Moi anonyymi! » Login | Social login | Uusi käyttäjä

Parhaat levyt 1989

Kcrimso kirjoitti noin 4 vuotta sitten (5 kommenttia)
Vuodesta vuoteen -projektin 21. vuosi.

1. Thinking Plague: In This Life
2. Steve Reich: Different Trains; Electric Counterpoint
3. Peter Gabriel: Passion
4. Bob Dylan: Oh Mercy
5. Allan Holdsworth: Secrets
6. John Williams: Indiana Jones and the Last Crusade

Ah, kasari vetelee lopultakin viimeisiään. 1989 on onneksi huomattavasti siedettävämpi vuosi kuin 88 vaikkei vieläkään ns. kuivilla olla. Omalle kärkilistalleni mahtuu tällä kertaa elokuvamusiikkia, minimalistisen suunnan taidemusiikkia, fuusiojazzia ja ihan puhdasta poppia.

In This Life
Thinking Plague on kitaristi Mike Johnson ja multi-intstrumentalisti Bob Draken vuonna 1982 perustama amerikkalainen avantproge-bändi ja In This Life on heidän kolmas studioalbuminsa. Kahta edellistä Thinking Plaguen levyä en ole vielä kuullut, mutta ainakin tästä eteenpäin bändin tuotanto on täyttä timanttia eikä joukkoon ole mahtunut yhtään hutia. Harva bändi on pitänyt yllä yhtä korkeaa tasoa läpi uransa. Ensimmäisenä tulee mieleen Henry Cow joka lieneekin ainakin tämän Thinking Plaguen kolmannen levyn keskeisin vaikuttaja. In This Lifen musiikki on erittäin monimutkaista, mutta kuitenkin kohtuullisen helposti lähestyttävän kuuloista. En tiedä olenko aivan hakoteilllä, mutta kuulen In This Lifen musiikissa, myös jonkin verran etnisiä sävyjä (ehkä tablojen käytön johdosta), mutta myös keskiaikaisen musiikin vaikutusta. Belgialaisesta avant-skenestä Thinking Plague eroaa piristävästi siitä että musiikki ei ole AIVAN yhtä synkkää (jos ei kuuntele sanoituksia…) ja musiikki on keskimääräisin hieman nopeatempoisempaa ja tapahtumarikkaampaa. Olennainen ero on myös että laulua (tällä levyllä laulaa naisvokalisti Susanne Lewis) käytetään runsaasti. Ex-Henry Cown kitaristi Fred Frith vierailee yhdessä biisissä. Huikea levy. Parhaat biisit: Lycanthrope ja Organism.

Different Trains; Electric Counterpoint
Kahdesta eri laajahkosta teoksesta koostuva levy minimalismin mestarilta Steve Reichilta. Different Trains on Kronos Quartetin kanssa toteutettu kolmiosainen noin 27 minuuttinen teos joka perustuu ihmisäänen sampleihin ja niiden ympärille rakennettuihin jousilla soitettuihin osuuksiin. Myös äänitehtosteita käytetään tehokkaasti. Different Trains on musiikkia josta en juurikaan osaa kirjoittaa mitään järkevää. Kuunnelkaa itse! Huikeaa musiikkia. Pat Methenylle sävelletty Electric Counterpoint on hypnoottisen minimalistinen nypyttely joka fiiliksestä riippuen kuulostaa joko tylsältä tai nerokkaalta. Useimmiten onneksi kallistuen jälkimmäiseen. Instrumentaationa kappaleessa on vain Methenyn päällekkäinäänitettämiä kitaroita (bassokitaroita myös). Oli kiinnostavaa nähdä Marzi Nyman esittämässä kappale livenä musiikkitalossa muutama vuosi sitten. Myös Radioheadin Jonny Greenwood on soittanut tätä viime vuosina ja siitä on tallenne levyllä Radio Rewrite.

Passion
Upeaa, tunnelmallista instrumentaalimusiikkia (ihmisääntä kuullaan toki myös mutta vain yhtenä instrumenttina muiden joukossa). Passion on sekasotku kaikenlaista etnistä musiikkia ja erityisen onnistuneen siitä tekee se että se ei oikeastaan kuulosta erityisen paljon minkään tietyn alueen musiikilta. Enimmäkseen vaikutteet toki tulevat Lähi-idästä ja Afrikasta, mutta eivät liian ilmeisellä ja suoraviivaisella tavalla. Länsimaiselta popmusiikilta tämä ei kuulosta lainkaan Ehkä lähin vastine "popmuusikoilta" tälle albumille on David Byrnen ja Brian Enon hieno My Life In The Bush Of Ghosts.
Gabrielin musiikit toimivat hyvin Martin Scorsesen elokuvan The Last Temptation of Christ jota varten musiikki sävellettiin mutta tämä on myös itsenäisenä äänitteenä tämä oikein hyvä kokonaisuus. Passion tosin eroaa tavallisesta soundtrack-levystä siinä mielessä että Gabriel jatkoi musiikin kehittelyä vielä pitkään elokuvan ilmestymisen jälkeen joten levyn musiikki ei ole ollenkaan identtistä elokuvassa käytetyn kanssa. Parhaat biisit: Zaar ja Troubled. (Todella upea levynkansi muuten tässä!)

