvamusiikkia kuin niitä 80-luvun loppupuollskon pop-levyjä
+/- saldo : 0 | Tweet
BUBBLING UNDER:
John Williams: Indiana Jones And The Temple Of Doom
Mike Oldfield: Discovery
Camel: Stationary Traveller
Frankie Goes to Hollywood: Welcome to the Pleasuredome
Marillion: Fugazi
Pallas: The Sentinel
Talk Talk: It's My Life
(Satunnaisessa järjestyksessä)
1. David Sylvian: Brilliant Trees
2. Rush: Grace Under Pressure
3. Joe Jackson: Body and Soul
4. Univers Zero: Uzed
5. Stevie Ray Vaughan & Double Trouble: Couldn't Stand the Weather
6. Echo & The Bunnymen: Ocean Rain
7. Yngwie J. Malmsteen's Rising Force: s/t
8. Nick Cave & The Bad Seeds: From Her to Eternity
9. Sade: Diamond Life
10. Scott Walker: Climate of Hunter
Pat Metheny Group First Circle
Bill Connors Step It
Continuum End of Line
Steve Morse Band The Introduction
Kazumi Watanabe Mobo II
Wayne Johnson Trio Grasshopper
John Scofield Electric Outlet
Univers Zero: UZED
In Spe: In Spe
Etron Fou Leloublan: Les Sillons de la Terre
Jean-Paul Prat: Masal
Solaris: Marsbeli Kronikak
Penguin Cafe Orchestra : Broadcasting from Home
Metallica : Ride The Lightning
Rush : Grace Under Pressure
Univers Zero : Uzed
Leonard Cohen : Various Positions
Jean Michel Jarrez : Zoolook
Christy Moore : Ride On
Prince : Purple Rain
Hyvä idea tällainen. Ja mielenkiintoisia listauksia, kun tuossa kävin läpi.
Mutta eikö kenelläkään Pretendersin "Learning to Crawl"-albumia 1984 parhaiden joukossa? Aika tunnustettu rocklevy kuitenkin omassa kategoriassaan. Suosittelen! http://www.allmusic.com/album/learning-to-crawl-mw0000191360
Mutta eikö kenelläkään Pretendersin "Learning to Crawl"-albumia 1984 parhaiden joukossa?
Kyllä se oli mukana kamppailemassa kymppisijasta yhdessä Big Countryn Steeltownin kanssa, mutta jäi lopulta tuonne bubbling under -osastolle. Joidenkin lähteiden mukaan vuosi olisi 1983. Pretenders-suosikkini on vähän oudompi valinta eli II.
Get Closeen saakka olivat kaikki hyviä. Learning to Crawl mielestäni kuitenkin bändin paras.