Oh Mercy
Bob Dylanin 26. (!) studiolevy Oh Mercy on ensimmäinen joka on yltänyt Vuodesta vuoteen -listoilleni. Bob Dylan on tehnyt toki loistavia levyjä aiemminkin, mutta 70-luvulla kilpailu oli niin kovaa että Bob ei listoille siitä syystä yltänyt. Oh Mercy on tuottaja Daniel Lanois (mm. Peter Gabriel, U2) kanssa yhdessä tehty hyvin hiottu pop levy. Tasavahva kokonaisuus josta ylitse muiden nousee itseäni suuresti koskettava singlenäkin julkaistu Most Of The Time ja mystinen Man In The Long Black Coat (jonka ELP coveroi myöhemmin). Daniel Lanoisin onnistunut täyteläinen tuotanto on suuri osa levyn viehätystä. Eded Bobin huuliharppu ei ärsytä tässä!

Secrets
Allan Holdsworthin kahdeksas (seitsemäs jos Allanilta itseltään kysyttäisiin) soololevy. Omaperäistä, ilmavaa ja teknistä fuusiota. Perusbändinä on Holdsworth, Jimmy Johnson (basso) ja Vinnie Colaiuta (rummut), mutta kappalekohtaisesti kokoonpanossa on hieman variaatiota. Muutamassa kappaleessa kuullaan laulua mikä tuo mukavaa vaihtelua albumiin. Holsworthin soitto on aivan käsittämättömällä tasolla, mutta Synthaxen soundi käy välillä ärsyttämään. Tämä saattaa olla suosikkini niistä Holdsworthin levyistä jotka tunnen kunnolla.

Indiana Jones and the Last Crusade
Loistavaa orkestraalista elokuvamusiikkia John Williamsilta. Mielestäni selkeästi paras Indiana Jonesin scoreista ja ylipäätänsä sisältää John Williamsin joitakin hienoimmista sävellyksistä. Parhaat biisit Scherzo For Motorcycle And Orchestra ja Belly Of The Steelbeast.

+/- saldo : 0 |

    Kcrimso kirjoitti noin 4 vuotta sitten+/- saldo : 0
    BUBBLING UNDER

    Anderson Bruford Wakeman Howe: s/t
    John Zorn: Spy vs. Spy: The Music Of Ornette Coleman
    Bill Bruford's Earthworks: Dig?
    Chick Corea Akoustic Band: Akoustic Band
    Rush: Presto
    Marillion: Seasons End
    Bill Frisell: Before We Were Born
    Pekka Pohjola : Sinfonia no. 1
    Kate Bush: The Sensual World

    (Sekalaisessa järjestyksessä)

    Anderson Bruford Wakeman Howe : s/t
    Jon Anderson kyllästyi pieneen rooliinsa Yesissä Trevor Rabinin ikeessä ja lähti bändistä ovet paukkuen perustamaan kilpailevaa Yesiä vanhojen konkareiden kera. Anderson kokosi ympärilleen Fragile-ajan kokoonpanon sillä erotuksella että Chris Squiren tilalle otettiin Bill Brufordin suosittelema Tony Levin. Itse levy koottiin lähinnä Jon Andersonin ja Steve Howen säveltämistä pätkistä ja koko projektia veti rautaisella otteella Jon Anderson. Nyt hän olisi taas pomo. Lopputuloksena on varsin epätasainen, mutta kiinnostava albumi. Andersonilla ja kumppaneilla on selvä tavoite siirtyä Big Generator Yesiä progempaan suuntaan, mutta nuo pyrkimykset hieman kolahtelevat välillä AOR-henkisyyteen ja toisaalta myös superkasariin-tuotantoon. Myös materiaali on epätasaista. Toisaalta muutamat kappaleet kuten Fist Of Fire ja Birthright kuulostavat juuri siltä miltä Yesin voisi ajatella kuuluvankin kuulostaa 80-luvulla, mutta sitten taas välillä mennään aivan metsään Teakboisin kaltaisella roskalla. Jon Anderson laulaa levyllä todella hyvin. Steve Howe ja Rick Wakeman sortuvat välillä Tormatomaiseen kilpasoittoon, mutta etenkin Howen osuudet jäävät kyllä vahvasti voiton puolelle silti. Rick Wakemanin soundivalinnat ovat välillä melko korneja. Bill Bruford on 100% sähkörumpu-moodissa, mikä on harmi. Tony Levin soittaa hyvin kuten aina, mutta hänen suorituksensa on ikävästi alimiksattu. Lopputuomiona Jon Andersonin oma Yes jäi hieman epäonnistuneeksi kokeiluksi. Big Generatorin tämä päihittää, mutta 90125:n koherentiuteen ja pop-nerokkuuteen ei ylletä. Parhaat biisit: Themes, Fist Of Fire ja Birthright.

    Presto
    Presto on luontevaa jatkoa Power Windowsille ja Hold Your Firelle. Onneksi se on hieman parempi kuin kumpikaan edeltäjistään. Meno on hieman rokkaavampaa tällä kertaa ja sounditkin tasapainoisemmat ja lämpöisemmät. Vuoden 1989 levyksi tämä kuulostaa itseasiassa varsin hyvältä! Tuottajana oli tällä kertaa Rupert Hine. Hänen 80-luvun soololevyihinsä kannattaa ehdottomasti tutustua. Mainioa matskua. Mutta takaisin Prestoon. Prestolla bändi otti siis askeleen oikeaan suuntaan, mutta yksi keskeinen ongelma tässä yhä on. Biisien kaavamaisuus. Kun olet kuullut puolet kappaleesta mitään uutta ei oikeastaan enää ole luvassa (tietysti hieman kärjistän!). Vain lisää saman toistoa (kaikki kappaleet jälleen 4-5 minuuttisia). No tämähän on normi pop-kaava, mutta kun minä en popista jaksa pitkäksi aikaa innostua. Omassa poprock-sarjassaan kappaleet Prestolla ovat kuitenkin pääosin ihan ok ja muutama helmikin mahtuu mukaan. The Pass esimerkiksi on oikein miellyttävä kappale. Muita hyviä ovat Scars ja Red Tide. Muuten biisit ovat tasoltaan lähinnä ?ihan ok?. Anagram ja Hand Over Fist menevät tosin jo melkeinpä kehnon puolelle. Kaiken kaikkiaan: ei hassumpi levy!

    The Sensual World
    Ihan miellyttävää musiikkia, mutta ei todellakaan niitä Kate Bushin vahvimpia levyjä. Melko mainstreamiksi muuttuneeseen musiikkiin mukavaa lisäväriä tuovat kuitenkin mm. vierailijat viulisti Nigel Kennedy , säkkipillisti Davey Spillane ja bulgarialaiset laulavat eukot Trio Bulgarka. David Gilmourkin kuulema soittaa jossain biisissä, mutta en ole ikinä kiinnittänyt asiaan mitään huomiota levyä kuunnellessani?

    Janus kirjoitti noin 4 vuotta sitten+/- saldo : 0
    1. Bob Dylan: Oh Mercy
    2. Peter Gabriel: Passion
    3. Stone: No Anaesthesia!
    4. The Triffids: The Black Swan
    5. The Neville Brothers: Yellow Moon
    6. Tears For Fears: The Seeds of Love
    7. Paul McCartney: Flowers in the Dirt
    8. Gavin Friday & The Man Seezer: Each Man Kills the Thing He Loves
    9. Michael Nyman: The Cook, The Thief, His Wife and Her Lover
    10. David Byrne: Rei Momo

    JarkkoH kirjoitti noin 4 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Horizont: The Portrait of a Boy
    Lach'n Jonsson: Songs from Cities Of Decay
    Yezda Urfa: Sacred Baboon
    Nuova Era: Dopo l'Infinito


    Kcrimso kirjoitti noin 4 vuotta sitten+/- saldo : 0
    Vuoden flopit
    1. Saga: The Beginner's Guide to Throwing Shapes
    2. Bankstatement: s/t
    3. Jethro Tull: Rock Island
    4. Mike Oldfield: Earth Moving

    Janus kirjoitti noin 4 vuotta sitten+/- saldo : 0
    David Gilmourkin kuulema soittaa jossain biisissä, mutta en ole ikinä kiinnittänyt asiaan mitään huomiota levyä kuunnellessani?

    Rocket's Tail. Kyllä tuon Gilmouriksi tunnistaa.